Kirkko ilman seurakuntaa?
Jokin aika sitten keskusteltiin siitä, onko messu seurakunnan keskus. Mielestäni vastaus riippuu pitkälle siitä, miten seurakunta ymmärretään. Jos seurakunta tarkoittaa lähinnä hallintoaluetta, niin silloin messu ei ole lähimainkaan keskiössä. Jos taas seurakunta nähdään tunnustuskirjojen hengessä sanan ja sakramenttien synnyttämäksi todelliseksi yhteisöksi, niin silloin messu on itsestään selvästi keskellä. Sen ympärillehän koko yhteisö muodostuu!
Yhteisöllisyyden sijaan kirkossa näyttää vallitsevan varsin yksilökeskeinen näkemys seurakuntatyöstä. Seurakunta on jotakin, mitä työntekijät tekevät yksilöille tai perheille, ja kokoontuva seurakunta nähdään usein kuin ylimääräisenä lisänä. Yhteisön rakentamisen sijaan somekampanjat, medianäkyvyys ja maailmaa kosiskelevat toimintamuodot, joilla yritetään saada yhteys ”irrallisiin” ovat kirkon eliitin piirissä kovassa nosteessa. Mutta näiden sinänsä hyvien metodien käyttäminen samalla kun kokoava toiminta hoidetaan huonosti ei tuota pysyvää hedelmää. Onhan traagista, että vaikka kirkkoon kuuluu yhä lähes 68 % kansasta, sen jumalanpalveluksiin osallistuu tavallisen viikon aikana vajaa 1 % suomalaisista. Jos todella uskoisimme, että seurakunta on olemukseltaan sanan ja sakramenttien synnyttämä yhteisö, emme katsoisi tilannetta läpi sormien.
Kokoavan toiminnan arvostuksen lasku näkyy myös vuosikymmeniä jatkuneena seurakuntien perustoimintojen delegoimisena järjestöille. Lähetystyö ja kansainvälinen diakonia ovat tästä klassinen esimerkki, mutta myös raamattuopetus, tapahtumat, pienryhmät, opiskelijatoiminta, evankeliointi ja viime vuosina jopa jumalanpalveluselämä ovat siirtyneet yhä enemmän järjestökentän hartioille. On poikkeuksellista, jos paikallisseurakunta harjoittaa säännöllistä raamattuopetusta tai pyörittää hengelliseen kasvuun tähtäävää pienryhmäverkostoa. En myöskään ole vuosiin todistanut kirkon toteuttamaa evankelioimiskampanjaa. Tai missä ovat seurakunnat, jotka lähettävät nuoria lähetystyöhön? Nämä kaikki ovat jääneet monin paikoin kristillisten järjestöjen vastuulle vaikka näiden pitäisi olla seurakuntien perustyötä.
Jos kirkko antaa kokoavan toimintansa rapistua, ei enää ole mitään seurakuntaa luterilaisen tunnustuksen merkityksessä. Monin paikoin aikuisten kokoava toiminta onkin surkeassa jamassa ja saattaa olla, että koronakriisi tuhoaa loputkin. Meistä on tällä menolla tulossa pian kirkko ilman seurakuntaa!
58 kommenttia
Olen tainnut ehtiä asumaan kaikkien Lahden seurakuntien alueilla ja ne on tulleet hyvinkin tutuiksi. Jovi on merkinnyt, ehkä niistä eniten. Niinpä Jovin elämää olen seurannut jo 70 luvun puolelta lähtien erityisen tiviisti. Keskilahdesta sain kuitenkin ensimmäisen kosketuksen siihen nuorten porukaan joka löysi myöhemmin hegellisen kotinsa Jovilta. Tuo joukko teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Monet Kohtaamispaikan ihmiset ovat samoja naamoja, joihin silloin nuorena sain tutustua ja ovat yhä hyviä ystäviäni. Niinpä koen surua siitä, mitä nyt sain lukea. Samalla käsitän myös sen näkemyksen todellisen merkityksen, että Jovi tarvitsee henkistä tilaa omalle akendaalleen. Se voi olla jatkossa paljon Kohtaamispaikkaa pienimuotoisempaa, mutta se olisi kuitenkin jotain, jota voi omilla ehdoila ryhtyä rakentamaan.
