Kirkolliskokousvaalipäivä on tiistaina 9. helmikuuta. Vaalikeskustelua on ollut vain vähän, jos ollenkaan. Tuntuma on, että kirkon asioista keskustellaan julkisuudessa muulloin, mutta ei näiden vaalien yhteydessä. Toki pienissä piireissä on puhetta pidetty.
Usein kysytään, ”miksei kirkko tee sitä tai tuota” tai neuvotaan, mitä ”kirkon pitäisi…”. Kirkkoa moititaan hitaaksi ja vaaditaan uudistuksia. Näitä kuulee tai voi lukea televisiota myöten medioiden uutisista ja mielipidepalstoilta – muulloin paitsi ei nyt.
Kirkon asioista päättää kirkolliskokous tai sen valitsemat toimijat, ja paikallisesti seurakunnat eri puolilla Suomea. Kirkolliskokousvaalit ovat siten paikka, jossa pitäisi keskustella – muuallakin kuin sisäpiireissä – kirkon tulevaisuudesta ja muutoksista, joita sen toimintaan kaivataan.
Mutta keskustellaanko? Eipä juuri, eikä keskustelulle ole oikein hyviä tilaisuuksia tai kanavia. Tuntuu, että halutaan ohittaa vaalit matalalla profiililla, tai tyydytään siihen. Joku avioliittokysymys on ainoa, joka nousee vaikenemisen merestä. Se on toki tärkeä asia ja antaa viitteitä muihinkin kysymyksiin. Muutakin etukäteen puhuttavaa kyllä olisi.
Kaupallinen lehdistö ei juuri kirjoita juttuja tai julkaise mielipiteitä näihin kirkon vaaleihin liittyen. Voisi sekin olla kiinnostuneempi, sillä kysymys on ihmisten elämän perusteista. Kiitos medioille kuten Aamulehti, jotka aiheeseen ovat tarttuneet. Tampereella ehkä kapituli ja seurakuntayhtymä olleet aktiivisia?
Kirkon viestimissäkin on melko hiljaista aiheen tärkeyteen nähden. Kotimaan kysely ehdokkaille toki aiheutti pientä värinää tammikuussa. Sosiaalinen media tarjoaa mahdollisuuden, jota nyt ainakin Kevään kirkko on käyttänyt aktiivisesti, mutta sielläkään ei oikein synny dialogia.
Espoon hiippakunnassa valitsijayhdistykset järjestivät kaksi keskustelutilaisuutta. Tilaisuudet olivat ok, mutta ehdokkaiden lisäksi keskustelijoita oli kovin vähän. Hiippakunnan vaalilautakunta ei sellaisten järjestämiseen ollut halukas. Muuallakin lienee joitakin vaalipaneeleita ollut, ainakin Tampereella ja Helsingissä. Yleisin ajatus lienee, ettei sellainen ole tarpeen. Olen ehkä liian optimistinen, kun oletan, että olisi tarpeen.
Kirkolliskokousvaali on etäännytetty kauas seurakuntalaisista ja äänioikeutetuista luottamushenkilöistä. Äänioikeutettujen yhteystietojenkin saaminenkin on saattanut olla ongelma jossain. Kirkkoa pidetään vielä monessa paikassa virastona.
Tuntuu, että kirkkoa koskevaan keskusteluun on vaalien ajaksi julistettu vaalirauha. Ollaan hiljaa juuri silloin, kun äänillä, dialogilla ja valinnoilla olisi merkitystä. Ilmeisesti keskustelu jatkuu taas vaalien jälkeen: ”miksei kirkko…” ja ”kirkon pitäisi…” kuuluu kohta eri puolilta.
Kirkolliskokousvaalien profiilia tulisi nostaa monta askelta ylöspäin. Ehdokkaina olemme Kevään kirkossa ja Muutoksen tuuli –verkostossa yrittäneet tämän puolesta toimia. Sitä on joillakin tahoilla taidettu pitää hieman outona, ”ei ole ollut tapana”.
