Ensiksi on sanottava: kirjoitukseni on historiaa. Se liittyy Länsi-Helsinkiläisen vakavaraisen seurakunnan kirkollisiin vaaleihin niin kauan kuin 1990-luvun vaihteessa. Tarkkaa aikaa en muista, vaikka minua mainostettiinkin silloin Askel-lehden erikoispainoksessa, joka jaettiin joka kotiin alueella. Se oli ennen vaaleja. Minua haastateltiin kirjojeni tähden (Pieni paasto, Kuulet vaieten, Ylösnousemuksen kirkko ja Rakkauden apostoli; Herättäjä-Yhdistys 1985-.)
Asuin hyvätuloisella alueella, olin Helsingin yliopiston vt. apulaisprofessori, sittemmin Jyväskylän taidekasvatuksen vs. ja vt. prof. Olin kirkkoherran entisen työnantajan nuoruuden tuttu, vähän vielä nuorempi kuin hän. Olin pappisisäni jäljiltä kirkosta kiinnostunut sekä kirkollisena instituutiona, jolla oli historiansa, mutta myös uskovien yhteisönä. Muutettuani uuteen seurakuntaan menin tietysti alueeni jumalanpalveluksiin. Sain kutsun puhua niissä: ilokseni sain saarnata esim. tyttäreni konfirmaatiopyhänä. Puhuin myös viikottain hiljaisina keskiviikkoiltoina rukouksesta.
Seurakuntavaaleihin minut kutsuttiin silloisten nuorten ”nuorena äänenä”, ja tulin valituksi seurakuntaneuvostoon. En unohda tervetuloamme uuteen ”pestiin”. Ne olivat kuin ”kokkarit” kirkkoherramme ylimitoitetussa uudessa omakotiasunnossa (josta hän joutuikin luopumaan aviovaimonsa lisäksi muutamaa vuotta myöhemmin). Lisäksi siunaantui uusien jäsenten perehdytys seurakuntatyön kuvioihin. Olimme vuosisuunnittelun kokouksessa. Katsastimme valmiiksi pureskeltua juttua. Kysäisin kuitenkin tulevaisuuteenikin kantavan kysymyksen: ”Miksi rippikoululeirit ovat (tietyllä viranhaltijalla) yksinomaan tennisrippikouluja?” Pastori sekosi tästä niin, että vuosia myöhemmin ei osannut lukea exmieheni häissä ”Isä meidän” – rukousta ilman sekoilua nähtyään minut etupenkissä kirkossa! (Exmieheni ja minä olemme edelleen suhteissa). Ja nähtyään, että olin päässyt vanhoilla päivilläni teologisen tiedekunnan opiskelijaksi, hän riemuiten ilmoitti minulle: ”Nyt sinusta voi tullakin rippikouluavustajani!” Siis naiivia valtataistelua! (Kirkko tuntuu ruokkivan sitä, anteeksi vaan!).
En aio puhua muusta kuin seurakunnallisesta yhteistyöstä! Muusta kauheasta (seurakunnan laivaristeilyistä tulokkaille seurakuntaan tutustumiseksi) olisi kyllä lisää ilkeää kerrottavaa. Heti, kun olin tullut valituksi ”Jumalanpalvelustoimikunnan pj:ksi”, olinkin ilmiselvästi harkittu seurakunnan kirkkoherran työrukkanen. Minulle ohjattiin seurakunnan järjestäjäksi suunniteltu ”Rovastikunnan (kirkkoherrojen) kulttuuripäivä”, jos oikein muistan. Kirkkoherrat muistan kyllä siitä, että tilausbussi toi meidät Järvenpäästä yhdessä mytäkässä Helsinkiin. Jouduin kuuntelemaan erään rovastin intohimoista esitystä tyttärensä kirjallisista lahjoista. Toimittajat häiriköivät juttelullaan tilaisuutta. Olin lopen uupunut. Minulle oli jätetty koko seurakunnallinen/rovastikunnallinen toimitus/toteutusvastuu!!! Mitä varsinaiset työntekijät tekivät (palkkaansa vastaan)?
