Kirkkokansan edessä messussa tverkkaava urkuri aiheuttaa pahennusta Lahdessa!

Tähtitieteilijä Esko Valtaojan näköinen mies istuu Lahden Ristinkirkon urkupenkillä ilman näkösuojaa ja selkänsä seurakunnalle kääntäneenä. Mies on ekspertti niin maallisen kuin taivaallisenkin musiikin suhteen. Erään Etelä-Suomen Sanomien yleisön tekstiviestiosaston näpyttelijän mukaan urkurin meno on liian vauhdikasta, irtonaista, lennokasta, kun hän eläytyy esittämäänsä urkumusiikkiin. Pyllykin alkaa pyöriä vastenmielisesti, häiritsevästi, keskittymiskyvyn ainakin yhdeltä kirkkovieraalta vieden, joka nimimerkistä päätellen tahtoisi lyödä ristille tällaisen vireän ja luomisintoisen muusikon. Hyi, häpeä!

Se, että moisesta valituksesta tehdään vieläpäkokonainen lehtijuttu, on mielestäni enemmänkin kuin arveluttavaa. Itse asiassa tällainen toiminta on ihan hanurista.

Koska en tiedä, pitäisikö tässä tapauksessa itkeä vai nauraa, kokeilin molempia. Ensin surkuttelin tapausta karjalaisen itkuvirsiperinteen mukaisesti, lopulta huutonauruun päätyen. Suruni keskellä näet tajusin, että tuo tekstiviestihän voikin olla ihan pelkkä läppä, kieli poskella näpelöity huumoripläjäys.

Aina ei toimittajilla ole mitään tähdellistä kirjoitettavaa, mutta palstatila täytyy kuitenkin  jollakin jutunjuurella täyttää. Siksi varmaankin näitä viihdytystarinoita syntyy. Itsellänikin on moisesta kokemusta. Jokunen vuosi sitten eräänä  kesälauantaina toimittaja soitti Tampereelta, koska pitäisi seuraavana päivänä ilmestyvään Moro-liitteeseen saada jotakin tekstiä. Joku oli ilmiantanut hänelle Kotimaa24-blogini, jossa vaadin Helsinkiin pussauskoppeja.

Toimittaja tarttui blogitekstiini kuin hukkuva oljenkorteen. Juttu syntyi ja se präntättiin myös saman konsernin Lapin kansa-lehteen (anteeksi kaikki lappalaiset, ei ollut tarkoitus järkyttää teitä Etelän miehen kotkotuksilla), mistä tietenkin seurasi, että Ilta-Sanomat kiinnostui myös tuosta julkaistusta jutusta niin paljon, että toimittaja sanoi varanneensa jutulle kokonaisen sivun ja lähettävänsä valokuvaajan luokseni. Kaikki meni muuten ihan hyvin, mutta homma kaatui toimittajan viimeiseen kysymykseen: Oletko tässä jutussa tosissasi vai onko tämä pelkkää läppää? No, pakkohan oli myöntää, että vahvasti viihdytyslinjalla mennään.

Silloin toimittaja sanoi, että vahinko, ei tulekaan juttua eikä edes valokuvaajaa. Hän oli luullut minun olleen tosissani. Kaikki unohtui joksikin ajaksi, mutta sitten joku ystävistäni sanoi, että hei, susta on juttu IS:ssa.  Minä tietysti kiistämään, että ei siitä tullut mitään. Hän näytti kolmasosasivun mittaista juttua, joka oli kuin olikin otsikoitu niin  - yllätys, yllätys! -  että pastori vaatii pussauskoppeja Helsinkiin. Vieressä oli Kirkon valokuvapankista otettu kuva meikäläisestä. Heh.

Mutta palatkaamme sylttytehtaalle Lahden Ristinkirkkoon. Muusikko tietysti kiistää tverkkaamisensa eli harjoittavansa kirkkotilassa villiä pyllynpyöritystanssia (urut ovat Lahdessa kirkon etuosassa, eivät urkuparvella, jossa urkurit ovat voineet salaa eri puolilla Suomea tverkata jo vuosisatojen ajan täysin rauhassa). En ehdota urkujen siirtämistä parvelle enkä Trumpin ihannoimaa suojamuuria. Ei varmaankaan olisi mahdotonta kääntää urkupöytä seurakuntalaisiin päin? Helpoin ratkaisu olisi pitkä viittaa, joka kätkisi urkurin potentiaaliset eroottiset elehdinnät.

