Millaiset haasteet odottavat uutta kirkolliskokousta? Arkkihiippakunnan piispa Mari Leppänen avasi näkökulmia Hesarin kolumnissaan (27.2.), joka oli otsikoitu ”Onko kirkon katse tulevaisuudessa?” Mari Leppänen kuvasi uuden kirkolliskokouksen kokoonpanoa ja vaalitapaa sekä tehtäviä. Uusia edustajia on 61,5 % ja uudistusmielisiksi arvioiduilla edustajilla on pieni enemmistö.
Kirkon uudistumiseen liittyy kovia odotuksia. Leppäsen mukaan herätysliikeväki, joka edustaa pientä vähemmistöä, jarruttaa uudistuksia. Leppänen näkee, että määräenemmistösäädökset sekä kirkolliskokouksen 64 maallikkojäsenen välillinen vaalitapa ja alhainen äänestysprosentti (nyt 12,7 %) ovat esteinä uudistuksille, kuten samaa sukupuolta olevien kirkollisesta vihkimisestä päättämiselle. Siksi kirkollisia vaaleja ja määräenemmistösäädöksiä tulisi muuttaa.
_ _ _
Tähän voidaan todeta, että Eduskunnassa perustuslain säätämisjärjestys edellyttää 2/3 enemmistöä ja toista käsittelyä seuraavalla vaalikaudella. Kirkon uskosta ja opista päättäminen voisi rinnastua perustuslain säätämisjärjestykseen?
Vaalitavan muutos, eli maallikkojäsenten äänestäminen suoralla vaalilla lisäisi demokratiaa, mutta lisäisikö se äänestysvilkkautta? Voisivatko seurakuntavaalit ja kirkolliskokousvaalit olla samalla kertaa? Silloin voidaan panostaa yhtä aikaa molempien vaalien markkinointiin. Haasteena on yhtymätalousseurakunnissa, että niissä äänestetään jo nyt seurakuntaneuvostojen ja yhteisen kirkkovaltuuston jäsenet. Kirkolliskokousvaali lisäisi kolmannet ehdokaslistat ja äänestysliput edellisten lisäksi.
_ _ _
Eri yhteyksissä moititaan sitä, että pieni aktiiviseurakuntalaisten joukko äänestää seurakuntavaaleissa ja vaikuttaa samalla välillisesti kirkolliskokousvaalien tulokseen. Demokratiassa ei yleensä ole tapana moittia äänestäjiä, että he ovat äänestäneet väärin. Matala äänestysprosentti heijastelee ihmisten kiinnostusta ja halua vaikuttaa seurakuntansa asioihin. Silloin tällöin kirkossa käyviä tai Raamattua lukevia lienee myös noin 10–20 % suomalaisista. Ne äänestävät, jotka kokevat kristillisen uskon itselleen tärkeäksi ja jotka haluavat vaikuttaa seurakunnan toimintaan.
Toivottavaa tietysti olisi, että kaikki kirkon jäsenet haluavat vaikuttaa äänestämällä kirkollisissa asioissa. Silloin vaaliteemojen olisi oltava kaikkia koskettavia ja tärkeitä.
_ _ _
Piispa Mari Leppänen kysyy Hesarin kolumnissa, onko kirkon katse tulevaisuudessa? Samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen edustaa hänelle tulevaisuuteen katsomista. Itse katsoisin laajemmalle ja kauemmas. Perusteellinen murros ravistelee parhaillaan yhteiskuntia, jopa koko sivilisaatiota, ja samalla kirkkoa. Keskeisiä teemoja ovat väestörakenne ja kuluttava elämäntapa.
1. Länsimaissa lapsia syntyy vähemmän ja huoltosuhde vinoutuu. Yhteiskunnan tehtäviin, kuten vanhusten hoitoon ei ole riittävästi henkilöstöä eikä varoja. Suomessa syntyvyys (1,26) on yksi OECD-maiden alhaisimpia. Avioliittoja solmitaan jatkuvasti vähemmän ja parisuhteeseen sitoudutaan heikommin. Suomalaisista miehistä 40 % on jäämässä lapsettomiksi, mikä on mahdollisesti eniten maailmassa. Samalla kastettavien osuus pienenee. Kirkon jäsenmäärä laskee aiempaa jyrkemmin kasteiden vähenemisen kautta.
2. Kirkko pyrkii saamaan työntekijöitä, samalla kun pienet ikäluokat tulevat työmarkkinoille ja kaikki kilpailevat heistä. Koulujen ja kotien uskonnonopetuksen vähennyttyä kirkon uudet työntekijät ovat aiempaa tietämättömämpiä kirkon uskosta ja elämästä. (Tästä lisää myöhemmin).
3. Vanhusten hoidon haasteet tulevat ylittämään yhteiskunnan mahdollisuudet. Hoitopaikat eivät riitä, kun vanhuksia on noin 200 000 enemmän kuin nyt. Omaiset saavat aiempaa useammin vastata vanhusten hoidosta. Kuinka kirkko tukee omaishoitajia? Voivatko seurakunnat perustaa alikäytöllä oleviin tiloihinsa (leirikeskukset, seurakuntatalot) matalan hoidon intervallipaikkoja?
4. Ukrainan sota, luontokato ja ilmastonmuutos haastavat talouselämän. Talouden vaikeudet koskettavat aiempaa useampia. Suomen bkt ei ole kasvanut 15 vuoteen. Velalla on voitu tasoittaa murrosta. Jatkossa edessä ovat leikkaukset. Kuinka kirkko luo uskoa, toivoa ja henkistä kriisinkestävyyttä sekä avustaa entistä useampia taloudellisesti/materiaalisesti?
5. Talouden vaikeudet ja väestökato koskettavat seurakuntia. Seurakuntarakennetta on uudistettava niin, että seurakuntien toiminta voi jatkua edelleen kaikkialla Suomessa – aiempaa paljon enemmän – seurakuntalaisten vapaaehtoisella työllä. Kiinteistöjen hoito sekä talous- ja henkilöstöhallinto on hoidettava isommissa yksiköissä, samaan tapaan kuin keskusrekisterit ja it-hallinto nyt.
Onko kirkon katse tulevaisuudessa myös sen uskon sisällön suhteen? Postmoderni ajatus jokaisen vapaudesta valita itse uskonsa on johtanut uskon hajaannukseen. Ensi vuonna vietetään Nikean uskontunnustuksen 1700-vuotisjuhlaa. Se on mahdollisuus muistuttaa kirkon yhteisestä uskosta, samalla kun tutkimusten mukaan kirkon työntekijöistäkin yhä useampi ”uskoo toisin kuin kirkko opettaa.”
Tämä ”toisin uskominen” kohdistuu erityisesti neljään asiaan:
1. Antropologia. Ihminen on pohjimmiltaan hyvä, eikä syntinen. Tästä seuraa, ettei ihminen tarvitse syntien sovitusta. Ihmisen huonot valinnat ovat ennen kaikkea olosuhteiden ja ympäristön syytä. Siksi olosuhteiden ja ympäristön sekä sortavien rakenteiden on muututtava, jotta ihmisen hyvä pääsee esiin. Kirkon on siksi edistettävä oikeudenmukaisuutta, jotta paha väistyisi.
2. Kristologia. Kristus ei ollut ainutlaatuinen Jumalan Poika, vaan Jeesus oli hyvän elämän opettaja, jonka esimerkki ohjaa muuttamaan epäoikeudenmukaisia rakenteita ja rakastamaan halveksittuja.
3. Soteriologia. Edellisestä seuraa, ettei Kristuksen kuolemalla ollut syntejä sovittavaa merkitystä. Kristus ei olisi siten ainutlaatuinen tie pelastukseen, vaan yksi monista teistä. Pelastuskin ymmärretään maailman sisäisenä sortavien rakenteiden poistamisena ja olosuhteiden muuttamisena oikeudenmukaisiksi. Perinteinen lähetystyö on siksi korvattava kehitysaputyöllä.
4. Ekklesiologia. Jos kasteelta, ehtoolliselta ja evankeliumin opettamiselta on hävinnyt merkitys pelastavan armon välittäjinä, pappien motivaatio jumalanpalveluksiin ja kirkollisiin toimituksiin heikkenee. Ne voidaan kokea jopa merkityksettöminä muotomenoina. Saarnojen sisällössä korostuu eettinen opetus hyvästä elämästä. Samalla seurakuntalaisten aktiivisuus tulla kirkkoon vähenee.