Tämän jälkeen raskas tieteellinen työelämä vei kaiken keskittymiseni. Elämäni perheen toisena ansaitsevana puolisona vaati sitä. Mieheni vaati eron uhalla. Sain kirkollisesta osallistumisesta paljon, toki, mutta menetin paljon enemmän. Syyt olivat moniniset. Olin uskova, kirkkoa kirkko- ja kulttuurihistoriallisesti tunteva ihminen. Olin syvästi hiljaisuutta ja siinä vaalittavaa rukousta kannattava kristitty. Olen edelleen. MUTTA: Seurakunnan toiminnassa olin sopiva työrukkanen, jonka omaa maallista työtoimintaa ei lainkaan mietitty. Sen sijaan suhteellisen valmiiksi saatetut suunnitelmat, jotka edellyttivät ”näyttävyyttä”, pantiin toteutettaviksi maallikolle (minulle), jolla oli oma päivätyönsä. Seurakunnan kappalaiselle jäi aikaa (näkemäni mukaan) päivän viettoon Ursulan jäätelöannosten ääressä entisen seurakuntaneuvostolaisen kanssa nokikkain.
Olen erittäin epäinstitutionaalinen kristitty. Rakastan ajatusta ecclesiasta, riemuitsevasta yhteentulemisesta, seurakunnasta, kirkosta. Ehkä riemu odottaa ajan rajan takana. Toivoisin, että se olisi totta jollain tavoin jo nyt! Ei hierarkista asennetta, ei kieltoja enemmän kuin käskyjä, enemmän armoa ja historiallista suhteellisuudentajua kuin poissulkevaa absoluuttista laintulkintaa. Enemmän todellista työnjakoa eikä työn siirtoa muutenkin kuormitetuille maallikoille demokratian nimissä. Mitenkä olisikaan ”Kirkkoherran kirkon” sijasta toimiva ”Seurakuntalaisten kirkko”, jossa työmies on palkkansa ansainnut? Ja nyt tarkoitan pääkaupunkiseudun hyvinvoivia seurakuntia, joissa seurakunnan virkatyö ottaa onkeensa maallikkotyön aika kavalasti. Omaksi apurikseen. Maallikko tekee varsinaisen työnsä lisäksi kirkollisesti ”annetun” työn. Jossa työnantaja vain kuittaa tuloksen. Ja viranhaltijat ottavat palkkansa päältä.
Ei näin pitäisi olla. Ja välillä suu suppuun kirjoittaville kirkollisten pää-äänenkannattajien äänille! Ei pahalla.
Jos tämä blogi katoaisi K24 maailmasta, en ainakaan minä jäisi itkemään perään. Tämä voisi sopia paremmin K64-sivustolle.
Niin, menneitten muistelu sopisi paremmin K64 sivustolle, eikä tämän lausuminen ole ikärasismia.
No jos katsotaan K24 ikärakennetta, niin koko sivuston nimi pitäisi olla K64. Minusta tuo Päivi Huuhtanen-Someron blogi oli hyvä. Ei siinä ketään nimetty. Ennen pastori Muilun kommentteja, en ollut koskaan kuullut ”tennispastoreista.”
Herännäissukuihin sen sijaan olen jonkin verran tutustunut:-)
Joo, Kari-Matti. Iäkkäitähän tässä jo ollaan. Muuten K24 taitaa tarkoittaa tunteja, foorumi on avoinna ympäri vuorokauden?
Vanhassa ja vapaassa blogimaailmassa oli kerran jossain ainakin yksi blogisti, joka tavan takaa kirjoitti oman työyhteisönsä ongelmista. Hänen kokemuksensa olivat varmasti aitoja ja hän kirjoitti niin rehellisesti kuin osasi. Siihen kuitenkin sisältyi muutamia ongelmia.
Ensinnäkin hän yleisti omat kokemuksiensa koskemaan koko ammattiryhmää. Jos hänellä oli huonoja kokemuksia kirkkoherrasta, kaikki kirkkoherrat olivat ihan peestä. Ja seuraavaksi kaikki papit. Ja kuten uskotte, tähän saumaan on helppo saada selkään taputtelijoita, koska kaikilla on huonoja kokemuksia papeista.
Toiseksi hänelle ei tullut mieleenkään, että hän olisi itse ymmärtänyt asioita väärin ja selittänyt niitä sangen omintakeisesti. Se tuli mieleen tässäkin bloggauksessa, jonka mukaan pastorin kömmähdys Isä meidän -rukouksessa johtui blogistin näkemisestä. (Minullekin tuli viime viikolla kömmähdys Herran siunauksessa. Mistähän kaikesta sekin jonkun mielestä johtui?) Nuo ovat tietenkin pikku juttuja, mutta joskus voi mennä vakavamminkin väärintulkitsemisen poluille.
