Pääsiäismaanantaina 21.4. TV:n Ylen ohjelmasarjassa ”Itse asiassa kuultuna” haastateltiin Kuopion emerituspiispa Wille Riekkistä. Hänet tunnetaan liberaalista halustaan uudistaa evankelisluterilaista kirkkoamme. Järkytyin hänen ajatuksistaan, sillä Raamattu on minulle pyhä kirja, jonka tiedän syntyneen vuosisatojen aikana Pyhän Hengen inspiroimana monen kirjoittajan toimesta.
Pääsiäismaanantain sanomassa kuolleista ylösnoussut Jeesus ilmestyi opetuslapsille ja muutamille naisille. Nämä ilmestykset vakuuttivat heidät Jeesuksen kuolleista nousemisesta ja myöhemmin Hänen jatkuvasta läsnäolostaan Pyhän Hengen kautta.
Riekkinen ilmoitti kavahtavansa fundamentalisteja, ja hän otti oikeudekseen kyseenalaistaa Jeesuksen ylösnousemuksen. Emerituspiispa asemassa olevan arvovallalla hän ilmoitti ylösnousemuksen metaforaksi, joka tarkoittaa ihmisen mielessä uutta asian tilaa ja uutta asennoitumista elämään ja iäisyyteen.
Pääsiäistervehdyksemme ”Kristus nousi kuolleista – totisesti nousi” tulee uskontunnustuksestamme. Se on koko uskon ydin, jota ilman ei ole mitään. Tämän ytimen Riekkinen on omasta laatimastaan uskontunnustuksesta, jota hän sanoi ehdotukseksi, poistanut.
Riekkinen toi esille, että konservatiivinen Raamatun tulkinta kavahduttaa hänen lisäksi myös tämän päivän ihmisiä, jotka tarvitsevat henkistä avaruutta. Riekkinen peräänkuulutti ihmisyyden ja globaalin etiikan huomioimista, sekä haluaan raivata tilaa uudenaikaisille ja moderneille ajatuksille.
Raamattu ilmoittaa uskon tulevan kuulemisesta, ja kuulemisen Kristuksen sanan kautta. Olen surullinen siitä, että ajan henki on ajanut emerituspiispaa muuttamaan Raamatun ilmoituksen antiikin aikaisiksi uskomuksiksi. Riekkisen mukaan Raamatun tulkinnassa pitäisi siirtyä ”sanan inspiraatiosta asiainspiraatioon”. Tutkijan oletan olevan totuuden etsijän asemassa, mutta etsiessään Riekkinen näyttää kadottaneen Jumalan Sanaan kuuluvan Pyhän Hengen persoonallisen vaikutuksen, jonka Jeesus ilmoitti Raamatussa Johannes 14:26: ” Mutta Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä on lähettävä minun nimessäni, Hän opettaa teille kaikki ja muistuttaa teitä kaikesta, minkä minä olen teille sanonut.”
Kirkon uskontunnustukseen uskovana kirkkokansalaisena pidän Riekkisen ilmauksia harhaoppisina, sillä hän kertoi jumalakäsityksensä muuttuneen panen-teistiseen suuntaan. Siinä jumala on Riekkiselle persoonaton dynaaminen
voima ja energia. Jeesuksesta hän sanoi tehdyn jumalan, ja piti Jeesusta aikansa superjulkkiksena – ”Galilean profeettana”. Noin sanomalla emerituspiispa alensi Jeesuksen profeetta Muhammedin rinnalle, sillä islamin uskonnossa ilmoitetaan, ettei Jumalalla ole poikaa.
Itse kunkin meistä tulee antautua, ja ottaa vastaan Jumalan armo Jeesuksen Kristuksen ristillä tekemän syntien sovituksen kautta, joka on tie Isän tykö. Tämän uskomisessa tapahtuu uudestisyntyminen, joka on Pyhän Hengen työtä uskon vastaanottajassa.
Annetaan Jumalan Sanan muuttaa mielemme, sillä jolla on Poika, sillä on elämä.
Ketä emerituspiispa oikein rukoilee?
Hyvin teräviä pohdintoja. Heikki Räisänen esitti muistaakseni samansuuntaisia näkemyksiä. Todennäköisesti otsikon kysymykseen voi vastata vanhan katekismuksen sanoin: rukous on sydämen puhetta Jumalan kanssa. Tosin kun pureudutaan siihen, mitä tarkemmin tarkoitetaan, eroja tulee varmasti eteen.
Viimeistä edellisestä kappaleesta voi kuitenkin todeta, että se ei aivan vastaa luterilaista ymmärrystä. Pikemminkin viidennen herätysliikkeen parin haaran näkemystä.
