Jokin aika sitten keskusteltiin siitä, onko messu seurakunnan keskus. Mielestäni vastaus riippuu pitkälle siitä, miten seurakunta ymmärretään. Jos seurakunta tarkoittaa lähinnä hallintoaluetta, niin silloin messu ei ole lähimainkaan keskiössä. Jos taas seurakunta nähdään tunnustuskirjojen hengessä sanan ja sakramenttien synnyttämäksi todelliseksi yhteisöksi, niin silloin messu on itsestään selvästi keskellä. Sen ympärillehän koko yhteisö muodostuu!
Yhteisöllisyyden sijaan kirkossa näyttää vallitsevan varsin yksilökeskeinen näkemys seurakuntatyöstä. Seurakunta on jotakin, mitä työntekijät tekevät yksilöille tai perheille, ja kokoontuva seurakunta nähdään usein kuin ylimääräisenä lisänä. Yhteisön rakentamisen sijaan somekampanjat, medianäkyvyys ja maailmaa kosiskelevat toimintamuodot, joilla yritetään saada yhteys ”irrallisiin” ovat kirkon eliitin piirissä kovassa nosteessa. Mutta näiden sinänsä hyvien metodien käyttäminen samalla kun kokoava toiminta hoidetaan huonosti ei tuota pysyvää hedelmää. Onhan traagista, että vaikka kirkkoon kuuluu yhä lähes 68 % kansasta, sen jumalanpalveluksiin osallistuu tavallisen viikon aikana vajaa 1 % suomalaisista. Jos todella uskoisimme, että seurakunta on olemukseltaan sanan ja sakramenttien synnyttämä yhteisö, emme katsoisi tilannetta läpi sormien.
Kokoavan toiminnan arvostuksen lasku näkyy myös vuosikymmeniä jatkuneena seurakuntien perustoimintojen delegoimisena järjestöille. Lähetystyö ja kansainvälinen diakonia ovat tästä klassinen esimerkki, mutta myös raamattuopetus, tapahtumat, pienryhmät, opiskelijatoiminta, evankeliointi ja viime vuosina jopa jumalanpalveluselämä ovat siirtyneet yhä enemmän järjestökentän hartioille. On poikkeuksellista, jos paikallisseurakunta harjoittaa säännöllistä raamattuopetusta tai pyörittää hengelliseen kasvuun tähtäävää pienryhmäverkostoa. En myöskään ole vuosiin todistanut kirkon toteuttamaa evankelioimiskampanjaa. Tai missä ovat seurakunnat, jotka lähettävät nuoria lähetystyöhön? Nämä kaikki ovat jääneet monin paikoin kristillisten järjestöjen vastuulle vaikka näiden pitäisi olla seurakuntien perustyötä.
Jos kirkko antaa kokoavan toimintansa rapistua, ei enää ole mitään seurakuntaa luterilaisen tunnustuksen merkityksessä. Monin paikoin aikuisten kokoava toiminta onkin surkeassa jamassa ja saattaa olla, että koronakriisi tuhoaa loputkin. Meistä on tällä menolla tulossa pian kirkko ilman seurakuntaa!
Petteri, kyselen ihan samaa.
Toivo, jos teologiasta ja opista puhutaan, kannattaa olla tarkkana. Ensinnäkin Vähän Katekismuksen klassisen opetuksen mukaan Pyhä Henki pyhittää (tekee osalliseksi Kristuksesta ja Hänen pelastuslahjoistaan, kokoaa (huom!), valaisee ja varjelee ainoassa oikeassa uskossa. Koska sana ja sakramentit ovat Hengen vaikutusvälineitä, on itsestään selvää, että kirkon on pyrittävä tavoittamaan niitä, jotka eivät ollenkaan elä armonvälineiden osallisuudessa. Ei siksi, että he olisivat jotakin B-luokan kristittyjä, vaan siksi, että usko ja pelastuksen osallisuus voidaan ihan todellisesti menettää.