Tästä pääsemmekin helposti pohtimaan kysymystä, mihin päin kirkkovieraan on hyvä katseensa luoda. Virsiä laulettaessa varmaankin virsikirjan sivuille, luettuja tekstejä hän voisi seurata omasta, kotoaan mukanaan tuomastaan Raamatusta, ehtoollisella voi katsella alttaripöydän kynttilöitä tai alttaritaulua mieluummin kuin pappien ja avustavien maallikoitten enemmän tai vähemmän lankkia nähneitä kengänkärkiä.

Entäs saarna sitten, sitä saarnapöntössä seisojaako pitää tapittaa sen nykyään vaadittavan kokonaisen 12,5 minuutin ajan? Ei suinkaan. Ihmisethän ovat tuolloin Sanan kuulossa, eivät katselussa. Ja uskoakin pitäisi näkemättä.

2000-luvun alussa innostuin rentoutusharjoituksista niin paljon, että lanseerasin käsitteen rukousrentoutus, jonka ympärille suggestoterapeuttisen lopputyöni laadin.  Oppimiani uusia taitoja tahdoin pistää harjoitukseen myös kirkkokansan kanssa.

Aloitimme keskittämällä kaiken huomiomme ensin yhteen ainoaan alttaripöydän kynttilään, katsoimme sitä silmiä räpäyttämättä niin kauan kuin pystyimme. Kun silmiä alkoi väsyttää ja räpytyttää, oli mukava huomata, että se kirkonpenkki oli sittenkin ihan mukava paikka rentoutua, ottaa hyvä asento, laittaa silmät kiinni ja keskittyä vain kuuntelemaan Ruttopuiston rovastin ääntä. Ihastuttavaa, miten kuulijat tekivät työtä käskettyä. Luulen, että juuri noista saarnoista jäi kuulijoille tavallista enemmän mieleen, kun ei tarvinnut hajottaa huomiotaan kilpailemalla näkökyvyn kautta saatavan informaatiotulvan kanssa.

Kirkonmenoihin osallistutaan varmasti monista eri lähtökohdista ja motiiveista käsin, mutta tärkeintä on tulla kirkkoon etsimään Kristukselta sanaa juuri sinulle, sinun omaan elämäntilanteeseesi liittyen. Lohduttavaa, rohkaisevaa, voimaannuttavaa, vapauttavaa, armahtavaa, mutta myös muistuttavaa, kehottavaa, puhuttelevaa, yhteyteen kutsuvaa ja palvelemaan lähettävää. Tuon sanan voimme saada luetun, lauletun, rukoillun tai saarnatun Sanan kautta. Ja mikä tärkeintä – saamme kohdata Herramme ehtoollispöydässä, tuntuipa meistä sitten miltä tahansa tai oli tuntumatta.

Kurinalaisuutta, seurakuntalaiset, kurinalaisuutta! Mieleemme nousee jatkuvalla syötöllä vaikka millaisia turhia ajatuksen tynkiä ja repaleita, mutta ei meidän niitä tarvitse seurata. Voimme antaa niitten mennä menojaan. Kirkossa saamme todellakin synninpäästön jälkeen jättää kaiken turhan mielestämme ja keskittää ajatuksemme yksin Kristukseen. Kun me katsomme Kristusta, kaikki muu katoaa (vaikkakaan ei lopullisesti). Sitä on keskittyminen. Jos mieli alkaa harhailla, niin voimme aina ystävällisesti pyytää sitä palaamaan takaisin Kristukseen.

PS: Luterilaisen kirkon olisi viisasta lähteä samalle tielle kuin ortodoksit: Kiinteät penkit pois kirkosta! Penkit täyttävät koko kirkkotilan ja tekevät messuistamme laiskan oloisia. Pisimmälle laiskuudessa on menty Helsingissä, jossa aivan tietoisesti on opetettu kirkkovieraita ottamaan arkipäivisin nokkaunet kirkonpenkeillä maaten. Oma peitto ja tyyny mukaan.