Kiitos Marko Sjöblom kommenteistasi. Otin kantaa emerituspiispan esittämiin Raamattua lukevana seurakuntalaisena, mutta myös yhteiskristillisen Raamattupiirin vetäjän ominaisuudessa.
Roomalaiskirje 10:17 FB38:”Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta.
”Uskon lahjan saa, kun tapaa Jumalan Sanan kautta lahjan antajan, ja ottaa sen vastaan.”
Otan samalla kantaa toisessa kohdassa esittämääsi: ”Olen sitä mieltä, että piispojen julkinen arvostelu kuuluu teologian tohtoreille. Te maallikot olette tässä suhteessa vapaampia toteamaan jopa sen, että keisarilla ei ole vaatteita.”
Kun vertaan Jeesuksen maanpäällisen ajan papistoylimmistöä -saddukeuksia-, hämmästelen kuinka paljon samankaltaisuutta oli heissä, kuin emerituspiispan esittämissä ajatuksissa. Saddukeukset eivät uskoneet kuolleiden ylösnousemukseen, eikä sielun elämään kuoleman jälkeen; eikä mm enkeleihin, jotka Raamatusta huomaamme toimivan sanansaattajan tehtävässä. Eivätkä he uskoneet, että Jumala olisi puuttunut ihmeiden kautta ihmisten elämään. Toora sisältää kuitenkin paljon näitä asioita, mitä he kielsivät.
Yritän kiteyttää olennaisimman: Saddukeukset kielsivät profeettojen ilmoituksen, esim Jesaja 26. Profeetat kuitenkin ilmoittivat Jumalan antaman ilmoituksen, hekin olivat sanansaattajia
Jää siis pohdittavaksi, miksi saddukeukset toimivat ylipäätänsä papistossa?
Minusta he halusivat käyttää ja pysyä maallisen vallan kahvassa – onko väärin arvioida omien etujensa takia?
Niinpä onkin. Kirkon opin mukaan uudestisyntyminen tapahtuu kasteessa. Se siinä on minusta kummallista, että kun uudestisyntyneen tunnistaa siitä rakkaudesta, joka hänellä on Jeesukseen. Juuri se näyttää puuttuvan monilta kastetuilta rippikoululaisilta, jotka käyvät kasteella vain saadakseen olla konfirmaatiossa muiden kanssa. Miten Marko tämän puutteen selität ?
Pekka P. Lyhyt vastaus. Lahjana saadun uskon voi valitettavasti myös menettää (ja saada parannuksen teossa takaisin). Kuten Jeesus itse opettaa tuhlaajapoikavertauksessaan: ”Tämä minun poikani oli kuollut, mutta on vironnut eloon, hän oli kadonnut, mutta jälleen löytynyt”. Tuhlaajapoika oli kuollut, samalla hyvinkin elossa, ja sai uuden elämän.
Vanhat luterilaiset ovat opettaneet uudestisyntymisen olevan syvä salaisuus, mutta sen tapahtumista (=missä ja miten), sisältöä (=mitä siinä tapahtuu) ja olemusta (=mitä se on) on aikanaan eritelty paljonkin. Nykyään me kaikki puhumme sujuvasti uudestisyntymisestä, mutta emme huomaa, että puhumme helposti toistemme ohi.
Vanha Lännen sanonta: ”On kristitty, kastettu, synnissä kuoll’ viel’ pahempi pakanoita”.
Käsitän uudestisyntymisen niin että siinä tapahtuu jokin muutos. Mikä se muutos on. Sitä kun pohdin, niin katsoin kirjahyllyyn. Saarisalon sanakirjasta löysin vastauksen: Uudestisyntymisessä kohtaamme Jumalan ja koska Jumala on rakkaus, niin saamme tässä kohtaamisessa uuden rakkauden. Alamme rakastaa sitä mitä Jumala rakastaa ja vihata sitä, mitä Hän vihaa.
Pekka P. En itse luottaisi kovin paljoa Aapeli Saarisalon määritelmiin, koska hän oli opillisissa asioissa oman aikansa lapsi, vaikka raamattukäsitykseltään äärikonservatiivi. Toki Saarisalon näkemykset voi aina tarkistaa.
Yksi tätä uudestisyntymisen käsitettä perinteisten pohdintojen kautta lähestynyt teologi oli Aksel Valen-Sendstad. Hän erotteli Kristillisessä dogmatiikassaan kolme eri puolta uudestisyntymisessä.
Kiitos Pekka Pesonen kommentoinnistasi!
