Muutos on välttämätön, mutta sitä kai kirkossa eniten pelätään?
Seurakuntavaaleissa on kyse siitä, mihin suuntaan kirkkoa ja seurakuntaa uudistetaan, sillä muutoksia tulee joka tapauksessa tapahtumaan.
Tuleeko kirkosta ahdas vai avara? Ja mikä on kirkon asema ja vaikutus yhteiskunnassa? Elääkö kirkko tässä ajassa?
Seurakuntavaalit ovat kirkolliskokousvaalien ensimmäinen kierros. Tämä tosiasia näyttää tälläkin kertaa jäävän sivuraiteelle, vaikka mielestäni se on ainakin yhtä tärkeä puoli seurakuntavaaleja kuin kunkin seurakunnan asioista puhuminen.
Paljon puhutaan siitä, minkälaista toimintaa seurakunnassa toivotaan järjestettävän. Keskustellaan operatiivisesta toiminnasta seurakunnissa, vaikka se käytännössä pyörii palkatun henkilökunnan toimesta. Harva ehdokas uhraa yhtäkään ajatusta kirkolliskokoukselle, eikä se tainnut olla vaalikoneessakaan suoraan esillä.
Kuitenkin kirkolliskokouksessa päätetään, missä puitteissa seurakunnat toimivat, ja mitä kirkko on. Paikallisesti ei niitä linjauksia enää juuri voi muuttaa.
Seurakuntavaaleissa nyt valittavat luottamushenkilöt valitsevat runsaan vuoden päästä uudet maallikkoedustajat (= kirkolliskokouksen enemmistön) kirkolliskokoukseen toimikaudeksi 2024-2027.
Seurakuntavaalien yhteydessä pitäisi keskustella siitä, mihin suuntaan kirkko kulkee tulevaisuudessa, ja sen pitäisi vaikuttaa myös valintoihin, jotta seurakuntalaisten näkemykset toteutuisivat.
Tuota jälkimmäistä tavoitetta eivät kaikki kirkon sisäpiirissä pidä toivottavana, sillä seurakuntalaisia ei pidetä asiantuntijoina kirkolliskokousasioissa, eikä heihin oikein luoteta.
Kiitos Markku mielenkiintoisesta avauksesta. Juuri itsekin mietin kirkolliskokousvaalia, missä vaiheessa se tulee. Kuitenkin seurakuntavaalien ja kirkolliskokousvaalin linkittäminen tiettyyn kohtalonyhteyteen toiminee etupäässä teorian tasolla, ja se kai riittää kirkkokoneistolle. Tiedän että on yhteisöjä ja toimijoita, jotka tietoisesti pyrkivät vaikuttamaan tavoitteidensa edistämiseen pitkäjänteisesti seurakuntavaalien ehdokasasettelusta alkaen ja näkevät sen merkityksen kirkolliskokouksen kokoonpanoon. Kuitenkin seurakuntatason keskivertoehdokkaalta on vaikea edellyttää sellaista näkemistä, puhumattakaan pienestä äänestäjien joukosta. ”Ahtaat” ja ”avarat” käyvät kamppailua toistensa kanssa lähinnä kirkolliskokouksessa.
Minusta näyttää siltä että kirkon hallintoon rakentunut koneisto on hitaasti leikkaamassa kiinni, kun seurakuntavaalien äänestysprosentti on se mikä on. Ja sen suhteen en usko kirkolliskokoustason asioista puhumisen auttavan. Oman seurakunnan ja kotiseudun asioilla, sillä miten seurakuntani elää ja toimii, on paremmat mahdollisuudet.
Kirkko kasvaa alhaalta, se elää seurakunnissaan. Pelkään että seurakunnan ja kirkolliskokouksen yhdistäminen hallinnollisen tai toiminnallisen yhteyden ideaan on keinotekoinen ja elää lähinnä huoletttomassa byrokratian maailmassa.
Tiedän että kirjoituksiani on sanottu kryptisiksi eli koukeroisen epäselviksi. Tämän viikon Kotimaassa kolumnisti Olli Löytty kirjotti samasta asiasta ehkä selvemmin otsikolla Kirkko kiinnostaa, vaalit eivät ”Perusongelma on kirkon hallintorakenteen liikakasvu ja demokratian vinous. Tunnen syvää myötätuntoa toimittajia ja muita viestijöitä kohtaan, jotka joutuvat selittämään kirkollisen demokratian koukeroita suurelle yleisölle… onkin aika valistaa (äänestäjiä) päätöksentekoprosessin vaiheista, valiokuntatyöskentelystä ja määräenemmistösäännöistä. Onnea yleistajuistamiseen! … Kirkon demokratia, samoin kuin sen toimintaa ohjaileva hallinto, ovat kaikeksi onneksi ihmisen tekosia, eivät Jumalan luomuksia, ja siksi ne voidaan purkaa palasiksi ja rakentaa kokonaan uusiksi… Demokratian paradoksi on se, että järjestelmän kannattamiseen ja kritisoimiseen on sama keino: äänestäminen.”
Plogin mukaan ”Paljon puhutaan siitä, minkälaista toimintaa seurakunnassa toivotaan järjestettävän. Keskustellaan operatiivisesta toiminnasta seurakunnissa, vaikka se käytännössä pyörii palkatun henkilökunnan toimesta.” (Markku Jalava) Tässä näkyy yksi iso oire tiedostamattomasta säilyttämisestä, muuttumattomuuden kannatuksesta. Ei se niin ole eikä sen tarvitse niin mennä.
Yksi turha toive on myös siinä, että vapaaehtoiset kykenisivät ottamaan ne tehtävät, joita palkatut työntekijät ovat tähän asti hoitaneet. Vapaaehtoinen kykenee vain paikkaamaan aukkoja ja tarvitsee nyky systeemissä vättämättä palkatun organisoimaan toimintaa. Josta seuraa se , että samalla kun kirkon varat vähenee, jolloin ei kyetä ketään enää palkkaamaan, niin toiminta loppuu siinä muodossa mihin olemme tähän asti tottuneet. Näin kirkon rakenteet sortuvat yksi toisensa jälkeen aivan itsestään. Tilalle tulee seurakuntalaisten itse ohjautuvaa toimintaa, joka ei tukeudu rakenteisiin, eikä seurakunnan varallisuuteen.
Katsoin blogissani vaaliasetelmaa vain yhdeltä kannalta. Oma juttunsa on seurakunnan olemus. Sen pitäisi olla yhteisö, jossa kaikki toimivat, seurakuntalaisetkin ovat tekijöitä, eivät vain toiminnan kohteita. Mutta vaaleilla valittavat luottamushenkilöt, erityisesti kirkkovaltuutetut päättävät budjetista, strategiasta ja ylätason toimintasuunnitelmista. Niissä varsin vähän käsitellään varsinaista käytännön toimintaa. Sen sijaan kirkolliskokous päättää opista, toimituskirjoista ja kaavoista, kirkkolaista ja -järjestyksestä ja monenmoisista muista seurakunnan toimintaan vaikuttavista asioista.
Jos Suomessa järjestettäisiin kilpailu byrokraattisimmasta organisaatiosta, ev.lut. kirkko ehkä voittaisi. Erilaisia elimiä ja hallinnon tasoja on valtava määrä. Jumalan ihme on, että systeemi ylipäätään toimii ja että toiminnassa ruohonjuuritasolla kyetään usein myös hyvin ketteriin ratkaisuihin.
Tsemppiä Markulle ja kumppaneille Räntämäen synodiin. Olin siellä joskus minäkin…
Muuten olen sitä mieltä, että vaikka tekisi kuinka kipeää, byrokratiaa pitäisi alkaa purkamaan vapaaehtoisesti jo ennen kuin on ihan pakko. (Ne eurot!)
Koko toiminta lepää pyrokratian varassa, josta seuraa se, ettei seurakuntalainen voi olla varsinaisena tekijänä. Suurin osa seurakutalaisten aktiivisesta toiminnasta on nyt vain avustavia tehtäviä. Josta seuraa se ettei seurakuntalainen ilman viranhaltijaa kykene omaehtoiseen toimintaan . Kirkon byrokratia pitää huolen siitä, että kun palkanmaksu lopuu, loppuu myös toiminta.
Edelleen palaan vanhaan useasti esittämääni.
Niin vanhoille kuin uusille jäsenille on hyvä antaa seurakunnan ulkopuolelta tuleva koulutus luottamusihmisen mahdollisuuksista kuin velvollisuuksista aina oikeuksiin asti.
En ymmärrä miksi asiaan ei tartuta. Uudet luottamusihmiset höynäytetään helposti vanhaan malliin, ja uuden tulokkaan into loppuu siihen.
Näin meillä on tehty ennenkin, ja meno on ollut hyvää.
Suomenkielen suomentamisesta nuori oikeustieteen Ihminen luottamusihmisen oikeuksista ja velvollisuuksista kirkon kateederissa ei mahdotonta kustannusta katso matkoineen. Hyvä on asia järjestää kaksi-iltaisena jolloin kysymykset saavat aikaa syntyä.
Aina on hyvä tarjota luennoitsijalle kaffit leivän kanssa kuten koko poppoolle.
Toisin sanoen mitä ehkä ei tarvitsisi, mutta ilman edellistä kommenttia sisällössä on uudella tulokkaalla kovasti haastetta ajaa asiaansa mahdollisesti uutta toimintaa katsovissa kysymyksissä ja niiden haasteissa eteenpäin.
Puheenjohtajan taidot voivat lisäksi yllättää.
Kun päätettäväksi tulee valmiiksi kirjoitettu esitys pitää puheoikeutta harkitsevan nielaista ajoissa ehtiäkseen nuijan kopautukseen mukaan sanan keskustelua jälkeen.
Tähän vaaditaan usein pitempi opetteluaika.
Pienemmissä seurakunnissa voi kirkkoherra toimia lisäksi sopivassa lautakunnassa puheenjohtajana ja siellä valmistelevaa kopautusta on myös hyvä katsoa ajoissa ettei myöhästy oikeudestaan.
Niinpä. Edellä hyviä kommentteja. Paljon olisi kirkossa petrattavaa. Kirkon rakenteissa rakastetaan hallintoa ja byrokratiaa. Ihmisten hengellinen elämä sujuu arjessa omia ratojaan.
”Kuka sen suoraksi vääntää, mikä on vääräksi taipunut.”
Hyvä kysymys. ”Mihin suuntaan kirkko kulkee tulevaisuudessa?”. Ehkäpä olisi syytä keskustella seurakuntavaalien yhteydessä myös ns. antigender-liikkeestä ja ostrakismista. Arkkipiispa Luoma nimittäin varoittaa Uusi Suomi-lehden haastattelussa tuosta liikkeestä. ”On vaarallista, että Suomen ulkopuolelta pyritään määrittelemään sitä, millainen on suomalainen kristillinen kirkko ja mikä on kristillisen uskon näkökulma. Suomi ei tarvitse lobbareita ulkomailta”.
Siinäpä kysymys, miten voi arkkipiispa olla noin kaukana sanan totuudesta?
Ovatko ratkaisevat vastakohdat todellakin siinä, ovatko seurakunnan/kirkon päättäjät ”avaria” vaiko ”ahtaita”, onko kirkolla yhteiskunnallista vaikutusvaltaa vaiko ei ja elääkö kirkko tässä ajassa vaiko ei?
Jokainen näistä iskusanoista voidaan ensiksikin ymmärtää ja konkretisoida hyvin eri tavoin. Minusta ne ovat kuitenkin samanlaisia poliittisluonteisia ja samalla tahallisen epäselviä iskulauseita kuin nuoruuteni puheet ”taantumuksesta” ja ”edistyksestä”. Kaikki kun osasivat näistä avainsanoista suurin piirtein päätellä, kuka niitä käytti, mitä niillä tarkoitettiin ja suurin piirtein sen, mitä ajettiin.
En esimerkiksi tunne yhtäkään ns. teologisesti konservatiivia tai liberaalia joka ei haluaisi kirkon elävän tässä ajassa (=toiminnan olevan relevanttia) tai seurakuntaa, joka ei toivoisi työntekijöiden edelleenkin olevan tervetulleita kouluihin pitämään aamunavauksia. Tai toivottaisi kaikkia mukaan toimintaan. Muutaman satunnaisen vaalikoneselauksen perusteella arvelen, että ahtaan, ei-ajanmukaisen ja yhteiskunnasta eristäytyvän kristillisyyden tai toiminnan kannattajilla tarkoitetaan niitä, jotka eivät jaa Tulkaa kaikki -liikkeen näkemyksiä. (?)
Luulen Marko että arvelet (ja tiedät) aivan oikein. Markku Jalavan blogi korostaa kirkolliskokousvaalin merkitystä, joka pitäisi hänen mielestään ottaa huomioon jo srk-vaalissa. Ja sillä tavoin ajaa joukkoja asemiin tässä vaiheessa, niin minä sen ymmärrän.
Kommenttini, ja myös Olli Löytyn kolumni, ottaa etäisyyttä tähän kamppailuun, ja näkee alhaisen äänestyskiinnostuksen osoittavan suuren seurakuntalaisenemmistön vieraantumisen kirkolliskokouksen kädenväännöistä ja yleensäkin kirkon ylisuuresta hallinnosta ja raskaasta hallinnoinnista. Kohta paisunut keskus- (ja myös hiippakunta)hallinto hallinnoi itseään, ja seurakunta jäsenineen yrittää selviytyä miten parhaaksi näkevät.
Siksi, Löytyn sanoin, kirkon ”hallintodemokratian” kyseenalaistaminen olisi viisasta. Niin abstraktilta ja mahdottomalta kuin sen sanominen kuulostaakin.
Hannu P, niin kauan kuin kirkkomme paikallisseurakunnissa riittää luottamushenkilöitä kirkkolain minimivaatimusten täyttämiseen, mitään radikaalia luhistumista tai jumiutumista sen hallinnossa tuskin tapahtuu. Ei myöskään niin kauan kuin kirkon töihin on tulossa muodolliset kelpoisuusvaatimukset (ja joidenkin työntekijäryhmien osalta suurin piirtein) täyttäviä työntekijöitä ja heille voidaan maksaa palkka. Sen sijaan seurakuntalaisista – messuun ja muihin hengellisiin tilaisuuksiin osallistuvista sekä niitä järjestävistä – voi monin paikoin tulla pulaa jo lähitulevaisuudessa. Itse saan tosin toimia seurakunnassa, jossa kirkossa käynti on hienoisessa kasvussa ja jonne tullaan kauempaakin niin kauan kuin konservatiivinen hengellinen profiili voidaan säilyttää. Tuo Olli Löytyn kolumni on mielestäni erinomainen. Vähän vaikea minun on ajatella vaikkapa lukioikäistä, järjestörippikoulussa uskoon tullutta ja Hillsong -kristillisyydestä vaikutteita saanutta isosta äänestämässä kuusikymppistä sateenkaari- ja ilmastoaktivistia ison seurakuntahyytymän yhteiseen kirkkovaltuustoon päättämään kiinteistöjen saneerauksesta.
Minua kiinnostaisi muuan synkän puoleinen tilastotieto: kuinka monta jumalanpalvelusta on kokonaan jäänyt pitämättä tulijoiden puutteen vuoksi tänä vuonna ja missä päin Suomea nämä seurakunnat tai kirkot sijaitsevat?
Yhden kauden olen nyt ollut varalla ja päässyt siksi tutustumaan systeemiin. Tuntuu vähän oudolle puheet siitä, että sinne pitäisi saada vain tietyn tyyppisiä henkilöitä. Minusta on oikein hyvä, että saman pöydän ääressä istuu sekalainen seurakunta. Siinä kun on seurakunta hyvin edustettuna. Jos tilanne olisi se, että siellä olisi vain yhdenlaisia henkilöitä, niin ei se enää palvelisi koko seurakuntaa.
Ehkä kirkko toimisi sujuvammin ilman jäsendemokratiaa ja siitä johtuvaa hallinnointia. Silloin palattaisiin johonkin vanhaan hierarkkiseen johtamiseen ylhäältä alas ja pappisvaltaan vähän armeijoiden tapaan. Tuskin se kiistoja ja kismoja poistaisi, minkä kirkkohistoria osoittaa. Se aika on kuitenkin ohitse kuten feodalismikin ja kirkosta on tullut, tai sen tulisi olla, yhteisö.