Sen sijaan Tampereella kehitetään jotakin aivan uutta, kun siellä Vanhasta kirkosta poistetaan kiinteät penkit. Olisi mukava nähdä, kun seurakunta kokoontuu saarnatuolin juurelle tai alttarin ääreen riippuen siitä, missä kohdassa messua mennään. Miksei kristityn vapauteen voisi liittyä myös liikkumisen vapaus kirkossa?

 

Tässä koko kyseinen ESS:n juttu:

https://www.ess.fi/uutiset/kulttuurijaviihde/art2514722?

 

5 kommenttia

  • Matti Pikkarainen sanoo:

    🤢tylyhän se on kun peppu heiluu. Ei kärsis mielensäpahoittajia päästää Afrikan maille messuun. Saattas tulla hjärttaslaaki

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Matti: Olin nuorisopappina Vanhankirkon seurakunnassa silloin, kun Simojoen-Kaskisen Afrikkalainen Gospelmessu oli aivan uunituore tapaus. Onnistuin saamaan kyseisen messun Vanhaan kirkkoon aivan ensimmäisten joukossa, ehkäpä siksi, että Lähetysseura oli siinä niin lähellä. Tuli 700 ihmistä kirkkoon ja ne soundithan purevat vieläkin. Tuli mieleen hurja ajatus: Otetaan se messu uusiksi 2019-versiona, jolloin siihen kuuluisi mukaan myös pyllynpyöritystanssi. Luulen, että tverkkaavia kuoroja voisi olla suht helppo saada mukaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Luin hauskan ja asiallisenkin kirjoituksen lisäksi ESS:in jutun. Huomionhakuinen viimemainittu ainakin on tiettyyn suuntaan (=takaperäinen). – No, jos kirkoissa nykyään harjoitetaan rukousten aikana pyhää tanssia, miksei musiikin aikana sopisi myös eläytyä liikunnallisesti?

    ESS:ssa viitattiin Alvar Aallon alkuperäiseen arkkitehtuuriin, jossa urut olivat kirkon perällä. Taidehistorioitsijana arvostan tietysti Aallon käsialaa, mutta en silti nykytilanteessa arvostelisi urkuria näkyvyydestä. Uskon, että kyse on paikoituksesta, jolla tavoitellaaan seurakunnan yhteenkuuluvuuden tunnetta.

    Sen sijaan omalta osaltani en kannata penkittömiä kirkkotiloja. Kun enemmistö vielä ja toistaiseksi on ikäihmisiä, miten he selvityisivät istuimettomissa tiloissa. Itse olen kokenut osallistumisen hankalaksi orodoksisissa kirkoissa, koska en oikein kehtaa tunkeutua todella istuinta tarvitsevien paikoille. – En kuitenkaan kannata käytäntöä, jossa kirkonpenkkejä käytetään makuualustoina patjoineen kaikkineen (mm. retriittien meditaatioissa). Ellei kyse ole hätämajoituksesta.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Päivi: Ajatukseni oli, että kiinteät penkit korvataan erilaisissa tilanteissa irtotuoleilla. Miksei seinän vieurstoilla voisi olla pysyviäkin penkkejä.

      Tuo Matin viittaus Afrikkalaiseen menoon on rakentava. Kyllä Bulevardillakin (siis siinä piispan talossa) on pidetty jo aika kauan aitoja afrikkalaisia messuja. Muistan, kun messun ja toimitusten välissä istuin työhuoneessani, niin usein kuului ankaraa rummutusta ja jalkojen tömistystä, aivan kuin oltaisiin norsujahdissa. Ajattelin, että tulevat kohta lattian läpi… 😉

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Joskus nuorena poikana menin Teuvan kirkon urkuparvelle ihan katsomaan kanttorin toimintaa. Kun kanttori saapui paikalleen, hän vaihtoi jalkaansa nahkaohjaiset kengät ja sitten alkoi tapahtua. Se oli hienoa katsottavaa, kun hän harjoitti neliraajasoittoa. Siksi ne kengät, että ne luistivat mukavasti niillä pulikoilla, jotka oli siellä lattianrajassa. Sielläkin oli mustaa ja valkoista veratuskuvallisesti. Työ oli tekijänsä opettanut ja hän soitti sydämestään.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru
    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (66 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121