Toiseksi olet oikeassa siinä, että seurakuntalaisten on tarkoitus elää uskonsa todeksi arjessa. Mutta kukaan ei saa voimaa uskossa elämiseen itsestään vaan yksin Jumalalta. Ja juuri se syntyy ja vahvistuu messussa, oltaessa tekemisissä sanan kanssa jne.
Lopuksi. Augsburgin tunnustuksen mukaan kirkko on nimenomaan uskovien yhteisö, johon on sekoittuneina jumalattomia. Vaikka uskoa on paha mitata, on mielestäni kyllä syytä pohtia, onko Suomen kirkossa tosiasiassa vallalla tilanne, että uskovat ovat pieni vähemmistö ja uskottomat suuri enemmistö. Kansankirkko ja/enemmistökirkko on suuri Jumalan lahja, mutta se ei ole varsinaisesti teologinen käsite muuta kuin kulttuurisessa ja sosiologisessa mielessä: silloin, kun kansa/enemmistö on kastettuja, jotka uskovat ja tunnustavat Kristuksen Herraksi ja Pelastajaksi.
Marko, en itse näe, että Toivo Loikkanen olisi näitä vastaan kirjoituksellaan, minulla ei tullut sellaista mieleen.
Marko, kirjoitat ns. olkiukkoa vastaan. Itse en ole kirjoittanut kommentissani sellaista, en suoraan enkä rivien väleissä minkä torjut tai oikaiset omassa kommentissasi. Hyvin tiedän mm. CA:n kirjauksen, että kirkko on pyhien yhteisö jossa evankeliumia puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, että luterilaisen käsityksen mukaan seurakunta realisoituu vain esim. messussa tai pienryhmään kokoontumisessa. Luther painottaa hyvin vahvasti jokaisen kristityn eri ”virkoja” eli maallisia kutsumuksia, joissa kukin elää uskoa ja rakkautta todeksi. Ja tässä on juuri luterilaisen kirkkokäsityksen voima erotuksena vapaiden suuntien tai vastaavien uskovien seurakunta -ajattelun vaihtoehtona. Niissähän äärimmillään uskovat erottuvat maailmasta yrittävät luoda oman ihanneyhteisön. Kaikki sellaiset ovat sortuneet mahdottomuuteensa!
Marko
”on mielestäni kyllä syytä pohtia, onko Suomen kirkossa tosiasiassa vallalla tilanne, että uskovat ovat pieni vähemmistö ja uskottomat suuri enemmistö”
Sami Paajanen nostaa usein keskusteluissa esille alkuperäisen kirkon uskoa. Ortodoksikirkon jäsenten uskoa ei epäillä samalla tavoin kuin ”ison repeämän” jälkeläisten lapset, ja sitten reformaatiosta lähtien (mm. monenkirjavat luterilaiset herätysliikkeet ), pienet kirkot, ns. vapaat suunnat jne. jäsenet pohtivat, kuka uskoo oikein ja kuka ei?
Jumalan lapset kokoontuvat yhteen sinne, missä sana ja sakramentit ovat? Minne pitäisi hakeutua, mistä löytyy oikea tie? Missä on seurakunta? Mitä on kirkko ilman seurakuntaa?
Etsikkoaikaa elävää ihmistä voidaan ”repiä” joka suuntaan. Usko kirkastuu, paikka löytyy porukasta, toisesta vai kolmannesta?
Uusi uutinen Kotimaassa : Joutjärven seurakunta ei enää anna tiloja Lahden Kohtaamispaikka-yhteisölle.
Timo Pöyhösellä on kova sarka kynnettävänä. Yhteys kuitenkin löytyy?
Kari, Joutjärven tapaus on ihan oma lukunsa. Pappeuskysymys on siinä vain yksi vivahde. Uskon ykseyden mahdollisuuteen mutta en aina yksittäisten virkamiesten arvostelukykyyn.
