Kirkon ja hengellisyyden kuplat?
Jokin aika sitten oli paljon puhetta erilaisista ”kuplista”, joissa ihmiset elävät. Keskustelu taisi alkaa punavihreässä kuplassa elämisestä.
Moni elämänalue voi muodostaa kuplan, jossa ihminen elää. Sellainen voi olla myös kirkko, hengellisyys ja kristillisyys. Kuplassa elämisellä tarkoitetaan sitä, että ihminen elää niin kiinni omassa elämänpiirissään ja näkemyksissään, ettei huomaa kunnolla muuta maailmaa ja sen elämää.
On melko helppo havaita ja todeta, että kirkko, hengellisyys ja teologia voivat olla kuplia, joissa ihmiset elävät ja joissa kuva muusta maailmasta jotenkin hämärtyy. Asia on saanut kristinuskon historiassa monenlaisia ilmenemismuotoja. Äärimmilleen vietynä on ollut kyse pienistä ryhmistä, jotka ovat tietoisesti tahtoneet kokonaan erottautua muusta maailmasta. Ehkä hankalampi on sellainen kristillisyyden ja teologian kupla, jota siinä oleva ei juurikaan tiedosta.
Asia ei ole suinkaan yksinkertainen. Jo Raamattu antaa asiasta eri suuntiin olevia viitteitä. Samoin kirkon perinne. Jeesus opetti, kuinka hänen seuraajiensa ei tule olla maailmasta mutta joiden tulee elää maailmassa, valona ja suolana.
Kristillisyyden kuplan kohdalla kyse on siitä, millaiseksi määritämme kristityn ihmisen. Millaiseksi määritämme kristillisen elämän ja kristityn ihmisen kriteerit. Kyse on myös siitä, millainen on kuvamme seurakunnasta. Meillä on ollut ja on edelleen monenlaisia kuvia seurakunnasta tai seurakunnan ihanteesta.
Aktiivinen seurakunnallinen toiminta voi olla joskus kupla, jossa ihmiset elävät ja joka on kaukana maailman ja arjen elämästä. Mutta seurakunnallinen toiminta tai siihen osallistuminen voi olla myös maailmaan ja sen kysymyksiin avautumista. Yksinkertaistaen voisi puhua sisäänpäin ja ulospäin kääntyvästä seurakunnan toiminnasta ja kristitystä. Näiden ei tarvitse olla myöskään toisensa poissulkevia vaan parhaimmillaan niiden välillä voi olla sopiva tasapaino.
Kirkon kuplaa tai kuplia voisi ajatella kriittisessä mielessä niin, että nykyinen työ ja toiminta kirkossa vie ajan ja huomion ja vain pienehkö osa kirkon jäsenistä on tiiviimmin kosketuksissa tämän todellisuuden kanssa. Muut ovat ”maailmassa” ja kirkolla tai siinä toimivilla ei ole kovin hyvää ymmärrystä, millaista ihmisen elämä on. Tämä väite pitää onneksi vain osittain paikkansa. Seurakunnan muutamat toiminnot säilyttävät yhteyden ihmisten elämään. Niitä ovat esimerkiksi diakoniatyö sekä lapsi- ja nuorisotyö.
Kysymystä kirkon kuplasta pitäisi kuitenkin ajatella enemmän kirkon tulevaisuuden kannalta. Sitä tulisi ajatella seurakuntakäsityksen näkökulmasta sekä kirkon jäsenen ihanteen näkökulmasta. Jos kirkko ja siinä toimivat yhä enemmän jää omaksi alakulttuurikseen tai yläkulttuurikseen – eli omaan kuplaansa – on kehitys kirkon tulevaisuuden kannalta huolestuttava ja jopa kohtalokas!
Kirkon elämää ja toimintaa sekä kirkon koko jäsenkunnan osallisuutta ja näkemystä kirkosta tulisi ajatella vielä enemmän uudelleen. Pitäisi ajatella ja tehdä sitten myös johtopäätöksiä!
Toivo Loikkanen
20 kommenttia
Kaiken tämän vuodatuksen päätteeksi kaiklle niille itsemurha-aaltoonkin vajonneille nuorille, joiden kanssa yhdessä taistelimme 90-luvun virheellisiä puoluepolittisia päätöksiä vastaan kaikin käytettävissämme olleiden keinojen avulla:
https://www.youtube.com/watch?v=we-n-Zmglt0
Hyvä kirjoitus. Tässä pari kommenttia.