Kolmanneksi taannoinen blogisti ei jättänyt toiselle osapuolelle minkäänlaista mahdollisuutta avata asiaa omalta puoleltaan. Tai siis meillä lukijoilla ei ollut mitään mahdollisuutta lukea toista näkökulmaa.
Neljänneksi blogistilla oli tapana sijoittaa lauseittensa sisälle paheksuvia kannanottoja henkilöistä, jotka helposti tunnisti. Tässäkin bloggauksessa on maininta kirkkoherran ”ylimitoitetusta” kodista ja menetetystä puolisosta. Miten se liittyi blogin aiheeseen? Oliko tarkoitus ainoastaan piikitellä?
Viidenneksi muinainen blogisti ei oikein ymmärtänyt, että internet on julkinen ja että Kotimaan verkkosivuja luetaan laajasti. On eri asia kirjoitella omaksi terapiakseen matkamiehen muistelmia kuin tarjota faktoja ja fiktioita julkiseen jakeluun.
Kuudenneksi huh.
Seitsemänneksi huh huh huh.
Vaatimattomuus kaunistaa.
***
Kirkon työntekijöiden keskuudessa Elias Muilun ammattitaitoa rippikoulualalla ei tarvitse korostaa, koska se tunnetaan hyvin. Muille lukijoille on varmaan syytä kertoa, että hän on tehnyt sekä teologien kouluttajana että käytännön toimissa rippikoulupappina poikkeuksellisen ansiokkaan työuran. Ikävä nähdä hänen nyt joutuneen tällaisen loanheiton kohteeksi.
Ja varmaan 10 – 12:sta tuohon Teemun listaan voisi todeta, että Päivi H-S olisi ehkä voinut jättää muutaman lauseen blogistaan pois. Mutta teksti sinällään oli hyvä. Nimenomaan blogina, joka on aina mitä subjektiivisin ja juuri nykyisenkaltaisessa hoh hoijaa K24:ssä.
Useimmat blogithan täällä ovat kirkon työntekijöiden ”tietoiskuja” ja/tai ”Jäin miettimään”-blogeja. Lukija ehtii nukahtaa, ennenkuin blogisti havahtuu miettimiseltään.
Kari-Matti on oikeassa. Mutta latteita virkamiesblogeja ei pidä parantaa etupäässä toisten kustannuksella.
Muuten, miksi juuri tennis? Eikö se ole yksilölaji? Miten se kasvattaa yhteisöllisyyttä? Kyllä perinteinen lentopallorippikoulu on parempi.
Kyllä lentis-, koris- tai vaikkapa pesäpalloriparikin on varteenotettava vaihtoehto. Tenniksessäkin pelataan jotakuta vastaan, ei yksinään ja vastapelureita voi vaihdella. Ruumiillisestakin harjoituksesta on hyötyä, Paavalin mukaan.
Ullanlinnassa joskus asuneena olisin toivonut ratsastusriparia. Alueen tulotaso (minua lukuunottamatta) olisi riittänyt pienen pieneen osallistumismaksuunkin.
Koska tämä ei ole rippikoulublogi eikä varsinkaan tennariblogi, niin vain lyhyt maininta.
Jotkut asiat saattavat oll ihmiselle äärettömän tärkeitä ja rippikoulu on minulle sitä. Onhan mottoni: Ilo ilman riparia on teeskentelyä, Siksi olen ollut näin herkkähipiäinen.
Tennareista vähäsen. Maajoukkueissa pelaa useta tennarilaisia. Heitä kiertää myös maailmalla tavoittelemssa tärkeitä ammattilaispisteitä. Heihin pidän jatkuvasti yhteyttä ( ja he myös minuun). Heille rippikoulu on ollut tennistä isompi juttu.
Myös arkkipiispa Vikström on kehoittanuj minua huolehtimaan tennispelaajista
Totesin aikoinaan eräälle tulevalle ammattilaiselle, että tulen tarkkaan seuraamaan edesottamuksianne, johon hän; ”Se on vähintä, mitä sä voit tehdä”.
Hieno kommentti, Elias. Kiitos. Esirukous on tärkeää.