”Vaikka uskoa on paha mitata, on mielestäni kyllä syytä pohtia, onko Suomen kirkossa tosiasiassa vallalla tilanne, että uskovat ovat pieni vähemmistö ja uskottomat suuri enemmistö.”
Ei siinä enää ole pitkään aikaan mitään pohtimista ollut. Jeesuksen henkilökohtaiseksi Vapahtajakseen ottaneet – mikä käsittääkseni on aidon kristityn edellytys- on äärettömän pieni vähemmistö
Olen tainnut ehtiä asumaan kaikkien Lahden seurakuntien alueilla ja ne on tulleet hyvinkin tutuiksi. Jovi on merkinnyt, ehkä niistä eniten. Niinpä Jovin elämää olen seurannut jo 70 luvun puolelta lähtien erityisen tiviisti. Keskilahdesta sain kuitenkin ensimmäisen kosketuksen siihen nuorten porukaan joka löysi myöhemmin hegellisen kotinsa Jovilta. Tuo joukko teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Monet Kohtaamispaikan ihmiset ovat samoja naamoja, joihin silloin nuorena sain tutustua ja ovat yhä hyviä ystäviäni. Niinpä koen surua siitä, mitä nyt sain lukea. Samalla käsitän myös sen näkemyksen todellisen merkityksen, että Jovi tarvitsee henkistä tilaa omalle akendaalleen. Se voi olla jatkossa paljon Kohtaamispaikkaa pienimuotoisempaa, mutta se olisi kuitenkin jotain, jota voi omilla ehdoila ryhtyä rakentamaan.
Kohtaammeko tässä ristiriidassa kaikkea kirkon toimintaa vaivaavan kysymyksen: kenen ehdoilla ja akendaa ollaan toeteuttamassa.
Sama tilanne toistuu monissa seurakunnissa ja usein surullisin seurauksin.
Toivo. Jos ja kun seurakunta määritellään yksipuolisesti kastettujen yhteisöksi, ajaudutaan asetelmaan, josta olen viimeksi tänä kesänä kuullut kirkon työhön opiskelevalta. Hänelle oli opetettu kirkkomme opettavan, että kaikki kastetut pelastuvat. Eikä uskosta Kristukseen puhuttu yhtään mitään. Itse asiassa lainasin kommentissani ulkomuistista myös Svebiliuksen puhdasoppista katekismusta. Sen 1. kohdan mukaan kristitty on se, joka on kastettu, ts. kasteessa pukeutunut Kristukseen ja uskoo Kristuksen vapahtajakseen ja autuaaksi tekijäkseen. Kaste sekä synnyttää että vaatii uskoa.
Kirkkomme potee jonkinlaista uskomisallergiaa. On mielestäni oireellista, jos puhe uskosta – jolla siis kuitenkin otetaan vastaan esim. kasteen antama pelastus – ymmärretään jotenkin lähtökohtaisesti ilmaukseksi vapaakirkollisuudesta, ”pietismistä” tai niiden seurakuntakäsityksistä. Ja uskosta tai sen kyselemisestäkin vaietaan vetoamalla sinänsä oikeaan linjaukseen arjessa elämisestä kristityn kutsumuksena.
Luther puhuu Isossa katekismuksessa selkein sanoin siitä, että kastettu voi ihan oikeasti ponnistella kastettaan vastaan. On totta, että usko ”realisoituu” arjessa. Mutta jos usko on sammunut mm. jumalanpalvelukseen osallistumisen ja armonvälineiden käytön laiminlyönnin seurauksena, ei mielestäni voida puhua uskon realisoitumisesta yhtään missään merkityksessä. Koska se on kuollut. Lisäksi usko Kristukseen nimenomaan synnyttää halun osallistua jumalanpalveluksiin, seuroihin jne. Sanoista voidaan aina kiistellä. Minusta tämä kaipuu ja halu messuun on nimenomaan uskon ”realisoitumista”. Varsinkin, koska meillä ei ole (onneksi) enää aikoihin ollut ehtoollispakkoa tai kirkossakäynnin valvontaa. Lyhyesti: Kristitty lähtee sunnuntaiaamuna kirkkoon eikä auto-ostoksille (ellei ole pakottavaa syytä).
