Kotimaan lukijat lienevät huomanneet, että kirkon talouden romahtaminen on käytännössä peruttu. Vime viikon KotimaaPRO-liitteessä oli lehden päätoimittajan kirjoittama juttu, jossa haastateltiin Helsingin seurakuntayhtymän talousjohtaja Pasi Peranderia. Hän on se joka muutama vuosi sitten kirjoitti blogin, jossa pohdiskeli kirkollisverotuoton alakierteen alkavan vuonna 2025, jolloin ”eläkkeistä kertyvä kirkollisvero ei enää jaksa kannatella nykytasoa”. Nyttemmin Parander on havainnut että sekä elinajanodotteen että ansioiden kasvu siirtävät ”maagisen ajankohdan” eteenpäin. Uudempien laskelmien mukaan kirkon verotulot kasvaisivat tasaisesti ainakin vuoteen 2030 asti. Käytännössä voitaneen puhua koko talousromahduksen peruuntumisesta, sen verran pitkälle hyvä ennuste ulottuu.
Tuskin Suomen ev.lut. kirkon kohdalla voidaan kuitenkaan puhua ikiliikkuja-ihmeestä. Maailma on niin epävakaassa tilassa, että isoja ennakoimattomia muutoksia voi tapahtua. Kirkkomme osalta Pasi Perander osoittaa tilastoista, miten kasteiden määrä on pelottavasti laskemassa samalla kun syntyvyys on alentunut. Ja vaikka elinajanodote pitenee, jossain kohtaa ”runsasta eläkettä nauttivien viimeinen raja tulee väistämättä vastaan”. Siksi isoja muutoksia pitäisi tehdä hyvissä ajoin ja hyvän sään aikana. Rakenteelliseksi ratkaisuksi Perander itse hahmottelee tietynlaisia hiippakunnan kokoisia ”selviytymisalueita” SOTE-toiminnan hyvinvointialueiden mukaisesti.
Maagisten vuosilukujen sijasta näyttää olevan viisasta keskittyä rauhalliseen mutta aktiiviseen varautumiseen ja selviytymisstrategioiden valmisteluun. Pasi Perander taitaa olla oikeassa siinä, että seurakuntayhtymät tai -liitokset eivät enää pysty tuottamaan elinvoimaa varsinkaan maaseudun hiljeneviin seurakuntiin.
Huh, tässä jo luultiin, että jotain tarttis muuttaa…
Kirkon taloustilanne perustuu luonnollisesti jäsenmäärän muutokseen. Ihmisten ajattelutavan kehittyessä suunta on aivan selvä. Usko ihmisen jumaluuteen on taakse jäänyttä elämää. Kaksi ihmistä, miestä loivat maailmankaikkeuden Pyhän Hengen avustamana.
Tiedeihmisten mukaan ihmiset 0ovat esiintyneet noin 300 000 vuoden ajan.
Suurissa kasvavissa keskuksissa seurakuntien varallisuus voi olla kestävällä pohjalla. Niitä ei taida olla kovin montaa.
Nämä alueet on niitä, joissa kirkkoon kuuluminen on vähäisintä. Muilla alueilla syntyvyys laskee ja kuolleisuus kasvaa. Väki vähenee vuosi vuodelta ja verotulot samoin. Kuihtuvilla alueilla kirkon merkitys on suurempi, mutta juuri siellä kirkon varallisuus heikkenee eniten. Meneeköhän se jotenkin näin ?
Kiitos Pekka. Suurin piirtein noin se on menossa minunkin mielestäni. Syntyvyys taitaa vain laskea kaikilla alueilla.
Harmillisinta on minusta se että uudetkin laskelmat vain rauhoittavat ennestäänkin hyvin rauhallista menoa; meillä ja kirkolla on aikaa! Se mitä blogini lopussa sanon tarkoittaa sitä että kirkolla näyttäisi olevan edessä pitkä SOTE-prosessin (10-15 vuotta?) kaltainen työ löytää leveämpiä hartioita juuri heikoimpien seurakuntien selviytymiseksi. Sotesta voisi ollia sen, että seurakuntayhtymä ei ole kuntayhtymää kummempi ratkaisu, ja sehän kaatui aikanaan kirkolliskokouksessa. Peranderin hahmottelemalla hiippakuntamallilla pääsisi suoraan ”hyvinvointialue”-mallin ohi kirkolle sopivaan ratkaisuun.
Pelkään että tämän suuntaista aloitetta ei tule muualta, jos ei sitten syntyisi edustaja-aloitetta kirkolliskokouksessa. Tulee mieleen virren säkeistö sovellettuna: kaikkien silmät katsovat kk:een…
Pekka Pesonen kirjoittaa: ”Suurissa kasvavissa keskuksissa seurakuntien varallisuus voi olla kestävällä pohjalla.” Totta, voi olla.
Siirryin vuodenvaihteessa ”täysinpalvelleena reserviin” ison ja kasvavan Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan seurakuntaneuvostosta. Helsingin kantakaupungin seurakunnalla on ylläpidettävänä (seurakuntayhtymä omistaa) neljä suurta kirkkoa. Yhden ylläpitoon myös yhtymä osallistuu. Kirkkojen ylläpito on ajanut seurakunnan talouden niin ahtaalle, että se uhkaa seurakunnan varsinaista toimintaa.
Helsingin kantakaupunmgin kirkot – kaikkiaan viisi – ovat peräisin ajalta, jolloin alueella toimi neljä suomenkielistä seurakuntaa ja Borgå stiftin alainen seurakunta. Viidestä yksi on tätänykyä Johannes församlingin kirkko, raskas ylläpidettävä sekin. Kaikki viisi kirkkoa, joista yksi on Viaporiin/Suomenlinnaan venäläisiä sotilaita varten rakennettu, ovat arvorakennuksia, kulttuurihistoriallisesti korvaamattomia, joita ei hevin voi muuttaa muuhun käyttöön tai purkaa. Varallisuutta siis, mutta kuinka kestävällä pohjalla, jos ylläpito on epävarmaa.
Kirkkojen ylläpito on haaste, mutta kirkkolain mukaan jokaisella seurakunnalla on oltava ainakin yksi kirkko. Joillakin paikkakunnilla on pohdittu kunnan ja seurakunnan yhteiskäytössä olevia tiloja, mutta hankkeet ovat käsittääkseni kariutuneet. Enkä tiedä, mihin lakipykälään ja ristiriitoihin.
On surullista muistuttaa siitäkin, että luterilaisia jumalanpalveluksia pitäviä vuokralaisia kirkkoihin ja seurakuntataloihinkin kyllä olisi, mutta eivätpä kuulu olevan tervetulleita. No, ainakin adventisteille vuokraraha kelpaa.
Ehkä Helsingin seurakuntayhtymä ja Tuomiokirkkoseurakunta tulevat lähivuosina luopumaan yhdestä tai kahdesta keskustan kirkostaan. Tulee hyviä konserttisaleja…
Voi voi, tekisi mieli sanoa.
Tuomiokirkkoseurakunta on luopunut huomattavasta määrästä työtiloja yhtymän omistamassa rakennuksessa, jossa majailee mm. Helsingin hiippakunnan byroo. Jäljellä ovat seurakuntasali ja viraston yhteydessä olevat työtilat. Työntekijöille on järjestetty työpisteitä kirkkoihin, ja tätä tarkoitusta varten on tekeillä muutostöitä.
Kirkot eivät kärsi toiminnan puutteesta, vaan ne ovat ahkerassa ja monipuolisessa käytössä. Jotakin jää tekemättä, jos jostakin kirkosta luovutaan. Jos on pakko edessä, seurakuntaneuvosto on todennut, että silloin luovutaan Suomenlinnan kirkosta. Se jää silloin seurakuntayhtymän harteille – ja syö yhteisiä varoja, vain maksaja muuttuu.
”Tulee hyviä konserttisaleja”, [jos kirkoista luovutaan], Marko S. kirjoitti. Helsingin keskustan kirkot ovat jo nyt mieluusti käytettyjä ”konserttisaleja” risteineen ja alttaritauluineen.
Jorma H, N:nnen polven stadin kundina tiedän tämän kyllä, vaikka täällä landella susirajan takana nykyään elänkin. Jossakin vaiheessa tulee raja vastaan, kirkkorakennusten uusiokäytöstä on pitkältä ajalta monta esimerkkiä Länsi-Euroopan suurkaupungeista. Kuitenkin toivon ja rukoilen kirkollemme hengellistä uudistusta niin, että (puoli)tyhjät kirkot täyttyisivät siinä ensisijaisessa käyttötarkoituksessa. (Eikä minulla ole mitään klassisia ja hengellisiä kirkkokonsertteja vastaan). Tunnen kaksi, tosin keskenään erilaista, ja inhimillisiä suunnitelmia uhmaavaa esimerkkiäkin siitä, kuinka tyhjenevät kirkot ovatkin täyttyneet: Tukholman S:ta Claran ja Berliinin SELK:n Dreifaltigkeitskirchen. Mutta kiinteistökysymystä ei toki voida ratkaista Jumalan ihmeitä odottamalla.