Kohtaammeko tässä ristiriidassa kaikkea kirkon toimintaa vaivaavan kysymyksen: kenen ehdoilla ja akendaa ollaan toeteuttamassa.
Sama tilanne toistuu monissa seurakunnissa ja usein surullisin seurauksin.
Toivo. Jos ja kun seurakunta määritellään yksipuolisesti kastettujen yhteisöksi, ajaudutaan asetelmaan, josta olen viimeksi tänä kesänä kuullut kirkon työhön opiskelevalta. Hänelle oli opetettu kirkkomme opettavan, että kaikki kastetut pelastuvat. Eikä uskosta Kristukseen puhuttu yhtään mitään. Itse asiassa lainasin kommentissani ulkomuistista myös Svebiliuksen puhdasoppista katekismusta. Sen 1. kohdan mukaan kristitty on se, joka on kastettu, ts. kasteessa pukeutunut Kristukseen ja uskoo Kristuksen vapahtajakseen ja autuaaksi tekijäkseen. Kaste sekä synnyttää että vaatii uskoa.
Kirkkomme potee jonkinlaista uskomisallergiaa. On mielestäni oireellista, jos puhe uskosta – jolla siis kuitenkin otetaan vastaan esim. kasteen antama pelastus – ymmärretään jotenkin lähtökohtaisesti ilmaukseksi vapaakirkollisuudesta, ”pietismistä” tai niiden seurakuntakäsityksistä. Ja uskosta tai sen kyselemisestäkin vaietaan vetoamalla sinänsä oikeaan linjaukseen arjessa elämisestä kristityn kutsumuksena.
Luther puhuu Isossa katekismuksessa selkein sanoin siitä, että kastettu voi ihan oikeasti ponnistella kastettaan vastaan. On totta, että usko ”realisoituu” arjessa. Mutta jos usko on sammunut mm. jumalanpalvelukseen osallistumisen ja armonvälineiden käytön laiminlyönnin seurauksena, ei mielestäni voida puhua uskon realisoitumisesta yhtään missään merkityksessä. Koska se on kuollut. Lisäksi usko Kristukseen nimenomaan synnyttää halun osallistua jumalanpalveluksiin, seuroihin jne. Sanoista voidaan aina kiistellä. Minusta tämä kaipuu ja halu messuun on nimenomaan uskon ”realisoitumista”. Varsinkin, koska meillä ei ole (onneksi) enää aikoihin ollut ehtoollispakkoa tai kirkossakäynnin valvontaa. Lyhyesti: Kristitty lähtee sunnuntaiaamuna kirkkoon eikä auto-ostoksille (ellei ole pakottavaa syytä).
Blogisti nosti vuorollaan kissan pöydälle. Nyt näin koronan kuristamana pitäisi kyllä olla jopa helppo irtaantua hokemasta vanhaa mantraa – aivan niin, kuten joku äskettäin tänne tilannetta messun osalta kuvasi. Elävä vaiko tunnustetusti jo kuollut seurakunta.
Kyllä taas tullee mieleen se tuttu kertomus venäiläisestä lossinkuljettajasta, joka tunnollisesti kulki työpaikallaan senkin jälkeen, kun losi oli jo viety pois. Kukaan vaan ei ollut muistanut ilmoittaa tuolle miehelle, että työsuhde on päättynyt.
Piileeköhän tässä messu-keskusajattelussa sama vaara. Kenen vastuulla on sitten ilmoittaa, että kaikki ovat lähteneet ja jättäneet messun. Maallikot eivät tietenkään omaa oikeutta huomauttaa asiasta ylöspäin eli siitä, että ne muutamat viimeisetkin itseään uskonsoturiksi kutsuneet ovat hylänneet seurakuntaelämän keskuksen, joka näin vakavalla tavalla vaurioitunut. Tuollainenhan olisi selkeää puuttumista kirkon operatiiviseen toimintaan kentällä. Tästäkin on täällä kotimaa24- sivuilla vastikään varoitettu ja kehitystä on näin hyvä jäädä seuraamaan yhä sivummalle.
Niin, näinhän se näyttää menevän tällä sivustolla. Kun sanot uskovasi Kristukseen, joka syntyi neitsyt Mariasta, ristiinnaulittiin ja nousi ylös taivaaseen, niin – olet pietisti ja ”puhtaan kirkon” edustaja. Emme siis ymmärrä kirkon permixtum-luonnetta. Totta kyllä, mikäli kirkon opetukseen tungetaan kaikki, mitä yleinen mielipide sattuu kulloinkin sitä edellyttävän.
Kari Paukkuselle kaksi repliikkiä. 1.Koska itse tunnustaudun mieluusti ”hyperluterilaiseksi” vaikka en rupea ajatuspoliisiksi, ohjaisin oikeaa seurakuntaa etsivän ottamaan selvää oman asuin -tai työssäkäyntialueen paikallisseurakunnista. Ja muista luterilaisista yhteisöistä, jos vaihtoehtoa tarvitaan. 2. Olen ymmärtänyt, että kristinuskosta kiinnostuneet muslimitkin ovat Jumalan johdatuksesta löytäneet tiensä sellaisiin kirkkoihin ja seurakuntiin, joita yhdistää reilusti Raamattuun ja uskontunnustukseen pitäytyminen. Kristuksen kirkko maan päällä on paljon laajempi kuin luterilainen kirkkokunta.
Samalla meidän kannattaa muistaa, että kaikki kristilliset yhteisöt ovat jollakin tavoin raadollisia.
Toivo, säännöllinen messuun osallistuminen tai siihen kehottaminen ei ole kasvamaisuutta tai uskon mittaamista. Kukaan meistä ei näe toisten sydämiin kuten Jumala yksin näkee. Jumala on suunnattoman paljon armollisempi kuin ymmärrämme. Tästä lienemme samaa mieltä. Mutta: jos ei syö eikä juo, menehtyy. Samoin on uskomisen eli Kristuksen hengellisen syömisen ja juomisen laita: jos usko ei saa ravintoa Jumalan sanasta ja sakramenteista, se kuihtuu ja kuolee.
Schmalkaldenin opinkohtien mukaan meidän on suorastaan tärkeä tietää ja opettaa (!) että ne, jotka elävät raskaissa ja suurissa synneissä kuten aviorikoksessa ja murhassa ovat näin tehdessään ilman Pyhää Henkeä. Näin siis itsensä Lutherin Tunnustuskirjoihin sisältyvän linjauksen mukaan. Kysymys on siis vakavista ja tärkeistä asioista, jotka olemme kirkossamme sivuuttaneet/unohtaneet. Raamatun mukaan: Yhtäältä se, jolla ei ole Kristuksen Henkeä, ei voi olla Hänen omansa ja se, joka uskoo ja kastetaan, tulee autuaaksi, mutta joka ei usko, se kadotetaan. Jos me otamme tämän vakavasti, väen kaikkoaminen sanan kuulosta on merkki kirkon kuolemansairaudesta. Ja tämän oivaltaminen ei siis edellytä pietismiä, evankelikaalista herätyskristillisyyttä tai vapaakirkollisuutta tai pyrkimistä jonkinlaiseen ”puhtaaseen” seurakuntaan. Tapasin kerran vuosia sitten henkilön, joka sanoi minulle olevansa kunnon kristitty, koska käy kaksi kertaa vuodessa kirkossa: laulamassa kauneimmat joululaulut ja lisäksi pääsiäisenä. Näillä sanoilla siis. Minua kylmäsi. Luterilainen minussa alkoi pohtia, eikö tässä ollut kysymys klasssisesta teko-pyhyydestä eli omiin oletetusti hurskaisiin tekoihin luottamisesta. Kansankirkkolainen minussa alkoi pohtia, että jokin kosketuskohta tämän ihmisen elämään oli yhä olemassa. Ja papillinen pietisti tuumi: ”minun tavoitteeni on, että kävisimme kirkossa vaikkapa kerran kuussa”. En välttämättä ole opillisesti samoilla linjoilla Timon kanssa, mutta hän sanoittaa kohtaamamme haasteen hyvin.