”Kirkon kuplaa tai kuplia voisi ajatella kriittisessä mielessä niin, että nykyinen työ ja toiminta kirkossa vie ajan ja huomion ja vain pienehkö osa kirkon jäsenistä on tiiviimmin kosketuksissa tämän todellisuuden kanssa.”
Näin se valitettavasti on. Puhutaan seurakuntayhteydestä, mutta eipä se kovinkaan monia näytä tavoittavan. Kirkkoon kuuluvat tuskin kaikki edes tietävät vaikkapa seurakuntansa kirkkoherran nimeä. Suurina juhlapyhinä tulee kirkossa ehkä käytyä ja siinä ne kontaktit kirkkoon sitten ovat.
”Seurakunnan muutamat toiminnot säilyttävät yhteyden ihmisten elämään. Niitä ovat esimerkiksi diakoniatyö sekä lapsi- ja nuorisotyö.”
Tämä on totta. Erityisesti diakoniatyö merkitsee niin monille sosiaaliturvankin jättämille todella paljon. Siitä kirkolle kiitos ja kunnia.
Lapsi- ja nuorisotyötä sivusta seuranneena arvostan sitä, mutta kysymyksiä herättää tosiasia, että nuorten vartuttua he suurin joukoin kirkosta näyttävät eroavan. Kirkoltamme tuntuu puuttuvan strategia pitää heidät edelleen kirkossa.
Aktiivista toimintaa ei tunnu olevan aikuisille, jotka ovat lapsineen ruuhkavuodet taakseen jättäneet tai vaikka lapsettomille, mutta olisivat kyllä valmiit kaikenlaiseen toimintaan, jos sitä seurakunnasta löytyisi.
Tosiasia näyttää olevan, että jos et itse aktiivisesti hakeudun kirkon piiriin ja ehkä jotain sieltä löydä, ei kirkko sinua sinne kutsu. Mutta kirkonhan tulisi nimenomaan hakea eri-ikäiset ja erilaisissa elämäntilanteissa olevat henkilöt toimintaansa mukaan.
”Pitäisi ajatella ja tehdä sitten myös johtopäätöksiä!” Kyllä se juuri näin on. On kirkon tehtävä hakea ihmiset mukaan eikä suinkaan odottaa, että ihmiset sinne hakeutuvat, kun eivät oikeastaan tiedä edes, että mitä se tarjoaa.
Ehkäpä yksi syy kuplassa elämiseen on seurakuntatyön vaativuudessa. Moni joutuu työssään juoksemaan ikään kuin oravanpyörässä. Jopa omilla äärirajoilla. Silti työtä ei voi tehdä läheskään niin hyvin , kuin toivoisi. Sillä uudet haasteet nousevat eteen jatkuvasti. Työtä on tehtävä ikään kuin vasemmalla kädellä. Paljon tärkeitä kohtaamisia jää tekemättä. Työ sitoo yhä enemmän ja enemmän koneen ääreen. Valmisteluja, toetuetuksia ja tilanteiden purkamisia. jatkuvasti viikosta viikkoon. Harva siinä ehtii pysähtyä. Pysähtyminen olisi avain kuplan puhkaisemiseen.
Yksi kirkon surullinen kupla on nuoriso- ja rippikoulutyö. Moni työtekijä väsyy jo pelkästä ajatuksesta, että kesällä pitäisi leirejä vetää. Tuntien valmisteluun käytetään aikaa ja ne pidetään säntillisesti vaatimusten mukaisesti. Opetetaan uskon perusasiat. Yritetään luoda leiristä mahdollisimman hyvä kokemus kaikille. Valvotaan öitä ja kannetaan suurta vastuuta toisten lapsista.
Mitä siitä hyötyy kirkko? Ei mitään muuta, kuin moitteettomasti hoidettu työ. Onhan sekin jotain, kun oravanpyörässä on taas juostu yksi kierros ja seuraava on jo tulossa. Kuplassa oloa pahentaa vielä hokema:” rippikoulu on kirkon lippulaiva”. Silti minulle yksi innostavampia työaloja on juuri rippikoulutyö. Mitä mahdollisuuksia se kirkolle voisikaan tarjota, vain jos…. Ehkäpä elän siinäkin omassa kuplassani ja jaksan uskoa huomiseen.