Maallistuminen ja luterilaisen kirkkomme käsittämätön hengellinen uusavuttomuus (kyvyttömyys seurata omaa tunnustustaan ja herätysliikkeiden kirkollisen pietismin perintöä) ovat minun mielestäni pääsyynä siihen, että kirkot tyhjenevät. Olen varma siitä, että monella etelän seurakuntayhtymällä on hallinto- ja talousasioissa hyvin osaavat päättäjät, mikä on hienoa.
Minusta seurakuntien nykyinen näennäisdemokratia ja hallinto (valtuusto – neuvosto – raskaasti säädöksillä kuormitettu seurakuntahallinto) on joka tapauksessa tulossa tiensä päähän. Olli Löytyn jäähyväiskolumni sen sanoitti hyvin, asiallisesti ja ilman polemiikkia.
Täällä mainittiin Tukholman Santa Clara-kirkko. Korona-aika on vääristänyt aikakäsitystä, joten en osaa sanoa, minä vuonna viimeksi siellä poikkesin. Käynti siellä sykähdytti aina. Siellä kaikki tehtiin yhdessä, monenlaiset ihmiset jakoivat vastuuta ja tukivat toisiaan. Muistan, miten ei-eurooppalainen isä pienen poikansa kanssa sivupenkillä istuessaan teki tilaa, jotta ei-niin-kummoisessa-kunnossa oleva mies pääsi istumaan heidän viereensä. Keskipäivällä soivat urut. Lämmintä juomaa oli saatavilla kaikille.
Marko S., olen kanssasi samaa mieltä kirkon monimutkaisesta hallinnosta. Uudistaminen olisi välttämätöntä, mutta jarrua polkevia on paljon; siksi konditionaali.
Voisikohan näitä ” kulttuurihistoriallisesti korvaamattomia” rakennuksia siirtää valtion omistukseen ?Seurakunta toimisi sen jälkeen niissä vuokralaisena. Ei ainakaan olisi tarvetta hakea valtoin avustuksia peruskorjauksiin. Näiden rakennusten kunnossapito tulee lopulta monelle seurakunnalle liian suureksi taakaksi.
Kiinteistöjen pelastus- ja sopeutusohjelman kirkko kipeästi tarvitsisi. Pitäisi käydä keskustelua kuntien ja valtion kanssa mahdollisuudesta jakaa taakkaa kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden kiinteistöjen ylläpidosta, miettiä tosissaan malleja joilla muunnetaan kiinteistöjä uusiin käyttötarkoituksiin ja suunnitella pelastusrengasmalli niille arvokkaille kohteille, joita seurakunnat eivät enää kertakaikkiaan pysty ylläpitämään. Kun kulttuuriperintöä itse kovastikin arvostan, kyselin Kirkkohallituksesta, millaisia toimenpiteitä on käynnissä tai vireillä. En saanut vastausta.
Hyvä kommentti, näkemys, sinulta Pellervo. Kirkon on todella syytä realistisesti katsoa tulevaisuuteen.
Pekka, ideasi on ihan hyvä. Mutta seurakunnan oma kirkko on myös konkreettinen ja yhteinen huolenpidon sekä erilaisten ponnistusten kohde. Sillä on seurakuntalaisille itseis- ja symboliarvo, jota on vaikea mitata. Ruotsin maaseudulla on kyllä viimeisen päälle kunnossa pidettyjä kauniita, tyhjiä kirkkoja, joiden vieressä on paikasta kertova infotaulu ja kyltti: ”Kulturminne” (=kulttuurimuistomerkki).
Heitin mielestäni tuoreen idea keskusteluumme mukaan, koska tuo mahdollisuus ei ole aiemmin mieleen tullut. Olisihan se ihan uusi tilanne, jos kirkot olisi valtion omistuksessa ja seurakunta niissä vuokralaisena. Taitaa asia olla jo pohdinnassa muillakin tahoilla. Ei ole kovin mielekäs sekään että kirkollisverorahat menee pääosin kirkon kunnossapitoon. Vanhat kirkot ei sovellu edes kovin monipuoliseen käyttöön, joten niiden käyttöarvo on vähäinen.
Pekka P. Seurakuntien kirkkoja ei ainakaan valtiolle pidä antaa. Silloin ollaan äkkiä tilanteessa, jossa omistaja alkaa määrätä, minkä laiset sisällölliset ja toiminnalliset tasa-arvokriteerit vuokralaisten pitää täyttää. Ties millä ideologisilla perusteilla. Uskonnollisten yhteisöjen tasaveroisen kohtelun perusteella omistaja voisi hyvinkin ottaa kirkon vuokralaiseksi vaikka islamilaisen keskuksen: Ristit ja alttaritaulut ym. museon varastoon ja kirkon tornista minareetti. Joskus vanhat kirkot on otettu myös kirkkomuseokäyttöön.
