Kirkolliskokous keskusteli kuplan sisällä

Kirkolliskokous ei ole kirkon jäsenistö pienoiskoossa, eikä ole tarkoituskaan olla. Kirkossa valta kätkeytyy labyrinttiin, josta sitä on vaikea löytää. Valtaa piilotellaan ja sekoitetaan niin, että vastuut hämärtyvät.

Kun kirkolliskokous ei ole jäsenistö pienoiskoossa, siitä seuraa, että se ei koe ja ajattele samalla tavalla kuin jäsenistö. Varmimpana vakuutena on tiukka ¼ vähemmistösuoja. Neljäsosa edustajista kykenee estämään lähes minkä tahansa muutoksen.

Syynä kirkolliskokouksen ja jäsenistön eritahtisuuteen on ainakin osaksi välilliset vaalit. Jäsenet – pieni osa heistä – valitsee ensin seurakuntien kirkkovaltuustot ja seurakuntaneuvostot, jotka valitsevat kirkolliskokouksen maallikkoedustajat. Papit valitsevat omat edustajansa.

Seurakuntavaalien yhteydessä ei juurikaan ajatella kirkolliskokousedustajien valintaa eikä keskustella kirkolliskokouksessa päätettävistä asioista.

Ehkä pääosin kirkolliskokousedustajat valitaan edelleen muilla kuin heidän edustamiensa mielipiteiden perusteella (paikkakunta, puolue, herätysliike…). Samalla listalla voi olla aivan eri tavoin ajattelevia.

Jäsenistön etäisyyttä edustajiinsa lisää alhainen äänestysaktiivisuus seurakuntavaaleissa. Jäsenistön enemmistöllä saattaa olla omat odotuksensa kirkon suhteen, mutta odotuksia ei yritetä täyttää vaaleissa, vaan kirjoittamalla yleisönosastoihin, kolumneihin tai someen. Jotkut eroavat protestina koko kirkosta.

****

Kun seurasi kirkolliskokouksen kevätistuntoviikolla käytyä keskustelua kirkon avioliittokäsityksestä, tuntui että sitä käytiin ikään kuin kuplan sisällä, erillään elävästä elämästä.

Tuossa keskustelussa oli kyse aloitteesta, jossa esitettiin kirkon avioliittokäsityksen laajentamista niin, että myös samaa sukupuolta olevat parit voitaisiin vihkiä kirkollisesti ja siunata heidät.

Aloitteen lähetekeskustelussa käytettiin 63 puheenvuoroa puolesta ja vastaan. Molemmat puolet perustelivat kantaansa Raamattua tulkitsemalla.

Oletukseni on, että jäsenistä jo enemmistö olisi valmis siihen, että kirkko vihkisi. Ja enemmistö tuskin ymmärtää, miksi ei voida siunata, siis pyytää Jumalalta siunausta.

Arvelen, että tuohon vastataan, että kirkon ei pidäkään toimia yleisen mielipiteen ja galluppien mukaan. Oma ajatukseni kulkee toisinpäin: Kristinuskon ydinsanoma on tuotava tämän ajan ihmisten arjen keskelle, samoin kuin se tuli 2000 vuotta sitten sen ajan ihmisten elämään.

Uskon ja Raamatun tulkitseminen on vallan käyttämistä.

”On ongelmallista, jos kirkko on armottomampi kuin yhteiskunta ympärillä.” Näin muistan silloin vielä maakuntalehden päätoimittajana toimineen Matti Kalliokosken sanoneen Seinäjoella kirkon viestintäpäivillä muutamia vuosia sitten.

Olisiko mahdollista löytää jokin kompromissi tai peräti yhteisymmärrys tässä asiassa? Moni totesi Turussa, että jokin tie eteenpäin on löydettävä. Ja osan mielestä näin on hyvä, ei tarvita tietä mihinkään päin.

****

Meitä kirkolliskokousedustajia sanotaan kirkon edustajiksi. Keitä me siis tarkkaan ottaen edustetaan? Kirkkoa jäseniin päin vai päinvastoin? Kasvaako kirkko ylhäältä alas vai alhaalta ylös?

Kirkossa pelätään demokratiaa, mutta miten muutoin valtaa voidaan perustella? Vallan kohteet antavat luotetuilleen eli luottamushenkilöille valtuutuksen, jota he käyttävät. Varsin usein unohdetaan seurakuntalaiset, ikään kuin kukaan ei edustaisi heitä.