Marko, hyvin kirjoitit! Olen myös huomannut juuri tämän, että uskosta ei enää puhuta. En tarkoita, että tästä ei olisi poikkeuksia seurakuntien välillä ja Sanan julistajien, pappien välillä. Varmasti on. Tarkoitan sitä mikä näkyy julkisuudessa ja kirkon julkisessa kuvassa ja kannanotoissa.
Tästä asiasta ollaan kirkolliskokouksessa erimielisiä. On ryhmä, joka aivan selkeästi vastustaa evankeliumia ja sen julistamista. Suhtautuu asiaan välinpitämättättömästi ja vihamielisesti. Surullista on lukea kuinka tämä ryhmä näkee halun julistaa evankeliumia kaikille (=kirkon perustehtävä) olevan jäsenmäärien kalastelua ja talouden turvaamista. Kirkon perustehtävää ei siis tämä ryhmä tajua. Miksi he siis istuvat kirkolliskokouksessa? Vastaus: oman vallanhalunsa tähden. He haluavat lopettaa kristillisen uskon.
Mikä synnyttää uskon? Sen synnyttää evankeliumi Kristuksesta. ”Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta. Room. 10:17
Hyvä kommentti Markolta.
Marko, Itse uskon siihen, että Jumala oikeasti tekee työtään kastetuissa ja kastettujen kautta. On syytä uskoa Jumalan mahdollisuuksiin ja työhön kuin olla uskomatta. Uskominen ei näyttäydy vain tietyillä kaavamaisilla tavoilla vaan uskona, toivona ja rakkautena moninaisen elämän keskellä. Siihen toki tarvitaan sanaa, ehtoollista ja rukousta. Ei uskomisen ja kristityn mittari kuitenkaan ole se, että pitää joka viikko käydä messussa tai vastaavaa.
Blogisti nosti vuorollaan kissan pöydälle. Nyt näin koronan kuristamana pitäisi kyllä olla jopa helppo irtaantua hokemasta vanhaa mantraa – aivan niin, kuten joku äskettäin tänne tilannetta messun osalta kuvasi. Elävä vaiko tunnustetusti jo kuollut seurakunta.
Kyllä taas tullee mieleen se tuttu kertomus venäiläisestä lossinkuljettajasta, joka tunnollisesti kulki työpaikallaan senkin jälkeen, kun losi oli jo viety pois. Kukaan vaan ei ollut muistanut ilmoittaa tuolle miehelle, että työsuhde on päättynyt.
Piileeköhän tässä messu-keskusajattelussa sama vaara. Kenen vastuulla on sitten ilmoittaa, että kaikki ovat lähteneet ja jättäneet messun. Maallikot eivät tietenkään omaa oikeutta huomauttaa asiasta ylöspäin eli siitä, että ne muutamat viimeisetkin itseään uskonsoturiksi kutsuneet ovat hylänneet seurakuntaelämän keskuksen, joka näin vakavalla tavalla vaurioitunut. Tuollainenhan olisi selkeää puuttumista kirkon operatiiviseen toimintaan kentällä. Tästäkin on täällä kotimaa24- sivuilla vastikään varoitettu ja kehitystä on näin hyvä jäädä seuraamaan yhä sivummalle.
https://www.seurakuntalainen.fi/blogit/kirkko-jossa-ei-julisteta-evankeliumia-on-turha/
Turhat evankelioimiskampanijat, evankelioimiset ovat rasittavia, puistattavia, lakihenkistä tuubaa. Ihminen eikä Jumala tarvitse sellaista. Kirkolla ei ole mitään tekemistä sellaisen kanssa, eikä tulisi olla. No mikä sitten on turhaa evankeliointia, lakihenkistä tyrkyttämistä, ihmisten sielujen vaivaamista.