Neuvostoliitossa kirkot olivat valtion omaisuutta ja vuokrat käsittääkseni niin korkeita, että seurakunnilla ei ollut varaa. Meidän seurakuntamme ystävyysseurakunnan kirkko oli ennen seurakunnalle palauttamista ollut mm. DDT-tehtaana.
Ajatus joidenkin ”kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden rakennusten” eli lähinnä kirkkojen antamisesta valtion haltuun on kaunis. Ongelma on vain siinä, ettei ylivelkaantuneella valtiollamme liene intressiä ottaa kiinteistöjä kontolleen ylläpidettäviksi. Esimerkiksi Kerimäen suuri puukirkko, yksi ”kansallisaarteemme” on täysin seurakunnan ylläpidon varassa. Suurimpiin korjaushankkeisiin voi saada ja on saatu ulkopuolista tukea hyvinkin, mutta ei valtiolta. Viimeksi 2009 ulkopintojen maalaushankkeeseen tuli EU-taustaista hankerahaa ja kirkkohallituksen rakentamisavustusta. Hanke maksoi lähes 800.000 euroa, josta noita em. varoja tuli sentään 550.000 e. Nyt vielä enemmän varoja vaativia korjaushankkeita on tulossa.
Toivon esittämien Kerimäen kirkon korjaushankkeiden ja niihin käytettävien varojen rinnalle, jos asetetaan seurakunnan käyttämät varat vaikkapa lapsi ja nuorisotyöhön, niin silloin saisi paremman kuvan tästä ongelmasta. Jos olisikin toisinpäin. Eli niin että saman verran mitä kirkon kunnostus syö, käytettäisiin lapsi ja nuorisotyöhön. Vastaava panostus nuoriin ja lapsiin antaisi mahdollisuuden laittaa lasten ja nuorten asiat hyvään kuntoon.
Toisin sanoen rahaa palaisi esimerkiksi 2 × 500 000 euroa tai sitten vain valitaan lapsi- ja nuorisotyön ja kirkon kunnostuksen välillä edellisen hyväksi?
Valitettavasti kulttuurisesti arvokkaan kirkon tai muun rakennuksen jättäminen rapistumaan viestittää kovin selvästi myös siitä, mitä yhteiskunnassa tai kirkossa arvostetaan tai ei arvosteta. Itse asiassa voi käydä niin, että korjauksen tarpeessa oleva kirkko rapistuu sellaiseen kuntoon, että sitä ei enää voida käyttää jumalanpalvelustilana esim. sisäilma- ja homeongelmien takia. En minä ainakaan haluaisi olla työntekijänä tai seurakuntalaisena terveydelle vaarallisissa tiloissa. Tai kirkossa, joka rapistuu rapistumistaan.
Ongelma on vähän saman lainen kuin Paimion parantola Alvar Aallon funkisarkkitehtuurin helmenä olisi jätetty rapistumaan ja sen kunnostukseen osoitetut varat pistetty sen sijaan nuorten innostamiseen arkkitehtiopintoihin. Taatusti moni nuori olisi kyllä innostunut ja saanut hyviä elämän eväitä.
Ymmärrän kyllä Pekan pointin. Mutta asiat eivät aina ole niin yksinkertaisia kuin miltä ne saattavat näyttää. Meillä voi kuitenkin olla edessä kirkoista luopumisia ja niiden ottamista johonkin muuhun käyttöön. On tällaista ennenkin tapahtunut uskontojen maailmassa. Olen itse vieraillut rakennuksessa, joka alun perin oli Kreikan hedelmällisyyden jumalattaren Demeterin temppeli. Sitten kristillinen ortodoksikirkko, rauniokasa väestön etsiydyttyä tai jouduttua muille seuduille ja lopuksi ennallistettu arkeologinen nähtävyys.
Kirkon Sote on hyvä ajatus.
Näin voitaisiin edeltä siunatut leipä ja viini toimittaa etäkuljetuksenä kauemmaskin, siis kuten vanhuspalveluja kotihoidossa tehdään.
Lutherin mukaan jakajaksi hyvä olisi tunnustava seurakunnan työntekijä. Näin pappeja ei tarvittaisi joka kolkkaan vaan uskovat Seurakuntalaiset huolisivat Ehtoollisen Pyhyyden katsoa Lutherin ripin valtuutusta uskovan maallikon ripissä.
