Kirkko muuttuvassa hallintoympäristössä

Kirkko ja soteuudistus – sekä maakuntahallinto
Kirkko ei näy tuntevan täysin kunnan tehtävää. Korkean kirkollisen auktoriteetin, Suomen Kuvalehden kollektiivikolumnin Rajalla mukaan ”Uuden, tämän vuoden toukokuussa voimaan tulleen kuntalain 1 §:n mukaan kunnan tehtävänä on edistää asukkaidensa hyvinvointia ja alueensa elinvoimaa.” Ikävä kyllä tässä on arvon kansliapäällikölle tapahtunut pieni torkahdus. Oikea sanamuoto on laajempi ja modernimpi: Kansliapällikkö Jukka Keskitalon mainitsemat asukkaidensa hyvinvoinnin ja alueensa elinvoiman edistäminen eivät ole ainoa tehtävä, vaan niiden lisäksi on kolmantena tämän teeman kannalta keskeinen tehtävä: ”sekä järjestää asukkailleen palvelut taloudellisesti, sosiaalisesti ja ympäristöllisesti kestävällä tavalla.” Pari sanaa tehtävästä elinvoiman edistäminen mahdollistaa yritystoiminnan harjoittamisen ja tukemisen ja kolmas kohta on muotoiltu perin modernisti. Taloudellisten ja sosiaalisten oikeuksien lisäksi tulee mukaan ympäristö ja kestävä kehitys. Kestävä kehitys on ehkä saatu YK:lta, olihan presidentti Tarja Halonen kestävän kehityksen projektin toinen johtohenkilö. Todettakoon kuin ajan merkkinä, että ennen molemmille niin itsehallinnolle kuin tarkoituksellekin oli oma pykälä. Nyt kumpikin on saman pykälän Lain tarkoitus alla. Tosin ensimmäisen pykälän 1. momentti käsittelee itsehallintoa; mutta itsehallinto lisättynä muulla vaikuttamisella on kuin piilotettu tarkoituksen sisään. Kansliapäällikkö Jukka Keskitalon teksi on kovin pragmaattista ja lähes itsestään selvää. Parin kohtaan kiinnittäisin huomiota. Hallituksen sote-linjauksen mukaisesti sote-alueet voivat käyttää palveluiden tuottamisessa yksityisiä ja kolmannen sektorin palveluntuottajia. Kysymys on kuitenkin siitä, miten näille voidaan tulevaisuudessa suoda elinmahdollisuuksia. Keskitalo korostaakin, että ”on tärkeää, että ministeriössä tapahtuvan jatkovalmistelun yhteydessä kirkon rooli sosiaali- ja terveyspalveluiden tuottamisen yhteistyökumppanina pidetään mielessä”. Ja hän lisää myöhemmin: ”Linjausta on syytä tulkita siten, että myös seurakunnilla ja seurakuntayhtymillä olisi eräissä tapauksissa mahdollisuus toimia palveluntuottajana.” Olisin toivonut, että¨kirkkohallituksen edustaja olisi pohtinut hieman myös kirkon roolin luonnetta. Minusta yhteiskunnalla on ensisijainen vastuu ja kirkko on vain paikkaava ja täydentävä. On periaatteessa kyseenalaista rakentaa mitään pysyvää esim. seurakuntien varaan. Se veisi yhteiskunnan vastuun vähenemiseen, ja hyvinvointiyhteiskunnan sijasta hyväntekeväisyysyhteiskuntaan. Ne eivät sulje toisiaan pois, vaan voivat olla jopa täydentäviä edellyttäen että solidaarisuutta syntyy. Kirkon thtävän tulisi ensisijaisesti olla yhteiskunnan omanatuntona oleminen. Toinen huomautukseni koskee hiippakuntien ja maakuntien tasoa. Keskitalo toteaa aivan oikein: ”Myös kirkon sisällä tullaan tarvitsemaan uudenlaista yhteistyötä, kun yksi sote-alue voi olla jopa kolmen hiippakunnan alueella.” Tähän voisi lisätä: Yhden hiippakunnan alueella voi olla jopa kolme sote-alueta! Hiippakuntien luku ja rajat eivät ole ennenkään olleet pyhät. Ja kun kirkollinen jaoituis noudattaa seurakuntien osalta kuntajaotusta, niin eikä sama voisi koskea hiippakuntia ja maakunta; yksi hiippakunta per maakunta tai kaksi, jopa kolmekin.

4 kommenttia

  • Markku Jalava sanoo:

    Ehkä kaikenkaikkiaan olisi parempi irtaantua näistä ”maallisen vallan” rakenteista ja muodoistakin. Voi olla samaa, mutta ei välttämättä. Seurakuntarakenneuudistuksessa oli jo tarkoitus päästä irti seurakunta = kunta -ajattelusta. Verotuksen vuoksi pitää vielä noudattaa kuntien ulkorajoja. Myöskään hallintojärjestelmän ei tarvitse seurata kuntien, valtion ja eduskunnan muotoja. Kirkon ja valtion ei tarvitse olla kaksi rinnakkaista rakennelmaa, ikään kuin peilikuvina. Toki ihmiset ovat suurelta osin samoja.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Paavo Eero sanoo:

      Ei tuo verotus ja sitovat kuntarajat ole tosiasiallinen syy, sillä on vain ollut ennen ja nyt helppo perustella arkuus irtaantua maallisen järjestäytymisen rinnakkaiselosta. Jo nyt kirkon keskusrahasto pitää pystyssä monia seurakuntia seuduilla, joissa jäsenuskollisuus on korkea ja yhä jaksetaan maksaa huomattavasti korkeampaa kirkollisveroa kuin ruuhka-Suomessa. Käytännössä siirtymisellä tasaveroon kirkollisverossa, joka liikkunee maassa nyt 0,8-1,75 prosentin tasolla, voitaisiin luoda oikeudenmukaisempi ja tasapuolisempi ”jäsenyys”. Taitaa vain olla niin, että verokertymän ylläpitoon tarvittava 0,2-0,3 prosentin veroasteen nosto korkeapalkkaisilla (jälleen, ruuhka-Suomen) seuduilla olisi liian suuri riski jäsenyyttä ajatellen ja siksi etelän Kirkko ei kannata tasaveroa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Paavo Eero sanoo:

      Niin ja jäi sanomatta, että tasaveroon siirtymisen pelätään myös silottavan tietä irti parokiaaliperiaatteesta – ja senhän olisi kauhistus.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Paavo Eero sanoo:

    ”Minusta yhteiskunnalla on ensisijainen vastuu ja kirkko on vain paikkaava ja täydentävä”- selkeästi juuri näin eli kirkko kuuluu kolmannen sektorin toimijoiden joukkoon – aivan kuten Keskitalon tahdon ymmärtää tarkoittavankin, kun hän toteaa: ”Keskitalo korostaakin, että ”on tärkeää, että ministeriössä tapahtuvan jatkovalmistelun yhteydessä kirkon rooli sosiaali- ja terveyspalveluiden tuottamisen yhteistyökumppanina pidetään mielessä””. Kirkolla on aivan oma ensisijainen tehtävänsä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Seppo Väisänen

    Olen historian maisteri ja eläköitynyt YLE:n toimittaja. Kirjoittelen yhteiskunnasta, historiasta, kirkosta ja uskonnosta syrjäisen ja sivuun pannun asemasta. Kannatan kansankirkkoa, kirkollisesti olen vapaamielinen traditionalisti, joka määrittyy blogiensa kautta. Tutkimuksellisia kohteitani ovat virret ja Luther sekä tietenkin vuosi 1917.