Voisivatko kirkkohallitus ja tuomiokapitulit olla aktiivisempia? Tarvitaan myös rakenteellisia muutoksia, kuten vaalien helpottamista ylipäätään (netti ym) ja kirkolliskokouksen maallikoiden valintaa suoralla jäsenvaalilla.
Jäsenvaalin vastustamisen perustelut (mm. että valituksi voisi tulla vääriä tai sopimattomia edustajia) kertovat ehkä jotain siitä, miksi vaalien yleinen profiili halutaan pitää matalana.
Tulkaa kaikki -liike on ainakin aktiivinen keskustelija ja keskusteluttaja. Todisteena tässäkin blogimetsässä jatkuvasti kolme tai neljä kymppikärjessä olevaa juttua.
Kaikki kunnia myös Kirkon tiedotuskeskuksen ylläpitämälle ehdokasgallerialle (ehdokasgalleria.evl.fi), jossa ehdokkaat ovat saaneet tilaa esittää ohjelmansa halutessaan kuvan kera. Sieltä löytyy monen kohdalla myös linkkejä ehdokkaan verkkosivulle tai Facebookiin.
Itsekin toivoisin aktiivisempaa keskustelua, jopa paneeleja. Toki ne ovat helpommin järjestettävissä siellä lyhyiden välimatkojen etelässä. Hieman epärealistista täällä Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan sekä Lapin maakunnan alueella, siis Oulun hiippakunnassa,
Että miksi matala profiili jatkuu myös kirkolliskokousvaaleissa. Eihän ilmiössä kuitenkaan ole mitään ihmeellistä ja kirkon elämästä poikkeavaa: kirkon päiväjumalanpalveluksissa käy 2% väestä, seurakuntavaaleissa äänestää 15% kirkon jäsenistä ja kirkon seurakuntien johtovirkoihin vilahdetaan jopa 5% äänivyöryllä, jos tarvitaan sitäkään. Kaiken tuon em. kuvaama tila ei valitettavasti velvoita eikä ennen kaikkea innoita kirkon hiippakunnallisia tasoja luomaan teistä edustajinaan aitoja alueensa julkivaikuttajia ja hyväksyttäviä vaikuttajasieluja.
Paavo, tuo on totta, mutta pointtini on siinä, että vaalien välillä kirkosta puhutaan julkisuudessa paljon, sitä moititaan ja sitä neuvotaan. Jos halutaan muutosta, vaaleissa se on mahdollista, sekä äänestämällä jos on äänioikeutettu, tai osallistumalla vaalikeskusteluun ja esittämälllä parannusehdotuksia, joihin ehdolla olevat ottaisivat kantaa. Myönnän, että minussa on vähän idealistin vikaa, mutta idealismi tarkoittaa myös toivoa.
Näissä kirkon vaaleissa jo seurakuntatasoilla on ehdokkaat vanhastaan ’kasvatettu’ siihen, että kirkkoherra on mm. vaalilautakunnan puheenjohtaja, ja henkilö, joka johdattaa edestä ja siihen on tyytyminen – mutta mitä sitä turhia. Minusta tuntuu, että juuri näissä vaalitason kuvioissa he unohtavat erityisen mielellään seurakuntiensa järjestäytymistahdon ja käpertyvät intranettiin pelaamaan omaa viran vaalikampanjaa ja pudotuspeliä.
Esimerkiksi täällä itsehallintoon kouluttautuvissa maakunnissa ja niiden lepotilaa viettävissä rovastikunnissa arvon lääninrovasteilla olisi ollut, aivan jäävisti, hyvät mahdollisuudet vaivata vähän itseään ja tarjota ehdokkaille ja äänestäjille kanavia yhteiseen sanankuuloon, mistä KK-vaalissa on kysymys. Mutta mitä sitä tyhjää! Jos hiippakuntataso, josta edustus muodostuu, on näillä selkosilla jossain määrin jo etäinen käsite, tuo rovastikunta olisi hyvin voinut toimia asian eteen!
Olen Paavo tuosta samaa mieltä kanssasi. Mennään siitä, mistä oletetaan aidan olevan matalimman.