Piispa Riekkiselle vaikuttaa uudestisyntyminen olevan merkittävä, koska se myös hänen mukaansa on kristinuskon keskeinen teema, vaikka se mainitaan vain kolmesti UT:ssa. (Joh3:1-10; 1Piet1:23-24; Tit3:5). Hänen mukaansa ”Johanneksen evankeliumi” runsaine metaforineen (kielikuva) osoittaa tässä suuntaa. ( Valo ja pimeys s.29) Jos kerran hänen mukaansa risti on ylösnousemuksen metafora ja ehtoollinen pelkästään Jeesuksen muistoateria, niin loogisesti metafora on myös kaste uudestisyntyminen pesona. Toisin sanoen + – 0.
Erinomaisen hyvä havainto, Kosti V. Kasteen yksi perusnimitys on kauan ollut ”lavacrum regenrationis” eli ”uudestisyntymisen pesu”. Mutta monet teologit, jotka ovat nimittäneet kastetta uudestisyntymisen pesuksi, eivät koskaan ole tarkoittaneet, että uudestisyntyminen tapahtuisi kasteessa. Kasteen on sanottu ”kuuluvan uudestisyntymiseen”, ”lupaavan uudestisyntymisen” parannuksen tekijöille tai ymmärrävään ikään tulleille tai sitä on vain perinnesyistä nimitetty uudestisyntymisen pesuksi.
Olen sitä mieltä, että piispojen julkinen arvostelu kuuluu teologian tohtoreille. Te maallikot olette tässä suhteessa vapaampia toteamaan jopa sen, että keisarilla ei ole vaatteita.
Marko S. Piispa Riekkinen ihmettelee myös sitä, miten fundamentalistisessa raamatuntulkinnassa Jeesuksen neitseestäsyntymisestä pidetään yhä kovapäisesti kiinni. Moni muukin uskomus on hänen mukaansa päätynyt opinkappaleeksi sattuman kaupalla.
Jos hän kerran ihmettelee sitä, mikäli kirjaimellisesti uskomme Jeesuksen neitseestä syntymiseen, kirjaimelliseen sovitukseen ristillä meidän edestämme ja siihen, että Kristus kirjaimellisesti astui alas helvettiin ja kirjaimellisesti nousi ylös kuolleista kolmantena päivänä. Kuten Kristus myös kirjaimellisesti astui ylös taivaaseen ja on sieltä tuleva kirjaimellisesti takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, niin tarvitseeko olla teologian tohtori ottaaksemme kantaa siihen, että tämä kaikki olisi pelkkää ”bultmannilaista, spongilaista ja borgilaista” metaforaa.
Tällainen fundamentalistinen raamatuntulkinta on Riekkisen mukaan siis itseasiassa mahdotonta. Mutta ollessani tänään jälleen hautajaisissa, niin papin varma vakuutus oli ja on se, että ”Jeesus Kristus, Vapahtajamme, herättää sinut viimeisenä päivänä.” Ja haudat aukenevat.
Kosti V. Olen todellakin eri mieltä asianomaisen emerituspiispan kanssa. Pointti lienee siinä, että piispa kristillisessä kirkossa on erityisellä tavalla vastuussa kristinuskon opista ja samalla piispan virkaan vihittynä kantaa erityistä karismaa. Ajatus piispan arvostelemisen rajoittamisesta on tarkoitettu hillitsemään asiattomuuksia.
Kosti V. Esimerkiksi ilmaisut ”syntyi Neitsyt Mariasta” ja ”astui ylös taivaisiin” ovat Riekkisen maailmassa modernille ihmiselle mielettömiä (irrationaalisia) koska neitsyt ei voi olla raskaana ja synnyttää eikä maailma ole kolmikerroksinen. Fundamentalismi tarkoittaa Riekkiselle tällaisiin vanhentuneisiin väitelauseisiin pitäytymistä.
Keskustelu uskon totuuksista on vaikea laji. Totean kuitenkin, että kristinusko on alusta lähtien ollut vahvasti eksklusiivinen eli rinnakkaiset vaihtoehdot poissulkeva uskonto. Historiallisesti se on ymmärrettävää, koska antiikin maailmassa – kuten nykyisinkin – myyskenneltiin monenlaisia uskontoja ja uskomuksia, jotka varhainen kirkko pyrki torjumaan. Pelko siitä, että Kristus-usko muuttuisi joksikin sellaiseksi, mikä ei enää palautuisi historialliseen Jeesukseen eikä hänen opetuksiinsa.
Toki tiedän, että alussa oli moninaisuus, mutta tietty linja on kirkossa silti hahmotettavissa. Avainasemassa ovat ne kristologiset ratkaisut, jotka kantavat nykypäivään saakka. Käytän tästä nimitystä klassinen kristinusko osoittaakseni tietyn historiallisen linjan ja jatkumon.