Niin, näinhän se näyttää menevän tällä sivustolla. Kun sanot uskovasi Kristukseen, joka syntyi neitsyt Mariasta, ristiinnaulittiin ja nousi ylös taivaaseen, niin – olet pietisti ja ”puhtaan kirkon” edustaja. Emme siis ymmärrä kirkon permixtum-luonnetta. Totta kyllä, mikäli kirkon opetukseen tungetaan kaikki, mitä yleinen mielipide sattuu kulloinkin sitä edellyttävän.
Kari Paukkuselle kaksi repliikkiä. 1.Koska itse tunnustaudun mieluusti ”hyperluterilaiseksi” vaikka en rupea ajatuspoliisiksi, ohjaisin oikeaa seurakuntaa etsivän ottamaan selvää oman asuin -tai työssäkäyntialueen paikallisseurakunnista. Ja muista luterilaisista yhteisöistä, jos vaihtoehtoa tarvitaan. 2. Olen ymmärtänyt, että kristinuskosta kiinnostuneet muslimitkin ovat Jumalan johdatuksesta löytäneet tiensä sellaisiin kirkkoihin ja seurakuntiin, joita yhdistää reilusti Raamattuun ja uskontunnustukseen pitäytyminen. Kristuksen kirkko maan päällä on paljon laajempi kuin luterilainen kirkkokunta.
Samalla meidän kannattaa muistaa, että kaikki kristilliset yhteisöt ovat jollakin tavoin raadollisia.
Hyvät ohjeet Marko Sjöblom!
Toivo, säännöllinen messuun osallistuminen tai siihen kehottaminen ei ole kasvamaisuutta tai uskon mittaamista. Kukaan meistä ei näe toisten sydämiin kuten Jumala yksin näkee. Jumala on suunnattoman paljon armollisempi kuin ymmärrämme. Tästä lienemme samaa mieltä. Mutta: jos ei syö eikä juo, menehtyy. Samoin on uskomisen eli Kristuksen hengellisen syömisen ja juomisen laita: jos usko ei saa ravintoa Jumalan sanasta ja sakramenteista, se kuihtuu ja kuolee.
Schmalkaldenin opinkohtien mukaan meidän on suorastaan tärkeä tietää ja opettaa (!) että ne, jotka elävät raskaissa ja suurissa synneissä kuten aviorikoksessa ja murhassa ovat näin tehdessään ilman Pyhää Henkeä. Näin siis itsensä Lutherin Tunnustuskirjoihin sisältyvän linjauksen mukaan. Kysymys on siis vakavista ja tärkeistä asioista, jotka olemme kirkossamme sivuuttaneet/unohtaneet. Raamatun mukaan: Yhtäältä se, jolla ei ole Kristuksen Henkeä, ei voi olla Hänen omansa ja se, joka uskoo ja kastetaan, tulee autuaaksi, mutta joka ei usko, se kadotetaan. Jos me otamme tämän vakavasti, väen kaikkoaminen sanan kuulosta on merkki kirkon kuolemansairaudesta. Ja tämän oivaltaminen ei siis edellytä pietismiä, evankelikaalista herätyskristillisyyttä tai vapaakirkollisuutta tai pyrkimistä jonkinlaiseen ”puhtaaseen” seurakuntaan. Tapasin kerran vuosia sitten henkilön, joka sanoi minulle olevansa kunnon kristitty, koska käy kaksi kertaa vuodessa kirkossa: laulamassa kauneimmat joululaulut ja lisäksi pääsiäisenä. Näillä sanoilla siis. Minua kylmäsi. Luterilainen minussa alkoi pohtia, eikö tässä ollut kysymys klasssisesta teko-pyhyydestä eli omiin oletetusti hurskaisiin tekoihin luottamisesta. Kansankirkkolainen minussa alkoi pohtia, että jokin kosketuskohta tämän ihmisen elämään oli yhä olemassa. Ja papillinen pietisti tuumi: ”minun tavoitteeni on, että kävisimme kirkossa vaikkapa kerran kuussa”. En välttämättä ole opillisesti samoilla linjoilla Timon kanssa, mutta hän sanoittaa kohtaamamme haasteen hyvin.