Kirkolliskokouksen valitsemista suoralla jäsenvaalilla vastustetaan mm. sillä perusteella, että silloin valituiksi tulisi ”julkkiksia” ja ”poliitikkoja” tai muutoin ”asioita tuntemattomia”.  En usko tuohon, vaikka kyllähän nuokin siihen tehtävään kelpaisivat siinä kuin muutkin jäsenet.

Suuri kysymys on, miten saisi seurakuntalaisten enemmistön äänestämään ja vaikuttamaan kirkossa.

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. Jukka Kivimäki. ”Kirkko on Kristuksen ruumis ja Kristus on kirkon pää.” Sinun uskonkäsityksen mukaan asia on noin, mutta kaikille kirkon jäsenille asia ei ole kirkastunut samalla tavalla .

    Minulle kirkko on maallinen vallankäyttöorganisaatio, jossa valtaa käyttävät ihmiset, kukin oman hengellisyyden tai muun aatteen antaman ymmärryksen mukaan.

    Lainaan tähän lauseen Martti Pentin erinomaisesta kommentista; ” Jos uskomme, että Jumala vaikuttaa Henkensä kautta kirkossaan ja kirkon jäsenissä, voimme uskoa, että hän vaikuttaa myös vaaleissa ja äänestyksissä.”

    Edelliseen lainaukseen on kiteytetty se, mitä olen kommenteissani halunnut sanoa.

    • Leo Tihinen kirjoittaa:”Minulle kirkko on maallinen vallankäyttöorganisaatio, jossa valtaa käyttävät ihmiset, kukin oman hengellisyyden tai muun aatteen antaman ymmärryksen mukaan.”

      Toki voit olla tuota mieltä, mutta kyse on vain yksityisestä mielipiteestäsi.
      Kirkkolain 1 luvun 1 § mukaan Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa. Augsburgin tunnustuksen mukaan kirkko sanan varsinaisessa mielessä on pyhien ja tosiuskovien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Tässä elämässä tosiuskovien ja pyhien joukkoon on kuitenkin sekoittunut myös teeskentelijöitä ja jumalattomia (AC VII – VIII)

      Mikäli kirkolliskokouksemme voisi suhtautua kirkkoomme maallisena vallankäyttöorganisaationa, tulisi sen ensin poistaa kirkkolaissa oleva sidos luterilaiseen tunnustukseen.

    • Kivimäki: ”Mikäli kirkolliskokouksemme voisi suhtautua kirkkoomme maallisena vallankäyttöorganisaationa”

      Kirkko on jo menettänyt maallisen valtansa ja yhteiskunnallisen vaikutusvaltansakin lähes kokonaan. Kirkossa valtaa voivat käyttää ihmiset, kukin oman hengellisyyden tai muun aatteen antaman ymmärryksen mukaan, mutta ainakaan suomalaisessa yhteiskunnassa ei kirkolla onneksi valtaa enää ole.

  2. Teemu K:n kommenttihan selvittää syyn miksi kokous toimi kuplan sisällä.

    Kirkolliskokouksella on piirteitä, joiden takia se ei ole suoraan verrannollinen valtiolliseen kansanedustuslaitokseen. Otan esiin synodaalisuuden ja ekumeenisuuden. Synodi tarkoittaa sitä, että edustettuina eivät ole jäsenet ja jäsenistö, vaan seurakunnat. Kirkon perusyksikkö on seurakunta ja kirkolliskokous on niiden kokous.

    Todellakin. Voisiko olla jotenkin muutoin.. Seurakunnat ja niiden toiminta pyörii kuplassa. Näin ei tietenkään saisi sanoa. Sen sanominen aikaansaa vain entistä tiukempaa muutosvastarintaa. Ei kuplassa ja sen sisältä käsin voi mitenkään oivaltaa tilannetta. Kuplan ääriviivat voi nähdä vain ulkoapäin, sen ääriviivoja tarkastelemalla. Sellaista tarkkanäköisyyttä on kuplassa olevilta turha odottaa.
    Hehän näkevät kuplan seinien läpi ja uskovat silmiään. Joten tällaisen väitteen esittäjää ei oteta vakavasti.

    Seurakuntien suurin haaste on kuplan säilyttäminen moitteettomana. Ei suinkaan jäsenmäärä. Tosin ajan kanssa kupla voi puhjeta, mikäli tilanne menee liian pitkälle. Jolloin pitäisi laittaa lappu luukulle. Tuskinpa niin tulee käymään joten kupla saa säilyä entisellään. Aina on nimittäin niitä, jotka tahtovat pysyä kuplassa.

    • Kuplasta tuli mieleeni Jeesuksen puhe yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä turvassa olevasta ja yhdestä erämaahan eksyneestä lampaasta. Lukumäärien suhde vain taitaa olla toinen. Ovatko seurakunnat niin huolissaan laumaan toistaiseksi jääneistä, että jättävät pois harhautuneet oman onnensa nojaan?

    • Tavallaan kirkon kuuluukin olla kuplassa. Onhan kiekossa kyse Herralle erotetusta kansasta (kuriakós = Herralle kuuluva). Kirkko on siis kuplassa verrattuna muuhun maailmaan.

    • Kivimäki: ”Kirkko on siis kuplassa verrattuna muuhun maailmaan.”

      Hyvä niin. Toivottavasti pysyykin kuplassaan.

  3. Olen arka tulkitsemaan Jumalan toimia tai tarkoitusperiä. Mutta kysyn, voisiko uskoa niin, että Jumala vaikuttaa myös jäsenten kautta? Ei vain ylärakenteista alaspäin? Me ihmiset voimme tehdä parhaamme, tehdä asioita niin hyvin kuin osamme – ja rukoilla. En tuomitsisi aivan maallista hyvin tekemistä, emmehän me ihmiset muuta voi ja osaa.
    Kuplassa toimimisesta: kristinusko on ihmisiä varten ja sen tulee vaikuttaa ihmisten keskellä, ei jossain elämästä erottavassa kuplassa.

    • Markku Jalava :” Kuplassa toimimisesta: kristinusko on ihmisiä varten ja sen tulee vaikuttaa ihmisten keskellä, ei jossain elämästä erottavassa kuplassa.”

      Entisen seurakunta-aktivistin näkökulmasta kysymys on nyt siitä, noudatetaanko kirkossa ensisijaisesti kirkkolakia vai hallintolakia. Tuosta valinnasta riippuu myös se, olemmeko vielä ensi vuonnakin kirkon jäseniä vai emme.

  4. Kuplassa eläminen näkyy monin tavoin. Rippikoulutyö on yksi hyvä esimerkki siitä.
    Nuorille pyritään leirin aikana opettamaan uskon perusasiat. Entäpä jos leirillä nuoret ottavatkin opetuksen täysillä vastaan ja tulevat ns. uskoon. Sellainen tapahtuma on heti Ilta-Sanomissa ja Piispaa myöten otetaan kantaa. Mikä meni pieleen. Koko seurakunnalle sellainen on suuri järkytys. Kuplahan oli vaarassa puhjeta.

    Nuoret aikuiset eroavat kirkosta joukoittain. Silti rippikoulu on heille merkittävä asia.
    Ei kuitenkaan niin merkittävä, että he sitoutuisivat muuhun hengelliseen toimintaan. He ovat mukana vain isoskoulutuksen tähden ja kaveripiriin, sekä toiminnan fiiliksen tähden.

    Nuorten osallistumista pidetään kirkon lippulaivana. Onhan se hienoa, että he ovat mukana. Miksikö hei eivät ole enää myöhemmin. Tietysti siksi että kirkko keskittyy pitämään huolta vain omasta kuplastaan. Eli tässä tapauksessa rippikoulusta. Ovathan isoset vain osa lippulaivan miehistöä. Sen jälkeen heille ei ole käyttöä. Uudet tulee tilalle. Kirkon nuorisotyö onkin vain rippikoulutyötä. Nuoren omat tarpeet tuon ikävaiheen jälkeen sivuutetaan. Kupla on pysyttävä kunnossa. teemme hienoa nuoriso työtä. Siihen asti kun nuori on kiinnostunut ripareista. Sitten tilalle tulleekin jo uusi sukupolvi ja vanhat saa mennä.

    Rippikouluopetuksesta ei paljoa jää nuorille mieleen. Myöhemminkään ei asioihin ole mahdollisuutta perehtyä. Niinpä aikuisetkin ovat autuaan tietämättömiä hengellisistä asioista. Kirkossa silti toimitaan aivan niin kuin kuulijat tietäisivät mistä puhutaan. Saarnoissakaan perusasioita asioita harvoin selvitellään. Enemmänkin ne ovat esitelmiä ihan muista asioista. Kirkko elää kuplassa, jossa ei havaita ihmisten hengellisiä tarpeita.

    Jollei omakohtaista hengellistä kasvua pidä tärkeänä, niin miksi menisi kuuntelemaan, vaikka hyvää opetusta olisikin. Julistaahan kirkko, että kaikki kastetut pääsevät taivaaseen. Kasteen armon tähden. Kansalle ei kuitenkaan kerrota mitä se kasteen armo tarkoittaa. Koska kansa on täysin tietämätön asioista, niin kirkko saa elää omassa kuplassaan ihan rauhassa. Kenenkään häiritsemättä..

    Kirkossa mietitään tarkasti jumalanpalveluskaavoja. niitä muutellaan silloin tällöin,
    Niistä pidetään sitten tiukasti kiinni. Eipä tule mieleen se, että juuri tiukka kaavamaisuus on ongelma. Näin kirkon toiminta näyttäytyy ulospäin pelkkänä pönötyksenä.

    Asiat täytyy tehdä vain ja juuri oikealla ja ainoalla tavalla. Ei haittaa vaikka penkeissä ei istu juuri ketään. Papin palkka juoksee ja toimintaa pyöritetään niin kuin ennenkin. Messu järjestetään vaikka kirkossa ei olisi kuin muutama kuulija.

    Asialliset hommat hoidetaan ja muu saa jäädä. Eli tehdään se mitä kuplassa pysyminen edellyttää, mutta ei vaivauduta kysymään mitä seurakunta kaipaa.

    Tiedotus messuista on myös hyvä esimerkki kuplasta. Nettiaikana mahdollisuudet tilojen ja toimintatapojen esittelyyn ovat rajattomat. Ensikertalaisen olisi hyvä tietää mihin saa auton ja onko lapsille jotain tarjolla ym. Nyt tyydytään ilmoittamaan aika ja kolmen papin nimet. siinä kaikki. No nuo tiedothan tietää muutoinkin kaikki seurakuntalaiset. Paitsi ne jotka eivät ennen ole käyneet. Heitä ei mitenkään huomioida. Sitten vain jäädään ihmettelemään miksi he eivät tule.

    Lasten hoito messujen aikana on yksi kynnyskysymys. Perheet tulisivat mielellään kirkkoon, jos asia olisi hoidettu hyvin. Nyt lasten mukanaoloa suorastaan paheksutaan. Heidän aiheuttamansa häiriön tähden. Kirkossa voi olla on hieno tila lapsia varten, mutta siitä ei ole tietoa missään. Kuplassa elo vaikuttaa sen, että kirkosta puuttuu asiakaslähtöinen ajattelu.

    Kaikessa työssä syntyy sokeita pisteitä. On se sitten kirkko, tai mikä tahansa työyhteisö. Muualla näihin sokeisiin pisteisiin on kansalaisilla lupa puuttua.
    Kirkossa tätä lupaa ei oikeasti ole. Onhan jokaisella kirkon työntekijällä samat valtaoikeudet kuin Aabrahamilla. Siihen omaan työsarkaansa. Kaikki korjaava palaute voidaan helposti torjua ja säilyttää kupla koskemattomana.

    • Pahimmillaan asiat voivat olla jotenkin noin, kuten Pekka Pesonen kuvaa. Onneksi se ei ole kuitenkaan koko totuus. Noita mainitsemiasi asioita en tunnista omista seurakunnistani. En rippikoulun, nuorisotyön, tiedotuksen, saarnojen ja opetuksen tai juuri muunkaan kohdalta. Ehkä Pekankin olisi syytä tutustua kirkon kenttään vähän laajemmin ja puhkaista oma kupla 🙂 Mutta tästä olen tainnut huomauttaa aiemminkin.

  5. Muille kuplassa elämisestäni ei ole suurta haittaa. Joten annan siihen itselleni luvan. Kuplassa eläminen on turvallista ja mukavaa. Täältä käsin voi katsella toisten kuplia. Antaahan se kiinnostavia kirjoittamisen aiheita. Joku tekstini voi joskus auttaa minuakin tajuamaan jotain ulkopuolisesta todellisuudesta. Mitään muuta hyötyä näistä sepustuksistani tuskin on. Sillä kirkko ei hevillä omasta kuplastaan luovu.

  6. Itselläni on samat fiilikset kuin Pekka Pesosella. Iloisena luin Teemu Kakkurin kirjoituksen, että muunkinlaisia seurakuntia on eli siis aktiivisesti jäseniään toimintaan kutsuvia. Sellaisia siis jossain on.

    Olen asunut puolet elämästäni Helsingissä eri seurakunnissa ja nyt sitten muualla. Minua ainakaan ei kirkko riparin jälkeen ole mitenkään lähestynyt missään. Ei lapseni ollesani pieni, siitä on tosin jo aikaa, joten nykyisin lapsityö taitaa olla paremmalla mallilla. Nuorisotyökin taitaa olla jo parempaa jne jne.