Mutta mikä erottaa kristinuskon kaikista muista maailman uskonnoista? Merkittävin näkökohta liittyy Kristuksen ylösnousemukseen, mikä on uniikki tapahtuma ja jolle ei ole olemassa paralleelia eli rinnakkaisuutta historiassa. Tämä on kristinuskon erityisyys ja vedenjakaja suhteessa maailman uskontoihin. Tosin puhetta kuolleista heräämisestä tapaamme muuallakin, mutta niiden sisäinen motiivi on muu kuin kristinuskossa.
Ylösnousemus itsessään pakenee aukotonta toteennäyttämistä, mutta usko Kristuksen ylösnousemukseen on monien aikalaisten yhtäpitävä kokemus. Toisin sanoen ylösnousemuksen vaikutukset ovat verifioitavissa.
Toinen kysymys on sitten se, miksi ihminen ylipäätään on eksistentiaalisesti kiinnostunut Jumalasta. Tähän eri tieteenalat antavat oman vastauksensa. Itse uskon Jumalan ilmoittamaan totuuteen, mutta ”totuus” tässä yhteydessä on yhteismitaton kaiken sellaisen kanssa, jossa todellisuutta tutkitaan tieteellisesti eli käytössä on tieteellinen metodi.
Rauno T. Olen siis sitä mieltä, että aivan asiallisesti kirjoitit. Olen samaa mieltä tuosta saddukealaisten ja kirkon monien johtohenkilöiden tai suunnannäyttäjien näkemysten samankaltaisuudesta. Tosin kannattaa muistaa, että juutalaisuus 2000 vuotta sitten oli hyvinkin monikasvoista ja se tapa, jolla VT:n kirjoituksia luettiin, poikkesi meidän tuntemastamme. Saddukeusten uskossa erityisen keskeistä oli Mooseksen laissa mainittujen uhritoimitusten suorittaminen, minkä lisäksi he edustivat aikansa juutalaista yläluokkaa.
Riekkisen näkemykset palautuvat hyvinkin johdonmukaisesti Rudolf Bultmannin ja muiden historiallis-kriittisen raamatuntulkinnan edustajien ajatteluun. Siinä karsitaan kristinuskosta pois kaikki ”moderniin ajatteluun sopimattomat” väitteet kuten ihmeet, ylösnousemus, neitseestäsyntyminen, taivaaseenastuminen jne. Oikeastaan sanat kyllä säilytetään, mutta niiden sisältö ”modernisoidaan”. Perussääntö on, että kun Raamatussa puhutaan Jumalasta ja jopa varmasti, tarkoitetaankin ihmistä ja meidän kysymyksiämme elämästä. Ja kun Raamattu ajatellaan joukoksi vanhoja ja keskenään ristiriitaisia dokumentteja eri ajoilta, yleensä löytyy aina joku Raamatun tekstisirpale, johon liitytään.
Marko Sjöblom, olen kiitollinen ja rohkaistunut siitä, että otat kantaa kirjoittamaani. Arvostan dialogiasi.
Palaan emerituspiispaan kirjoittamani pohjalta, hänet luokitettaneen pikemminkin panen-teistisen ajattelunsa perusteella filosofiksi, joka pyrkii todistamaan sanomansa loogisella päättelykyvyllä, mutta siivoaa logiikkaansa sopimattoman asian uskomukseksi.
Raamattu on minulle Pyhä kirja, joka sisältää kiistatta historiallisesti todistettuja ja yhtäpitäviä todisteita Jeesuksen maanpäällisestä elämästä, Hänen tekemistään ihmeistä, sekä myös historiallisesti todisteet sisältävästä ylösnousemuksesta. Koska tätä dialogia seuraa myös muut lukijat mainitsen tässä muutaman historiallisen todisteen: 1) Lasaruksen herättäminen kuolleista, kun tämä jo haisi. Fyysisessä kuolemisessa bakteerit alkavat hajottaa kudoksia, mikä aiheuttaa voimakasta ja epämiellyttävää tuoksua. Lasarus oli siis varmasti kuollut. Raamattu kertoo tapahtumasta Johanneksen evankeliumin 11 luvussa, ja tapahtumapaikka oli Betaniassa. Minulle historiallinen todiste on siinä, että tämä pienehkö arabiasutus on vielä olemassa, se tunnetaan Betanian sijasta nimellä El-Azarije, joka on johdannainen Lasarus nimestä (Betania eli al-Eizariya tai al-Izzariya/arab. العيزريه; hepr ”Eleasar, Jumala on auttanut). Kyläyhteisö hankkii tuloja turismista ja Lasaruksen haudalla kävijöistä. Miksikö pidän tätä historiallisena todisteena? Ihmismielelle käsittämätön Jumalan ihme tapahtui aikanaan Betaniassa, eikä tapahtunutta ole siivottu islamuskoisen yhteisön sisältäkään.
2) Muiden lukijoiden kannattaa lukea 1.Kor 15 luku, josta otan otteen tänne, Paavali ilmoittaa:
”4 ja että hänet haudattiin ja että hän nousi kuolleista kolmantena päivänä, kirjoitusten mukaan,
5 ja että hän näyttäytyi Keefaalle (Pietarille), sitten niille kahdelletoista.
6 Sen jälkeen hän näyttäytyi yhtä haavaa enemmälle kuin viidellesadalle veljelle, joista useimmat vielä nytkin ovat elossa, mutta muutamat ovat nukkuneet pois.
7 Sen jälkeen hän näyttäytyi Jaakobille, sitten kaikille apostoleille.
8 Mutta kaikkein viimeiseksi hän näyttäytyi minullekin, joka olen ikäänkuin keskensyntynyt.”
Lisään tähän Hämeenkyrön kirkkoherra Jorma Pitkäsen kirjoittamaan blogiin linkin
https://www.kotimaa.fi/blogit/voiko-jeesuksen-ylosnousemusta-todistaa/
Kuolleista ylösnousseen Jeesuksen näyttäytymistä usealle henkilölle yhtaikaa (tai usea henkilö on havainnut ja nähnyt Jeesuksen) on yritetty selittää mm hypnoosilla tai hallusinaatiolla. Tieteellisesti tiedämme, ettei joukkohallusinaatio ole mahdollista.
3. Olen omakohtaisesti Jumalan armosta saanut olla mukana muutamassa Missiossa. Ensin julistetaan evankeliumi ja sitten todistetaan Jeesuksen syntien sovittamisesta sekä kuolleista ylösnousemisesta. Kun seuraavaksi rukoillaan paikalla olevien puolesta, niin mm sokeita on saanut näkönsä, kuuroja saanut kuulonsa sekä erilaisista sairauksista on parannuttu. Nuo parantuneet ovat olleet paikallisista yhteisöistä, joissa läsnäolevat ihmiset ovat voineet todistaa näiden henkilöiden sairaudet olleen totta jo vuosikausia. Tähän lisään, että milloinkaan kaikki eivät ole parantuneet.
Tämä kertomani on todistus Jumalan Sanan voimasta ja persoonallisen Pyhän Hengen toiminnasta keskellämme Jeesuksen ilmoittaman mukaisesti.
Lopuksi vielä paluu emerituspiispaan ja hänen kannanotoissaan minulle Raamattuun luottavana hänen mielipiteillään minulle aiheuttamaan ristiriitaiseen tunteeseen: Miksi Riekkinen oli Ylen haastattelussa elokuussa 2011 valmis antamaan kirkon tiloja muslimien käyttöön, muttei Luther-säätiölle? Tuskin syynä oli vain se, että Luther-säätiö vastusti ja vastustaa naispappeutta, jonka itse totean, ettei se minulle ole ongelma Raamatuntulkinnassani.
Rauno T. Nostat esille tärkeitä näkökulmia, jotka haastavat sen maailmankuvan ja käsityksen uskosta jota Riekkinen edustaa. Olisi hyvä saada hänen oma näkökulmansa siihen, kuinka vaikkapa sairaiden paraneminen on selitettävissä. Todennäköisesti hän elää eri ”kuplassa” ja tyytyy toteamaan, että ”sellaista sattuu”. Todennäköisesti hän ei asetu tiukasti vastustamaan sitä, että joku uskoo ylösnousemukseen ”aikuisen oikeesti” vaan sitä, että ylösnousemuksen liberaaliteologisia ja moderneja tulkintoja ei haluta hyväksyä.
Kirkkomme johto on yksinkertaisesti suivaantunut Luther-säätiöön/Lähetyshiippakuntaan ja pitää sitä skismaattisena eli kirkon järjestystä rikkovana toimintana. Siksi tiloja ei luovuteta sille.
Saarisalon sanakirjasta: Uudestisyntyminen on käsite, jonka avulla Raamattu selvimmin ilmentää sitä totuutta, että hengellinen elämä Jumalan lapsissa ei ole heidän omaa työtään,vaan perustuu Jumalan välittömään yliluonnolliseen puuttumiseen heidän elämäänsä. Vanhurskauttaminen ja u. ovat pelastuksen suuren todellisuuden kaksi eri puolta. Vanhurskauttaminen on näet asettamista lapsen asemaan ja oikeuksiin. U. tekee osalliseksi lapsen luonnosta.
….