Edellinen maallistunut ja yhteiskunnallisesti värittynyt käsitys kristinuskosta on havaintoni mukaan yleistynyt. Se poikkeaa kauas siitä uskon ytimestä, joka yhdistää kirkkoja: ”Jeesus Kristus on Herra, syntisten puolesta kuollut ja ylösnoussut” ja joka lausutaan ekumeenisissa uskontunnustuksissa.
Edellä hahmottamani ”toisin uskominen” vaikuttaa monien kirkon työntekijöiden ja päättäjien ajatteluun. Tästä näkökulmasta seurakunta-aktiivit, herätysliikeväki, saattavat näyttäytyä jarruttajina? Kirkon työntekijöitä pitäisi vahvistaa tunnustuksen mukaisessa uskossa ja opissa, jotta kirkko säilyisi kristillisenä kirkkona. Kirkon katseen on siksi oltava tulevaisuudessa!
Hyvä aikamme analyysi. Haasteet ovat syvällä rakenteissa ja fundamenteissa. Raju murros on meneillään. (Luuk. 18:8)
Kiitos blogista!
Erinomainen yhteenveto. Pari kommenntia.
(1) ”Ensi vuonna vietetään Nikean uskontunnustuksen 1700-vuotisjuhlaa. ”
Ehkä hyvä askel olisi luopua Rooman. paavin muuttamasta uskontunnustuksesta (filioque) ja palata alkuperäiseen myös ev.lut.-yhteisössä.
(2) Neljä asiaa, kuvaavat Kristinuskon 2.0, jolla ei ole juuri mitään tekemistä alkuperäisen ortodoksisen uskon kanssa.
Jari : Kerrotko, miten arkkipiispa Kirillin lausunnot Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainassa ovat tekemisissä alkuperäisen ortodoksisen uskon kanssa? Miten Kreikan ortodoksisen kirkon lausunnot syvässä talouslamassa auttoivat tavallisia, työssäkäyviä kreikkalaisia (https://www.france24.com/en/20110627-wealthy-orthodox-church-spotlight-amid-greek-crisis) ?
Haastavinta piispa Mari Leppäsen kolumnissa Hs:ssa näyttää olevan herätysliikeväki. Kirkolliskokous ei siksi pysty toteuttamaan omaa tehtäväänsä, kun kirkolliskouksella on vielä tuo omanlaisensa määräenemmistövaatimus, etteivät kirkkolaivan sisälle pyrkivät ”erilaiset aatteet” sitä keikuttaisi. Toiset mieltävät sen lähinnä vähemmistön ”vallankäytöksi”. Siksi kirkon rakenneuudistus olisi kaiketi tarpeen?
Kolumnissa myös avioliittokysymys hiertää siksi, koska kirkon enemmistön mukaan spn-vihkimiset ovat hyväksyttäviä. Oletus kaiketi on, että me ”modernit ihmiset” ymmärrämme luomisen teologian paremmin ja laajemmin, kuin mitä Raamatun kirjojen kirjoittajat oman aikansa maailmankuvan valossa (mieheksi ja naiseksi Jumala loi heidät) pystyivät ymmärtämään. Piispa Mari Leppänen haastaa myös katsomaan laajasti asioita. Tarjoaisiko siihen reitin kenties – usko yksin Jumalan sanaan, joka Jumalan ”kieliopissa” on samalla myös asia.
Ilmeisen oleellinen tässä ajassa on kysymys siitä, onko veren ja ristin evankeliumi edelleen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon uskon keskus? Vai onko ”Raamattu sensuroitu”, eikä mikään ole varmaa? Kreikkalaisen filosofin Herakleitoksen sanoin;…sillä ”ainoa pysyvä asia on muutos.”
Piispojen Askola, Hintikka, Leppänen ja Parkkinen esiintulo missä hyvänsä kontekstissa näyttää joidenkin miesoletettujen palaavan natsien teesiin: ” Wenn ich Kultur höre, entsichere ich meinen Browning!” Kultur- sanan tilalle vain naispiispa.
Oho, voimakas päätelmä – natsikortti on vedetty esiin. Kenellä on ”kovat piipussa”?