Onko kyse ehkä siitä, että kirkon on vallannut tasa-arvon henki Jumalan Hengen sijasta? Kukaan ei saa tuntea olevansa ”pekkaa pahempi”. Kun lakia ei uskalleta tai halutakaan saarnata, ettei kukaan loukkaantuisi ja tuntisi olevansa ”turvattomassa tilassa”, ei evankeliumillakaan ole voimaa, vaan se on vesitetty antinomismin takia. Näin ihminen (puhuja) korottaa itsensä Jumalan asemaan ja katsoo olevansa Jumalan lain yläpuolella.
On olemassa jyvät ja akanat maailman loppuun asti. Ei siitä mihinkään päästä. Ei se ole ihmisen vallassa sitä määritellä. Jumala yksin vain tietää kuka on akana ja kuka on jyvä. Siksi on saarnattava kokonaista Jumalan sanaa.
Seurakunta on maailmaan lähetetty – elämään uskossa, toivossa ja rakkaudessa. Seurakunta tarvitsee messua, mutta messu ei ole yhtä kuin seurakunta seurakuntana.
Messuun joka tapauksessa kannattaa mennä jumalisena tai jumalattomana ja mieluummin vaikka joka sunnuntai mikäli mahdollista. Kirkon ulkopuolella piru on paljon rohkeampi.
…ts. jumalisena ja jumalattomana…
En ymmärrä miksi nyt messua yritetään vähätellä? Tottakai kristitty elää kristittynä myös arjen toimissaan. On kyllä hälyttävää, jos Jumalan lapsi ei haluaisi mennä kuulemaan Jumalan sanaa messuun. Sanassa ja ehtoollisessa hän saa syntien anteeksiantamuksen ja omistaa Kristuksen. Hän saa ravintoa sielulleen ja hengelleen, sillä Jumala palvelee siellä häntä.
Ei kaikki, jotka kastettuina jäseninä kuuluvat kirkkoon, ole Jumalan lapsia eli uskovaisia. Näin olen kuullut väitettävän, mutta eihän se näin ole edes Lutherinkaan mielestä. Tästä puhuu myös itse Jeesus esim. vertauksessaan nisusta ja lusteesta: Matt. 13:24-30 ja selittää vertauksen Matt. 13:36-43.
Riitta Sistonen, luulen, että kukaan ei halua vähätellä messua. Kysymys on paljon laajemmasta ilmiöstä. Kyse on siitä, että jokainen haluaa perustaa messuja joka nimen notkoon. Pohjimiltaa on kysymys kristikunnan hajottamisesta, anarkiasta ja nurkkamessu yhteisöjen perustamisesta. Se taas johtaa meidät pohtimaan kirkkokäsitystä. Mikä on kirkko? Kysymykseen liittyy laaja joukko teologisia teemoja. Amerikassa messuja ja seurakuntia syntyy kuin sieniä sateella.
Olen Riitta samaa mieltä. Kuinkahan moni on pysynyt kasteen armoliitossa, ettei ole minkäänlaista herätystä Jumalan puoleen tarvinnut? Mikäli kaikki kastetut olisivat Kristuksessa pysyneet, niin sitten ei olisi tarvittu herätysliikkeitäkään. Käräjille ne aikoinaan liiallisesta heräämisestä vedettiinkin.
Eräs tuntemani pappi oli todennut kerran virkaveljilleen kasteen ollessa kyseessä: ”Kun on lapsena kastettu ja humalassa kuolee, niin kaikki on hyvin.” Vaikka kaste on luja kuin Siinain vuori, uskosta langetaan. Silloin pätee yksin tämä sana. Herätys!, kuten lapsenlapseni sanoi minulle kerran nousten sängyssä istumaan.