Saarisalo lainaa Hallesbyä : Sana syntyminen jo ilmaisee että on kyseessä jotakin aivan uutta, joka ihmisessä Jumalan työn tuloksena luodaan. Eikä tätä uutta voi saada aikaan kenenkään ihmisen oma tahto, vaan yksin Jumala. Ainoa edellytys ihmisen puolelta on usko Jeesukseen Kristukseen…… . U. kautta ihminen tulee osalliseksi Jumalan omasta luonnosta. 2 Piet 1:4 ja Jumalan luonto on rakkaus. Se mikä uudessa syntymisessä saa alkunsa on uusi rakkauden elämä. Sillä lihan mieli on vihollisuutta Jumalaa kohtaan ja itsekyyttä muita ihmisiä kohtaan. Sanallaan Jumala luo sydämeen uuden luottamuksen ja lapsen rakkauden. Tätä mieltä tarkoittaa Jumalan siemen ja jumalallinen luonto. Koska se on luotu Jumalan mukaa totuuden vanhurskauteen ja pyhyyteen. Efe 4:24. Se rakastaa sitä mitä Jumala rakastaa ja vihaa sitä mitä Jumala vihaa. (Tähän asti Hallesby)
Hyvin usein keskitytään siihen milloin uudestisyntyminen tapahtuu, mutta tämä on ensimmäinen kerta kun saan opetusta siitä, mitä uudestisyntymisessä tapahtuu.
Nyt sitten arvostamani teologi Marko S. esittää, ettei tähänkään opetukseen tulisi luottaa.
Pekka P. Minulla on Saarisalon sanakirjasta useampikin laitos ja tiedän, että monet vanhemman polven kristityt ovat sitä arvostaneet.
Pekka, jatkan vielä. Uudestisyntyminen on aihe, jota jouduin aika tavalla pohtimaan kesken jääneissä jatko-opinnoissani. Pointti on siinä, että luterilaisetkin teologit käyttivät aikanaan sitä kolmessa eri merkityksessä: varsinaisessa (=uskon syntyminen), laajassa (usko ja sen välittömänä hedelmänä uudistuminen) sekä laajimmassa merkityksessä (=nimitys, joka kokoaa yhteen Jumalan meille antamat pelastuslahjat). Sitten 1800-luvulla alettiin lisäksi pohtia uudestisyntymisen psykologisia seurauksia. Ja sitä, voiko uudestisyntyminen tapahtua ennen ”ymmärtävää ikää”. Samalla alettiin pohtia, mitä usko oikeastaan on.
En rupea nyt erittelemään tarkemmin. Mutta Saarisalon antama määritelmä vanhurskauttamiselle ja uudestisyntymiselle ei ole sama kuin vanhassa luterilaisuudessa. Vanhurskauttaminen kun tarkoittaa Jumalan hyväksymäksi tulemista ja vanhurskaaksi eli Jumalalle kelpaavaksi lukemista Hänen edessään. Asiat, joita Saarisalo ja Hallesby opettavat ovat toki ihan oikeita. He olivat oman aikansa lapsia ja silloin vallinneet ajatukset vaikuttivat heihin. Hallesby näyttää liittyvän tuohon edellä mainitsemaani keskimmäiseen näkemykseen siitä, mitä uudestisyntyminen on.
Sielunhoidon kannalta ongelmalliseksi VOI tulla se, jos uskova alkaa pohtia, onko hän ”oikeasti” uudestisyntynyt, kun huomaakin jatkuvasti joutuvansa kamppailemaan Jumalaa kohtaan vihamielisten tuntemusten ja puutteellisen rakkauden kanssa. Silloin on hyvä palauttaa mieleen, että on kuin onkin saanut jo kasteessa uudesti syntyä, joten se asia on kunnossa.
Tuo uudestityntymän ja sen ”tapahtumahetken” tarkka määrittely yleensä saa aikaan lähinnä kinastelua. Sen varassa, että olemme joskus uudestityntyneet (jomman kumman ymmärrystavan/määrittelyn merkityksessä), olemme helposti enemmän tai vähemmän epävarmassa mielentilassa omasta pelastuksestamme – olipa kyse ns. ”uskoontulosta” tai/ja kasteesta. Ns. uskoontulo tai kaste voi jäädä ulkokohtiaseksi: olemmeko ymmärtäneet, mistä pelastyksessa on kysymys? Pahimmillaan olemme väärässä käsityksessä siitä, mistä oikeastaan on kysymys. Kummallakin näistä ymmärrystavoista on toki se puoli, että ne auttavat meitä muistamaan sen, että olemme veilä matkalla lopulliseen pelastumiseemme – ja toivottavasti myös ymmärtäen pelastumisen perusteet. Kovin ”tiukkapipoinen” määrittely-yritys uudestisyntymän tapahtumisen tavalle tai hetkelle voi sekin synnyttää epävarmuutta siitä, olenko todella matkalla pelastukseen.