Diakonissan puolisona olen tutustunut myös sen työnalan kuplaan. Ei se ole paljoa edellistä parempi. Ei yksi työtekijä voi kuin raapaista pintaa. Pahaa oloa on ihan liikaa. Kirkon työntekijänä joutuu vastaamaan ihan liian moniin haasteisiin, jotta tehokasta työaikaa jäisi riittävästi.
Oikeastaan kirkon työntekijän on suostuttava elämään kuplassa, jotta voi työnsä tehdä. Eiköhän se ole yksi tärkeimmistä pääsyvaatimuksista alalle.
Kiitos hyvistä kommenteista edellä. Tarjan kommenttiin liittyen tuli mieleeni esim. tämä: Jos seurakunta ottaa ihanteekseen messun ympärille rakentuvan seurakuntayhteisön idean, se on sinällään oikea ja ”tavoitteellinen” ihanne. Kuitenkin on niin, että kaikki tai enemmistö seurakunnan jäsenistä ei tule säännöllisiksi messun osallistujiksi. Miten heistä ajatellaan? Pekan kommentteihin voin myös yhtyä. Kirkon työntekijän työ täyttyy helposti. Pitäisikö silloin miettiä, mikä toiminta on tarpeen ja palvelee oikeasti. Toisaalta pakolliset asiat kuten toimitukset ja messut on hoidettava. Mitä niiden lisäksi? Ehkä vähemmän entistä/nykyistä toimintaa ja enemmän työntekijän läsnäoloa ja/tai uutta matalan kynnyksen toimintaa?
Eräs hyvin tunnettu pappi kertoi omasta oravanpyörästään seuraavaa: hän päätti kesälomansa aikana istua mökilleen kannonpäähän ja siinä miettiä miten päin maailma pyörii. Sen hän toteutti ja siinä istuessaan sitten päätti lopettaa kaiken muun, paitsi pakolliset toimitukset. Sen jälkeen tuohon seurakuntaan syntyi suuri herätys. Nyt monet tuossa herätyksessä uskoon tulleet ovat pappeina, tai ehkäpä jo eläkkeellä.
Suomen ev.lut.kirkon sisällä elää ja toimii suuri vanhoillislestadiolainen kupla, jonka oppi ja teologia poikeavat kirkon opista oleellisesti ja jonka ulkopuolella kaikki ovat kadotukseen tuomittuja. Eikä kirkko tee asialle mitään.
Miten se poikkeaa muista kuplista?
Kirjoittaja
Toivo Loikkanen
Olen 60-luvun alkuhetkinä syntynyt Keski-Karjalan kasvatti, nykyisin Savonlinnassa toimiva puolivallaton rovasti. Kirjoitan kirkosta, elämästä sekä uskon, toivon ja rakkauden näkymistä. Mielipuuhaani kesällä on mökkisaunassa saunominen ja talvella retkiluistelu. Matkustelen mikäli aika ja rahat riittävät siihen. Siviilissä kannan vastuuta OP-ryhmän aluepankin hallintoneuvoston puheenjohtajana ja OP-ryhmän hallintoneuvoston jäsenenä.
Toivo Loikkanen :”Jos kirkko ja siinä toimivat yhä enemmän jää omaksi alakulttuurikseen tai yläkulttuurikseen – eli omaan kuplaansa – on kehitys kirkon tulevaisuuden kannalta huolestuttava ja jopa kohtalokas!”
Niinpä. Mielestäni yhteiskunnassa pitäisi kaikenlaisen vastuun ottamisen vuoksi saada aikaan myös vastuu siitä, että ei ole hyväksyttävää, että yksikään vastuuta todella kantavista jumittautuu seksuaalisuuteen, jonka ”palveluja” voidaan ostaa ja kuitenkin ajatella niistä yhä uudelleen jälkeenpäin, että tuo ”palvelu” oli ”munieni suurin elämys ja elämäni suurin munaus”.
Ilmoita asiaton kommentti