Kiitos Kosti!
Messun merkityksen vähätteleminen saattaa johtua myös siitä, että yritetään puolustautua kun niissä ei paljon väkeä käy. Ei haluta miettiä syytä siihen että miksi ei niissä käydä, vaan aletaan korostaa kaikenlaista muuta toimintaa, joka muka on tärkeämmässä asemassa seurakuntalaisen uskonelämässä. Itse kyllä kysyn, että onkohan sitä uskonelämää ollenkaan? Ja miksi sitten herätysliikkeiden messuissa käy runsaasti väkeä? Voisiko kirkko miettiä tätä? Missä on menty metsään?
Vähä-Katekismus: ”77. Uskonelämän hoitaminen
Pysyäkseen ja vahvistuakseen uskossa kristityn tulee ahkerasti käyttää Jumalan sanaa ja Herran pyhää ehtoollista, rukousta ja kristittyjen keskinäistä yhteyttä.
’He pysyivät apostolien opetuksessa ja keskinäisessä yhteydessä ja leivän murtamisessa ja rukouksessa. Ap. 2:42
’Älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme niin kuin muutamien on tapana’. Hepr. 10:25”
Sami, oletko sitä mieltä että Kristuksen oma Jumalan lapsi ei erota Hyvän Paimenen ääntä? Nimittäin tästä on juuri on kysymys. Hän näet erottaa Hyvän Paimenen äänen ja hakeutuu sinne, missä hän tämän äänen kuulee ja löytää ravinnon.
Jeesus: ”Minä olen se hyvä paimen. Hyvä paimen antaa henkensä lammasten edestä.” Joh. 10:11
Mikäli halutaan katsoa hieman taaksepäin Suomen kirkkohistoriaan ja sen herätysliikkeisiin, niin 1800-1900-luvun taitteessa Herran Henki oli alkanut tehdä erästä kylää eläväksi ensin yhdessä seurapaikassa. Se tietenkin aiheutti vastustusta. Nuorisojoukko oli päättänyt häiritä tuota seuratapahtumaa. Kun he astuivat kiroillen ja metelöiden sisään seuraväen veisuu oli niin voimakasta, että se tunkeutui luihin ja ytimiin. Nuorten hankkeesta ei tullut mitään. ”Heidän johtajansa kaatui Herran lyömänä lattialle, josta toiset hätäisinä kantoivat hänet ulos. Siellä hän alkoi huutaa kuin helvetissä voivotellen kauheaa tilaansa. Hänen tovereilleen tuli sellainen hätä, että eräs heistä juoksi vieressä olevaan järveen, josta toiset saivat vedetyksi hänet vaivoin takaisin. Miksi pakenivat, vaikka kukaan ei ajanut heitä takaa? Porukan johtajasta tuli sittemmin Kristuksen seuraaja.” (Olavi Kares)
Edellinen antaa aavistuksen siitä, millaiseksi meno on yltynyt myös nykyään. Viikko sitten täällä tapahtui hieman vastaavaa vaikka seuraukset eivät olleet aivan noin radikaaleja, kuin tuossa edellä kerrotussa tapauksessa. Seurakuntatalolla oli ehtoollishetki menossa, kun nuorisojoukko päätti sitä kiroillen häiritä. Heidät kuitenkin saatiin sieltä ulos, mutta ei pelkästään suntion toimesta. Kun tällaista alkaa tapahtua, niin jostakin se on merkki. Kuten sekin, että väki on kaikonnut kirkosta.
Riitta, kyllä varmaan lampaankorva erottaa oikean ja vieraan. Messuja joka niemennotkoon, nurkkamessuissa kuuluu vieraan paimenen kutsu, vihreille laitumille. Lampaakorva osaa välttää tätä laidunkutsua.
Johanneksen evankeliumi:
10:5 Mutta vierasta ne eivät seuraa, vaan pakenevat häntä, koska eivät tunne vierasten ääntä.”