Marko S. Tarkoittanet tuolla erityisellä virkakarismalla vihittävien puolesta lausuttua ”ordinaatiorukousta” ja sen välittävää ”efektiivistä?” ja reaalisesti annettua Pyhä Hengen lahjaa? Tämä luonnollisesti edellyttää pitäytymistä Jumalan sanaan ja evl-kirkon tunnustukseen. Asian näin ollessa myöskään arvostelulle ei löydy sijaa. Tiedämme myös, että lahjaksi saatu voidaan myös menettää.
En katso langenneeni asiattomuuksiin, mikäli en hyväksy piispa Riekkisen tulkintaa siitä, että vain fundamentaalisen jääräpäiset pitävät kiinni Jeesuksen neitseestäsyntymisestä. Tunnustan itseni varsin kovapäiseksi tässä asiassa.
Joillekin evlut-kirkon viranhaltijoille ei ole ongelma eikä se ole myöskään relevantti kysymys vaikka Jeesus olisi syntynyt luonnollisella tavalla kreikkalaisen filosofian tapaan ymmärrettynä. Mikäli Jeesus olisi ollut Jumalan ”adoptiopoika”, niin hän makaisi edelleen haudassa ja turhaan papit ruumissaarnan lopuksi vakuuttaisivat; ”Kristus, Vapahtajamme, herättää sinut viimeisenä päivänä.”
Kiitos Kosti Vasumäki osallistumisestasi keskusteluun!
Kosti V. Omana opiskeluaikanani me ns. fundamentalistit ja sorsateologit tiesimme kyllä kahvipöytäkeskusteluissa, ketkä teologisen tiedekunnan opettajista olivat vaarallisimmat harhaoppiset. He löytyivät eksegetiikan laitokselta: Heikki Räisänen, Wille Riekkinen ja Raija Sollamo. Juuri vastapainoksi heille perustettiin STI, jossa minulla oli vuosikausia oma vakiintunut lukupaikka.
Yritän siis ihan vain ymmärtää sellaistakin teologiaa, jota en itse edusta. Tosiasia on, että Wille R:llä oli jo varhain oma, yllättävän laaja, kannattajakuntansa, joka äänesti hänet piispaksi. Riekkinen on kauan popularisoinut sekä levittänyt arvovallallaan ja kansanomaisella esiintymis- ja kirjoittamistavallaan bultmannilaista liberaaliteologiaa. Siinä ei etsitä sitä, mikä vaikkapa eri evankelistoja yhdistää vaan nimenomaan sitä, mikä erottaa niitä ja evankelistojen oletettuja taustayhteisöjä. Silloin päästään juurikin tuollaisiin näkemyksiin Jeesuksesta ”adoptoituna” Jumalan Poikana ja siihen, että ei tarvitse uskoa Jeesuksen sovittaneen meidän syntimme jne. Koska ”tiede” ja nykyaikainen maailmankuvakin ovat esteenä. Nyt näitä näkemyksiä edustaa jo toinen tai kolmaskin teologipolvi.
Jos tulee leimatuksi fundamentalistiksi niin se on risti, jota me klassisesta kristinuskosta kiinni pitävät joudumme ”mainehaittana” kantamaan. Olen itse todennut, että kannattaa uskoa apostolinen uskontunnustus suurin piirtein kirjaimellisesti (suurin piirtein siksi, että antiikin ajan maailmankuva on vaikuttanut noihin sinänsä tosina uskottaviin lausumiin).
Marko S. Mainitsemasi Bultmannin, Räisäsen ja Sollamon lisäksi tulevat Riekkisen kirjassa esille myös sellaiset sinulle tutut nimet kuten Paul Tillich, Eduard Schweizer, David Flusser, Shaul Shaked, Martin Hengel, John Shelby Spong, Marcus J. Borg ja myös Timo Veijola, jotka ovat Riekkisen arvostamia sananselittäjiä.
Kun Riekkisen kirjan nimenä on – Valo ja pimeys – minua kiinnostaa myös se miten hän suhtautuu kärsimykseen. Kohdassa – Katoavaisuuden varjokuvat – hän viittaa Raamatun suureen kärsijähahmoon Jobiin. Kun meillä on vaikeaa ja varjot käyvät ylitsemme, ”yhteys Jumalaan ei katkea, sillä Kristus itse valvoo hyvänä paimenena vieressämme ja kärsii kanssamme” kuten Riekkinen toteaa. Tässä elämämme risteävät. Edelliseen liittyen edesmennyt prof. Timo Veijola kertoo kirjassaan kohtaamisestaan Christian Scriverin kanssa.