Mikäli halutaan katsoa hieman taaksepäin Suomen kirkkohistoriaan ja sen herätysliikkeisiin, niin 1800-1900-luvun taitteessa Herran Henki oli alkanut tehdä erästä kylää eläväksi ensin yhdessä seurapaikassa. Se tietenkin aiheutti vastustusta. Nuorisojoukko oli päättänyt häiritä tuota seuratapahtumaa. Kun he astuivat kiroillen ja metelöiden sisään seuraväen veisuu oli niin voimakasta, että se tunkeutui luihin ja ytimiin. Nuorten hankkeesta ei tullut mitään. ”Heidän johtajansa kaatui Herran lyömänä lattialle, josta toiset hätäisinä kantoivat hänet ulos. Siellä hän alkoi huutaa kuin helvetissä voivotellen kauheaa tilaansa. Hänen tovereilleen tuli sellainen hätä, että eräs heistä juoksi vieressä olevaan järveen, josta toiset saivat vedetyksi hänet vaivoin takaisin. Miksi pakenivat, vaikka kukaan ei ajanut heitä takaa? Porukan johtajasta tuli sittemmin Kristuksen seuraaja.” (Olavi Kares)
Edellinen antaa aavistuksen siitä, millaiseksi meno on yltynyt myös nykyään. Viikko sitten täällä tapahtui hieman vastaavaa vaikka seuraukset eivät olleet aivan noin radikaaleja, kuin tuossa edellä kerrotussa tapauksessa. Seurakuntatalolla oli ehtoollishetki menossa, kun nuorisojoukko päätti sitä kiroillen häiritä. Heidät kuitenkin saatiin sieltä ulos, mutta ei pelkästään suntion toimesta. Kun tällaista alkaa tapahtua, niin jostakin se on merkki. Kuten sekin, että väki on kaikonnut kirkosta.
Riitta, kyllä varmaan lampaankorva erottaa oikean ja vieraan. Messuja joka niemennotkoon, nurkkamessuissa kuuluu vieraan paimenen kutsu, vihreille laitumille. Lampaakorva osaa välttää tätä laidunkutsua.
Kirjoittaja
Timo Pöyhönen
Pastori. Erikoistunut yhteisön rakentamisen saloihin. Toimii Hengen uudistus kirkossamme ry:n toiminnanjohtajana.
Petteri, kyselen ihan samaa.
Toivo, jos teologiasta ja opista puhutaan, kannattaa olla tarkkana. Ensinnäkin Vähän Katekismuksen klassisen opetuksen mukaan Pyhä Henki pyhittää (tekee osalliseksi Kristuksesta ja Hänen pelastuslahjoistaan, kokoaa (huom!), valaisee ja varjelee ainoassa oikeassa uskossa. Koska sana ja sakramentit ovat Hengen vaikutusvälineitä, on itsestään selvää, että kirkon on pyrittävä tavoittamaan niitä, jotka eivät ollenkaan elä armonvälineiden osallisuudessa. Ei siksi, että he olisivat jotakin B-luokan kristittyjä, vaan siksi, että usko ja pelastuksen osallisuus voidaan ihan todellisesti menettää.
Toiseksi olet oikeassa siinä, että seurakuntalaisten on tarkoitus elää uskonsa todeksi arjessa. Mutta kukaan ei saa voimaa uskossa elämiseen itsestään vaan yksin Jumalalta. Ja juuri se syntyy ja vahvistuu messussa, oltaessa tekemisissä sanan kanssa jne.
Lopuksi. Augsburgin tunnustuksen mukaan kirkko on nimenomaan uskovien yhteisö, johon on sekoittuneina jumalattomia. Vaikka uskoa on paha mitata, on mielestäni kyllä syytä pohtia, onko Suomen kirkossa tosiasiassa vallalla tilanne, että uskovat ovat pieni vähemmistö ja uskottomat suuri enemmistö. Kansankirkko ja/enemmistökirkko on suuri Jumalan lahja, mutta se ei ole varsinaisesti teologinen käsite muuta kuin kulttuurisessa ja sosiologisessa mielessä: silloin, kun kansa/enemmistö on kastettuja, jotka uskovat ja tunnustavat Kristuksen Herraksi ja Pelastajaksi.
Ilmoita asiaton kommentti