    Aikanaan hämmästyin luettuani, että on joitain nuorisokerhoja. Liekö minua muinoin sellaiseen kutsuttu en muista. Vaan eipä kutsuttu tytärtänikään. Jonkinlainen katkos riparin jälkeen. Kirkkokuorossa sentään olin vaan enpä muista miten sinne päädyin. Luullakseni kaverini perhetaustan vuoksi. Murkkuikäisiä oli siellä tasan kaksi eli minä ja ystäväni ynnä muutama meitä vähän vanhempi teologian opiskelija, muut paljon vanhempia konkareita.

    Ellen itse, siis itse, olisi sattumoisin nykyseurakunnassani törmännyt paikkakunnan kirkkovaltuutettuun, jolle mainitsin kiinnostuksestani kirkon maallikkotyöhön, jos sellaista on tai ellei naapurini olisi kertonut, että on muutens sellainen meille eläkemuoreille järjestetty kertsi, en olisi tiennyt kirkon toiminnasta mitään.

    Tunnollisesti kirkko ilmoittaa tapahtumista, jotka kai useimmat sivuuttavat ajatellen, että siellä on taas ne ilmoitukset jumalanpalveluksista. Tai kirkosta vieraantuneet ehkä eivät edes ilmoituksia vilkaise vaikka kirkkoon kuuluvatkin.

    Kirkko siis nököttää omissa oloissaan, järjestää toimintaa, johon oletetaan kansalaisten tulevan pelkän netti- tai lehti-ilmoituksen mukaan? Eihän se toimi. Kyllä niistä virastoista pitäisi baanalle lähteä kutsumaan, siis nenätysten kutsumaan, ihmisiä mukaan. Saattaisi moni innostuakin.

  7. Jukka Kivimäki. Tiedän hyvin, että määritelmäni Suomen ev.lut kirkosta on yksityinen mielipiteeni, eikä virallinen kirkkolain määritelmä. Tähän tulokseen olen kuitenkin tullut vuosikymmenien aikana, joina olen kirkon toimintaa seurannut – joskus läheltä ja joskus kauempaa. Kirkon esillä pitämissä arvoissa on paljon kunnioittavaa, ja niiden vuoksi olen ”ostanut tämän pellon”.

    ”Tässä elämässä tosiuskovien ja pyhien joukkoon on kuitenkin sekoittunut myös teeskentelijöitä ja jumalattomia.” Ehkä olen yksi pyhien joukkoon eksynyt jumalaton, mutta en kuitenkaan ole mielestäni teeskentelijä:)

  8. Usko tuohon että kirkko olisi kristuksen ruumis, on juuri sitä kuplassa elämistä.
    Seurakunta voi olla sitä, mutta Lutherinkin mukaan sitä on usein vaikea löytää kirkosta.

    Ei se että on kastettu, tai osaa ulkoa käskyt ja uskontunnustuksen, tee kenestäkään tämän ruumiin jäsentä. Kyllä siihen tarvitaan myös usko. Ja niitä on vähän, joilla on myös usko. Tämä pieni joukko on Kristuksen ruumis.

    Uskon määrittely on osoittautunut vaikeaksi. Niinpä sellaiseksi käsitetään kirkossa jo pelkkä sinnepäin kallellaan olo. Joidenkin mielestä pelkkä kaste riittää. Elämän ei tarvitse uskoa millään tavalla osoittaa. Puhutaan kasteen armosta. Ikään kuin pelkässä kasteessa olisi joku armo. Sellainen armo joka korvaa henkilökohtaisen uskon.

    • Pekka Pesonen,

      muista, että jo 70-luvulla Suomen nuorin opetusministeri sanoi, että ”kun emme ole päässeet sosialismiin perustuslain muutoksen kautta, kasvatamme joukot siihen”. Ja näin myös tapahtui mm. poliittisten virkanimitysten avulla. Nykyinen ”kirkko” ei taida olla niinkään pelkkä Kristuksen ruumis, vaan puoluepoliittisen yhteiskunnan vuosikymmeniä kestäneen ”vasemmistokasvatuksen” tuloksena ainakin osittain myös Lenin-Stalinin -ruumis.

    • Pekka: ”Ja niitä on vähän, joilla on myös usko.”

      Ja päivä päivältä yhä vähemmän.

Kirjoittaja

Markku Jalava
Markku Jalava
Olen kirkosta, historiasta, kulttuurista ja yhteiskunnasta (muun muassa) kiinnostunut toimittaja-viestintäpäällikkö. Virasta irti, mutta luottamustehtävissä jatkan innolla, ja kirjoittamista. Olen kirkkovaltuutettu ja kirkkoneuvoston jäsen Nurmijärven seurakunnassa sekä ex-kirkolliskokouksen jäsen. Kokemusta on suntionkin tehtävästä.