Arvostamani Kuopion edesmennyt piispa emeritus Matti Sihvonen ilmaisee ihmisen tuskan kirjassaan – Pieni kirja kärsimyksestä – sanoin: ”Oma kärsimykseni on viime vuosina liittynyt ennen muuta oman poikani odottamattomaan poismenoon. Minua ahdistavat kysymykset ja alituinen sisäinen tuska ovat riisuneet itseäni entistä enemmän kaikista yrityksistä löytää kärsimykselle järjellistä selitystä.” Tässä painamme päämme alas. Olemme samalla viivalla.
Kiitos Rauno Taskinen ajankohtaisesta blogistasi!
Islamilla on myös oma uskontunnustuksensa. sen lausumalla tunnustaa olevansa muslimi.
” Ei ole muuta jumalaa kuin Jumala ja Muhammed on Hänen lähettiläänsä.”
Meidän uskontunnustuksemme kuvaa omaa uskoamme tarkemmin, mutta sen sisältö jää vain uskon harjoitukseksi.
Jumalanpalveluksissa luen sen aina virsikirjan takakannelta, jotta kykenen keskittymään sen sanoihin paremmin.
Helposti käy muuten niin että ajatukseni on ihan muulla. Annan uskontunnustuksen puhutella itseäni. Näin siitä tulee uskon harjoitus. Uskonko oikeasti kaiken tuon? Vaikkapa sen että Jumala on kaikkivaltias. Mitä se tarkoittaa. Jumala kun ei voi perua lupauksiaan, eikä voi valehdella. On paljon muutakin mitä Jumala ei voi tehdä. Tästä huomaan että sana ”kaikkivaltius” tulisi määritellä , jotta siihen voi uskoa. Jos oikeasti uskon Jumalan kaikkivaltiuteen, niin miksi sitten usein pelkään että minulle voi tapahtua jotain ikävää ? Moni muukin kohta vaatisi paljon tarkempaa selkeyttämistä mistä niissä on kyse. Uskontunnustus on tässä muodossaan vain luettelo asioista, joiden sisältö ei pelkästään ne lukemalla avaudu..
Pelkkä uskontunnutuksen lausuminen ei oikeasti kerro lausujastaan mitään muuta, kuin sen että hän osaa sen lausua ulkoa.
Kiitos Pekka Pesonen kommentoinnista uskontunnustuksen osalta.
Uskontunnustus sisältää alkukirkon ajoista alkaen Uuden Testamentin kirjoituksissa kristinuskon mukaisen tunnustuksen, mihin uskoa.
Minä saatan tehdä uskontunnustuksen yksin ääneen kun jokin asia tavallisessa arjessa ahdistaa ja vaivaa minua. Jos menen puhumaan johonkin hengelliseen tilaisuuteen, tai menen pitämään Raamattupiiriä, teen sen yksin Isä meidän rukouksen kanssa. Viime aikoina olen huomannut tekeväni sen, menenpä mihin tahansa tilaisuuteen (esim kuntapolitiikka) missä aion esittää puheenvuoron.
Kirkossa yhteinen uskontunnustus on minulle tärkeä. Siinä saan osallistua yhteiseen vuosituhantiseen tunnustukseen Kristuksen maanpäällisessä ruumissa (seurakunnassa) ja keskityn niin sanomaan, kuulemaan kuin sydämelläni ymmärtämään tunnustuksen sisällön. Jos tuota tunnustuksen sisältöä lähdetään muuttamaan, se on kuin mentäisiin karttalehdeltä pois. Tarkoitan tässä Raamattua karttana. Sotilaana jos jouduimme joukkona eksyksiin, pysähdyttiin, mentiin polvelle, komennettiin joukkoa lepäämään ja juomaan kenttäpuollosta vettä. Alijohtajia kutsuttiin eteen, ja katsottiin yhdessä karttaa. Yksin kun saattoi kuvitella maastonmerkkejä ja ihan rakentaa kulkemaansa matkaa kartalle, kun liikuimme paljon myös yöllä, ja väsyneenä.
Paras toiminta-ohje oli palata takasin päin ja tunnistaa itsensä varmoista maastonkohdista.
Niin meidän pitää tehdä hengellisesti uskossamme. Pitää palata Raamatunlehdille, eikä jatkaa harhailua Raamatun ulkopuolella.
Pekka, ehdotan, että luet vaikka Phillip Caryn uuden kirjan Nikean tunnustuksesta. Sieltä löytyy näkökulmia siihen, mitä Jumalan kaikkivaltiudella tarkoitetaan.
On totta, että uskontunnustuksen voi lukea mekaanisesti läpi miettimättä sen sisältöä yhtään enempää. Siksi me käymme sen läpi rippikoulussa. Uskontunnustuksen on tarkoitus johdattaa meidät elämään seurakunnassa ja sen yhteydessä. Se prosessi ei tule kerrasta tai kahdesta valmiiksi.