En oikein käsitä blogin lukijoiden vaikeutta nähdä asioiden pointtia. Sen jälkeen, kun yksi maineestaan loukkaantunut pappi oli lukenut kirjoitukseni hänen erikoistyötään, työintressiään halventavaksi ja jostain syystä luki muutakin väärin persoonaansa kohdistetuksi, alkoi tavaton tenniskeskustelu!!!! Se oli ja on edelleen esimerkki siitä, miten asiattomana pidettiin vihreän maalliikkoedustajan kyselyä jostain seurakunnan toimintasuunnitelman erikoisuudesta. Kysyin vain naiivisti, oliko muuta tarjolla vähemmän varakkaille seurakunnan nuorille.
sitäkään eivät ko papin puolesta propagoivat ole huomanneet, miten hän ensimmäisissä kiihtyneissä vastauksissaan esitti täysin vääriä väitteitä seurakuntaneuvostossa olostani ja siihen valinnasta. Se osoittaa, miten vähän hänellä oli tietoa maallikkotoiminnasta seurakunnassaan.
totta kyllä, olin lähinnä yhteistyössä kirkkoherran kanssa. Tunnen erittäin paljon kirkkoherroja enkä suinkaan kirjoituksessani yleistä kritiikkiä kaikkiin! Kun olen kiertänyt Suomea pitämässä retriittejä, puhumassa kirkoissa jne. olen kohdannut hengellisesti upeita ja uutteria kirkon miehiä ja naisia. Se mihin helsinkiläisseurakuntaa koskevassa kritiikissäni yritin tähdätä, oli juuri kokemani epäsuhta vakavaraisen pääkaupunkilaisseurakunnan resurssien ja köyhempien muun Suomen seurakuntien välillä. Sitä en osannut selvästi ilmaista.
kun seurakunta saa papistoa suhteessa sen kirjoilla oleviin jäseniin (olivatpa nämä vaikka kuinka vähän mukana toiminnassa), tietysti pääkaupunkiseudulla netotaan suhteessa harvaanasuttuun maaseutuseurakuntaan nähden, jossa paljon suurempi prosentti on ollut aktiivisia. Niinpä liki 4000 kirjoilla olevan jäsenen maaseurakunta joutuu toimimaan 1 papilla. Hän ei juurikaan voi valita töitään. Jäppilässä kirkkoherra lakaisi jopa lumet sunnuntaisin kirkon rapuilta.
Helsinkiläisseurakunnassa oli/on varaa valita tehtäviä mieltymystensä mukaan, koska pappeja on useita. On myös mahdollista järjestää niin, että sopivan maallikon löytyessä hän voi toimia näennäisesti hyvinkin tärkeässä toimikunnan puheenjohtajan asemassa, mutta huomaakin toteuttavansa lähinnä vastaavan työntekijän ennalta päättämiä suunnitelmia. Kriittinen liikkumavara on olematon vaikkapa siinä, ettei maalikko kannata laivaristeilyperehdytystä ensi tuntumana seurakunnan toiminta muotoihin. Tai että hän toivoo risteilyn aikana edes aamurukousta yhdessä seurakunnan osanottajien kanssa, kun muu ohjelma ei juuri mitenkään tällaista sisältänyt.
liekö tämäkin 64K- ikävää vanhanaikaisiutta?
Päivi se vain jaksaa!
Ensimm. virhe. Tennari ei koskaanole ollut Pakilan srk:n toimintasuunnitelmassa
Ja tätä rataa…
Tennari oli minun tapani viettää lomaa. Yhdessä Tennisliiton kanssa. Ilm. vain Ten nisliito julkaisuissa.
Vielä kerran: tekstini pointti ei ollut yhden papin toimissa. Hänen kiihtymyksensä on suhteetonta. Valitettavaa, koska Se on vienyt syrjään varsinaisen kirjoitukseni sanoman. Oli kyllä kyse maallikkojen toiminnasta ja sen ongelmista srk-yhteisössä, joka kysymyksenä on todella tärkeämpi seurakuntavaalien ajankohtaa ajatellen kuin tämä käsittämätön ”tennisottelu” yhden maineestaan todistavan pappismiehen taholta. Tennis ei suinkaan ollut muu kuin esimerkki, johon satuin aikoinaan puuttumaan kysymällä srk:n toiminnasta. Olipa sopimatonta!! Sellaista on maallikon mahdollisuus esittää kysymyksiä, kun on nimenomaan kutsuttu kokoukseen paperipino käsissä niitä esittämään…
Pyydän sydämestäni, että väärin käsitetty viittaukseni tennikseen voidaan jo jättää sikseen. Myös yhden miehen sota maineensa/suosionsa/merkityksensä puolesta, jota en ole edes kyseenalaistanut, loppuisi! Muuten jo alkaa nousta esiin vanha sanonta, että Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa…