Pari viikkoa sitten, elokuisena sunnuntaina, sain lähdetyksi kotiseurakuntani kirkkoon. Pitkästä aikaa. Toiveenani oli saada laulaa, kuulla ajattelua inspiroivaa saarnaa ja tavata tuttuja kirkkokahveilla.
Asetuin itselleni tavanomaiselle paikalle penkkiin ja aloin vilkuilla ympärilleni hahmottaakseni, missä porukassa tänään olin. Ei montaakaan tuttua!
Yritin rauhoitella itseäni keskittymään tähän hetkeen, tähän tilanteeseen tässä kirkossa. Kaunis alttarialue kutsui ihailemaan ulkoa siivilöityvää valoa. Rauha tuntui ympäröivän tilaa. Yhtäkkiä huomasin pohtivani: miksi oikeastaan olen jättänyt tämän lämminhenkisen paikan? Kotikirkkoni. Jonka toiminnassa olen aiemmin ollut niin paljon mukana? Jonka alttarilla keskimmäinen poikani on vihitty ja vanhin lapsenlapsistani kastettu. Ja jossa todennäköisesti meillekin mieheni kanssa tehdään aikanaan viimeinen palvelus. Taidan kaivata takaisin! Entäpä jos siirtyisin takaisin seurakuntani kuoroon kymmenen evakkovuoden jälkeen.
Keskityn kuuntelemaan raamatunjakeita, aluksi lukukappaleita. Puhe on Eliaasta vuorella, jossa hän käskee kansaa paloittelemaan kaksi härkää, ja manaamaan Baalilta ja Jumalalta tulta niiden sytyttämiseksi. Kansa huutaa epäjumalaa, mutta turhaan, tuli ei syty. Jumala sen sijaan aikaansaa tulen. Mieleni valtaa epäilys: kuinka moni meistä kirkon penkissä ymmärtää tästä jotain? Eläin teurastetaan ja käydään huutokilpailua tulen sytyttämisestä sen lihojen kypsentämiseksi. Jotenkin näitä vanhan testamentin tekstejä pitäisi tehdä nykyihmisille selvemmäksi, etteivät ne jää kirjaimellisesti hepreaksi. Helpottaisi suuresti, jos lukukappaleet sidottaisiin Uuden testamentin tekstien kanssa yhdeksi kokonaisuudeksi. Eivätkös ne kuitenkin jotenkin toimi toistensa vahvistuksena? Näin syntyisi yksi yhtenäinen ja looginen kokonaisuus. Ymmärtäisimme, että niissä puhutaan samasta asiasta.
Tulee saarnan vuoro, ja pappi puhuu päivän tekstistä, jossa on kyseessä lavean tien ja ahtaan portin välinen valinta. Hän nostaa esille uutta ajateltavaa. Ahdas portti ja kaita tie tarkoittavat oikeastaan vaikeakulkuista maastoa. Eli tietä, jossa ei edetä helpolla, vaan hetki hetkeltä on tehtävä valintoja eteenpäin selvitäkseen. Tällaistahan uskovaksi haluavan ihmisen elämä on. Joskus ammoin tapahtunut ”tien valinta” ei vielä auta. Hetki hetkeltä joutuu tilanteisiin, joissa pitää valita suhtautumisensa ja toimintatapansa. Miten toimin, mitä pidän oikeana ja tärkeänä. Ja jos huomaan alkavani ajelehtia ulkoisten tilanteiden ohjaamana, pysähdyn pohtimaan, onko tämä se suunta, mihin tosiaan haluan mennä?
Moni voi huomata, kuten minäkin, haalineensa niin paljon tekemistä, näyttöjä ja pyrkimystä omaan merkittävyyteen, että niiden painosta mieli kuormittuu. Tämän painolastin kanssa vaikeakulkuisella tiellä ei jaksa tasapainotella ja ponnistella. Matka pysähtyy. Eli pitääkö jälleen kerran valita tie uudestaan? Jos haluaa jatkaa tällä tiellä ja mennä portista, josta kuormat eivät mahdu mukaan, pitääkö painolasti irrottaa selästään? Ja mennä eteenpäin vain paljaana itsenään. Keventyykö taakka? Uskaltaako sen irrottaa?
Puhuja toi kuulijoiden eteen myös päivän mediauutisissa mainitun laajan artikkelin, jossa lueteltiin historiassamme joukkovoimalla toteutetut pahat teot. Niitä oli paljon, mutta löytyi myös hyviä tekoja. Hyviä tekoja yhdisti se, että niissä ihmiset yrittivät helpottaa toinen toistensa elämää. Eli “tehdä niinkuin toivoisi itselleen tehtävän”. Asian nostaminen maailmanlaajuiselle estradille toi esille sen, että tien valinta ei ole pelkästään yksityisen ihmisen valinta, vaan siitä muodostuu kansojen ja suurten ryhmittymien suunta. Miljardien valinta kasvaa yksilöiden valinnoista. Siksi jokaisen valinta siinä miljardien joukossa on tärkeä. Minunkin.
Olen aika arka arvostelemaan kenenkään saarnoja. Joskus olen niitä päässyt pitämään. Sen valmistaminen on ollut aina iso projekti ja kuukausien tutkistelun takana. Sen jälkeen on sitten vielä morkkis kestettävänä. Sitten jos vielä joku alkaisi mediassa tuota kaikkea julkisesti parjaamaan, niin olisihan se tosi rankkaa.
Monissa saarnoissa on kaksi varsin yleistä elementtiä: Pidetään esitelmää maailman tapahtumista. Eikä saarnata evankeliumista ja siitä miten se käytännön tasolla koskettaa jokaista meitä. Sekä sitten se, että saarnataan niiden synneistä, jotka eivät ole kirkossa. Eli maailman pahuudesta yleensä.
Monesti saarnoihin on myös ympätty monia eri näköaloja, jollin kuulija helposti putoaa pois kärryiltä. Kaipaisin saarnoihin johdonmukaisuutta ja samassa asiakokonaisuudessa pysymistä.
Kirjoitukseni tarkoitus ei ollut missään nimessä kritisoida puhujaa! Päinvastoin: hän nosti esille ja pohdittavaksi uusia tärkeitä näkökulmia. Niistä sai uutta ajateltavaa. Eikä hänen määrättävissään tietenkään ollut vanhan testamentin tekstit.
Mutta mielestäni olisi mielenkiintoista kuulla muiden ajatuksia siitä, miten ovat kulloisenkin tekstin ymmärtäneet: henkilökohtaiselta kannalta, maailmantilanteemme kannalta, elämänmuutosten kannalta… Kyseessä ei ole saarnan arviointi, vaan erilaisten näkökulmien esiin nostaminen. Raamattupiireissä tätä varmaan juuri tehdäänkin, mutta sellainen ei osunut kohdalle.
Tuota eri lukukappaleiden ”yhteennitomista” jotenkin toivoisin, etteivät ne jäisi toisistaan irrallisiksi.
Olen joskus myös miettinyt, että eri lukukappaleiden varsinaisen päivän tekstiin liittymistä voisi ehkä hiukan selittää. Varsinkin sellaisille, jotka harvemmin kirkossa tai vaikkapa median välityksellä jumalanpalveluksiin osallistuvat tai Raamattu sinänsä on ehkä vieras, ne saattavat olla aika vaikeasti ymmärrettäviä eli miksi juuri nuo tekstit.
Koska en kyseistä saarnaa kuullut, on vähän vaikea sitä mitenkään pohdiskella. Kaikki kuulemani saarnat herättävät tietysti omia ajatuksiani myös.
Mitä raamattupiireihin tulee niin ei itsellänikään sellaista ole vaan olen seuraillut radioraamattupiiriä, joka netistäkin löytyy. Se on mielestäni erinomainen omien aatoksien jäsentämisessä ja uusien löytämisessä.
Kirjoitin vain etten itse kritisoi saarnaajia. Se oli oma tulkintasi, että kritisoisin sillä sinua. Näin helposti tulkitsemme toisiamme väärin.
Se on joskus tosi turhauttavaa.
Tuo väärintulkinnan pelko on tosiaan olemassa. Varsinkin jos vähänkin terävöittää tekstiä. Toisaalta ”ympäripyöreä” kielenkäyttö ei nosta oleellisia asioita esille. Olen itsekin kokenut aika usein tulleeni väärinymmärretyksi ja moitituksi etenkin, kun olen kirjoittanut vanhasta äidistäni. Ja niistä ristiriitaisista tunteista joita voi syntyä läheisensä hoitoprosesseissa. Ilmeisesti tällaiset inhimilliset tunteet aiheuttavat helposti syyllisyyttä ja siitä seuraa tarve kieltää niiden sanomista ääneen.
Elia vie kansan tuohon tilanteeseen siksi, että se voisi itse valita palveleeko epäjumalia vai Jumalaa. Sama kysymys tulee esiin puhuttaessa kahdesta tiestä. siinäkin on kyse valinnasta. Jokaisen on tehtävä periaatteellinen valinta, jossain elämänsä vaiheessa. Valintoja voi tehdä päivittäin monissa tilanteissa.
Periaate ei siitä muutu. Sitä ei tarvitse aina uudelleen valita..
Tuo Baalin ja Jumalan välinen taistelu oli mielestäni sinänsä helppo yhdistää vastaavaan uuden testamentin kohtaan. Usein kuitenkin Vanhan testamentin kirjoitukset ovat vaikeammin yhdistettävissä päivän tekstiin, tai joutuu kesken saarnan kuuntelun tekemään omassa päässään pidempää pohtimisprosessia.
Uuden testamentin tekstit ovat mielestäni hyvinkin liitettävissä nykyihmisen elämään. Raamatun uskottavuuden kannalta helpottaisi, jos penkissä istujalle muodostuisi käsitys että vanha ja uusi testamentti puhuvat samoista asioista. Monelle niiden irrallisuus toisistaan voi olla jopa koko asiaan uskomisen este.
Erittäin tärkeää on myös tuntea itsensä Sanan valossa ja tunnustaa, ettei valintani ole aina oikeita. Eihän kukaan vihaa syntiä luonnostaan, vaan rakastaa sitä, sanoi jo Luther aikanaan. Paavali taas puhuu kirjeessään, että tekee sitä mitä ei tahtoisi tehdä…
14 Sillä me tiedämme, että laki on hengellinen, mutta minä olen lihallinen, myyty synnin alaisuuteen.
15 Sillä minä en tunne omakseni sitä, mitä teen; sillä minä en toteuta sitä, mitä tahdon, vaan mitä minä vihaan, sitä minä teen.
16 Mutta jos minä teen sitä, mitä en tahdo, niin minä myönnän, että laki on hyvä.
17 Niin en nyt enää tee sitä minä, vaan synti, joka minussa asuu.
18 Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei;
19 sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen.
20 Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu.
21 Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni;
22 sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin,
23 mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on.
24 Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?
25 Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia.
Room.7: 14-25
Kristuksessa eläminen onkin siis aivan muuta kuin omien valintojensa varassa elämistä. Jumala lukee meidät vanhurskaiksi Kristuksen tähden, eikä sen tähden millaisia valintoja me teemme. itsessämme olemme kelvottomia, mutta Kristuksessa kelvollisia ja Armahdettuja syntisiä.
Niinpä minä nyt vihaan syntiä jonka itsessäni näen, sillä sen Pyhä Henki saa ihmisessä aikaan, luonnostaan en sitä tee. Tämä täytyy myös uskoa Sanak kautta.
Toki pyrin kaikessa hyvään, mutta se ei määritä minua Jumalan silmissä, sillä Hän näkee vain Kristuksen ja meidät Häneen liitettyinä kasteen kautta. Meidänkään ei tule siis katsoa enää omaan napaamme, vaan Kristukseen.
Sanoohan apostoli myös: ”Mutta me kaikki, jotka peittämättömin kasvoin katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kuvan kaltaisiksi kirkkaudesta kirkkauteen, niinkuin muuttaa Herra, joka on Henki.”
2.Kor.3:18
Kommentoija avasi hienosti kristinuskon perusteita. Että kyseessä eivät ole meidän valintamme, eivät meidän tekomme, vaan se, että uskomme Jumalaan. Että Jumala tekee, emme me. Hyvät teot eivät ole arviointimme mittoja. Mutta: ajattelen että uskova ihminen haluaa toimia Jumalan tahdon mukaan. Eli jos huomaa kulkeneensa väärään suuntaan, kääntää suuntaa. Sitä tarkoitin jokapäiväisillä valinnoilla.
En oikein käsitä sitä ajatusta, että meidän valinnoillamme ei olisi merkitystä. Juuri valinnastahan molemmat tekstit, selkeästi puhuu. Puhtaan siitä miten kaikki on Pyhän Hengen työtä, emmekä itse voi muka uskoa vastaanottaa. Raamattu kuitenkin monissa kohdin puhuu nimenomaan valinnasta. Halusta tulla Jumalan luo ja yhteyteen. Tokihan siinä on PH:n työ takana, mutta valinta on silti meidän. Voimme valita toisinkin.Toisenlaisella opetuksella kehotetaan passiivisesti odottamaan uskoa. Jolloin koskaan ei voi saada varmuutta siitä, että oma usko on riittävä. Jolloin ei pääse myöskään kasvamaan uskossa.
Koska usko on y k s i n Jumalan teko/lahja, ei paljo nauta haluni valita jos Jumala ei minulle tuota lahjaa anna.
Valintojahan me teemme kaiken aikaa, mutta ne eivät ole meidän autuutemme sinetti. Meidät on pelastettu Jumalan Poijan uskon mukaan, ei oman uskomme, siksi se kyllä aina riittää. Jos pelastus on meidän uskomme varassa, niin meistä ei kukaan pelastu. Se mikä on lahjaksi saatua, se Pelastaa meidät, siksi meidän tulee aina kiittää Herraa lakkaamatta, se on sopiva uhri. Muuta ei tarvitse kantaa alttarille.