Sanaa voitaisiin myös lukea seurakuntaisten avustamana, ja asia varmaan menisi yhtä hyvin kuin nykyisin jolloin tekstejä tavaillaan ensi kertaa sakastissa lukuvuoron saanneilla. Käytäntöhän on verraten vanha uudistuksissa.
Kirkkomme on hidas uudistuksia katsomaan mutta voisi edes yrittää.
Jälkeen jääneen viinin huolitsemiseksi en uskalla antaa ohjetta. Piispainkokous punnitsee tätä asiaa varmastikin huolella.
Kirkon seitsemän viimeistä sanaa on: ” Näin ei ole koskaan ennenkään kirkossa tehty”.
Vähän hassu uusi näkökulma uudenlaisiin systeemeihin siirryttäessä. Kirkossakin muutoksia joudutaan tekemään aina silloin tällöin, toivottavasti ei liian paljon liian vähässä ajassa.
Uudet systeemit vaativat uudenlaiset lomakkeet ja uudenlaiset käytännöt monessa eri asiassa. Huomaan sen jo nyt hyvinvointialueihin siirryttyä. Olen toiminut jo kauan tulkkina erilaisissa tilanteissa. Kun työskentelen vain satunnaisesti ja harvoin, laskutukseni on ollut viime vuosina varsin yksinkertainen: Lasku ja verokortti mukaan. Pyytäjätaso on hoitanut loput ja kysellyt lisää, jos on tarvittu. Jossain on kyselty tarkennusta, mutta varsin pieniä ovat olleet erot eri paikoissa.
Nyt hyvinvointialueet, jotka kattavat monen kunnan alueet , joissa on ollut kaikenlaisia omia variaatioita kaikissa mahdollisissa jutuissa, vaativatkin nyt aivan omanlaisensa paperisodan ja monenlaiset taustapaperit. Varmasti hyötyjä tulee siitä, että asioita yhdistellään, mutta näin aluksi tilanne on ”haastava”. Numeroita riittää. (Tietysti vanhana matemaatikkona numerot ovat sinänsä tuttuja.) Voin vain kuvitella, mitä kaikkea ”turvallista vanhaa systeemiä” ei kirkossakaan enää kohta saa seurata. Aikansa kuitenkin kutakin ja aikahan se hoitaa…
Toisin sanoen rahaa palaisi esimerkiksi 2 × 500 000 euroa tai sitten vain valitaan lapsi- ja nuorisotyön ja kirkon kunnostuksen välillä edellisen hyväksi?
Valitettavasti kulttuurisesti arvokkaan kirkon tai muun rakennuksen jättäminen rapistumaan viestittää kovin selvästi myös siitä, mitä yhteiskunnassa tai kirkossa arvostetaan tai ei arvosteta. Itse asiassa voi käydä niin, että korjauksen tarpeessa oleva kirkko rapistuu sellaiseen kuntoon, että sitä ei enää voida käyttää jumalanpalvelustilana esim. sisäilma- ja homeongelmien takia. En minä ainakaan haluaisi olla työntekijänä tai seurakuntalaisena terveydelle vaarallisissa tiloissa. Tai kirkossa, joka rapistuu rapistumistaan.
Ongelma on vähän saman lainen kuin Paimion parantola Alvar Aallon funkisarkkitehtuurin helmenä olisi jätetty rapistumaan ja sen kunnostukseen osoitetut varat pistetty sen sijaan nuorten innostamiseen arkkitehtiopintoihin. Taatusti moni nuori olisi kyllä innostunut ja saanut hyviä elämän eväitä.
Ymmärrän kyllä Pekan pointin. Mutta asiat eivät aina ole niin yksinkertaisia kuin miltä ne saattavat näyttää. Meillä voi kuitenkin olla edessä kirkoista luopumisia ja niiden ottamista johonkin muuhun käyttöön. On tällaista ennenkin tapahtunut uskontojen maailmassa. Olen itse vieraillut rakennuksessa, joka alun perin oli Kreikan hedelmällisyyden jumalattaren Demeterin temppeli. Sitten kristillinen ortodoksikirkko, rauniokasa väestön etsiydyttyä tai jouduttua muille seuduille ja lopuksi ennallistettu arkeologinen nähtävyys.
Ylläpito voi poistaa tämän. Tuli tuplana:(
On totuttu ajatukseen, että tarvitaan suuria tiloja. Korona-aika havahdutti pohtimaan sitä katoaako isojen tilojen tarve . Pitäisikö toimintaa rakentaa sellaiseen suutaan jossa omia tiloja ei tarvita.