Kesä yksillä onni kaikilla. Vai miten se nyt oli?

Noihan sen ainakin onnen suhteen soisi olevan.

(Nyt en saa korjattua virheitäni, kun jostain syystä punakynää on joka sanan alla.)

Hartaasti, koko talven odotin tätä kesää ja lämpimiä ilmoja. Voisin kävellä paljain jaloin ja nukkua riippumatossa. Sen joulupukki jo toissavuonna toi. Siinä on kivasti hyttysverkkokin. Joten inisiät ei pääse yöllä iholle asti. Kerran viritin sen metsään puiden väliin ja yritin nukkua. Jonkunlaiset torkut sainkin. Sitten läheisestä lammesta nousi kosteutta ilmaan ja oli pakko hipsiä sisätiloihin. Riippumatto on saanut sen jälkeen levätä kaapissa. Koko talven, siis haaveilin uudesta yrityksestä, kunhan ilmat lämpenee. Jospa tänä kedsänä saisin sen haaveen toteuttettua, että nukkuisin metsän keskellä yksin. Karhujen ja susien seurana.

Nyt on tyytyminen näihin säihin, jotka Luoja rakkaudessaan meille on suonut. Joten olenkin muulla tavavoin pyrkinyt nauttimaan tämän kesän erkoisuuksista. Onhan tämä ainoa kesä, tänävuonna. Jollen voi nauttia tästä, niin muuta ei ole tarjolla. Metsissä on ainakin mukava vaeltaa, kun inisiöitä on paljon vähemmän niskassa. Marjasatoakin riittää pitemmälle syksyyn. Onhan marjat pari viikkoa myöhässä. Jotain sinistä, mustikaraakileen pinnassa on näkyvissä jo. Joten kohta niitä pääsee napsimaan.

Etelä-euroopassa kärsivät kauheista helteistä. Siellä olisivat oikein tyytyväisiä, jos Luoja heillekkin soisi välillä näitä, meidän säitä. Me sentään voidaan laittaa täällä lisää päälle. Mut, minkäs teet liialle helteelle? Joten siinäkin kiitollisuuden siementä olisi. Eipä taida monikaan lukija tähän koukkuun tarttua.

Kaunista luontoa katsellessa, silmä lepää. Siitä nautin jokaisella reissulla. Pysähdyn välillä katselemaan jotakin maisemaa ja imen sen sisälle. Niistä kokemuksista ehkäpä, muotoutuu niitä ihania muistoja, joiden varassa seuraava synkkä talvi kestetään.
…………………………………

Ihmettelen tuota, näitä nuoria pareja.Heidän kun pitäisi juuri nyt nauttia elämästään ja puolisoistaan oikein sydämensä kyllyydestä. Eikös mitä, kaikenlaisia kummallisia riitojaja erimielisyyksiä kehittävät. Että tuota, mitenkäs se näin on? Hyvähän se minun on sanoa, kun jo parikymmentävuotta olen saanut oppia asiasta. Monia pareja on saatu ohjailla varovasti kohti parempia aikoja ja tapoja. Siltikin pohdituttaa tuo, elämän mielettömyys. Miksi elämän pitää oman rakkaan kanssa, olla silloin kaikkein hankalinta, kun se muuten olisi parhaimmillaa.

Monen parin on hankala tajuta toisen erilaisuutta. Vaimo ei ehkä kaikessa toimi samoin periaattein, kuin lätkäjenggissä oli tapana.. Eikä sen kummemmin asiat ole toisellakaan. Molemmilla odotukset ovat usein ylimitoitettuja jo alkumetreillä. Ihmekkö tuo, jos kovasti petytään.

Toinen vaikea asia jota on tosi vaikea saada perille, on että, toimimalla toisin saa toisenlaisia tuloksia. Luulisi tuonkin olevan itsestään selvyys, mutta eipä ole. Kummallisesti jo taaperoiässä opittuja vuorovaikutuskeinoja pyritään soveltamaan parisuhteeseen. Eikä niistä haluta luopua kirveelläkään.
Jotain ihanaa muutosta odotetaan tipahtavan jostain, mutta omaa käytöstä; sitäkö pitäisi muuttaa? Ei mene kaaliin. On se elämä kummallista.

17 kommenttia

  • Ari Pasanen sanoo:

    Pekka mikä on siis sinun ratkaisu avioliiton ongelmiin, väkivaltaan (fyysiseen tai henkiseen), pettämiseen, jne..?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Omalla kohdallani aivan ratkaisevaa oli kutsun saaminen avioliittoleirille. Siellä heti ensimmäinen luento käsitteli mm. yllättävien raivonpurkausten merkitystä avioliiton onnelle. Oivalsi heti, että kaikki pyrkimykseni parantaa suhdetamme, olisivat tuhoon tuomittuja, jollen voi vapautua tuosta raivoamisestani. Siitä alkoi vuosien prosessi. Sen läpi käytyäni kykenen nyt paremmin kohtaamaan omia vihantunteitani ja käsittelemään niitä, ilman äänen korottamista älyttömiin mittasuhteisiin. Eikä tarvitse rikkoa omaisuuttakaan. Siitä lähti meidän suhteen kehitys ja kukoistus alkuun. Tätä sen jälkeistä aikaa kutsumme vaimon kanssa ”toiseksi aviollitoksemme”.

    Kellä parilla nyt sitten on mitäkin ongelmia. Yleensä niitä on. Jos niistä päästään eroon, niin suhde yleensä kohenee paljon. Yhdestä, kun selviää, ni tulee luottamusta siihen, että kun me tuosta selvittiin, niin kyllä tuokin hoidetaan kuntoon. Hoitamattomat jutut vain voi hiertää vuodesta toiseen ja suhde kärsii. Ei oikeastaan vaadita kovin paljoa siihen, että voi saada kukoistavan suhteen puolisoonsa.

    Moni pari vain on kärvistellyt liian kauan omissa liemissään ja heiltä on mennyt usko paremmasta. Niinpä he eivät lähde työstämään suhdetaan. He kituvat vuodesta toiseen yhdessä ihan turhaan. olisihan olemassa hienoja näköaloja ihan kulman takana. Kunhan niihin vain yhdessä paneuduttaisiin.

    Yksi este näyttää olevan myös se että kristillistä uskoa vieroksutaan. Monet avioliittotapahtumat kun, ovat kristillisellä arvopohjalla. Näillä toimijoilla on tutkitusti paremmat mahdollisuudet saada hyviä tuloksia. Koska Juma on niissä mukana. Pareja hoitaessamme olemme saaneet havaita miten tärkeä on hyvä suhde ylöspäin. Jos siinä suhteessa on ongelmia, niin ne heijastuvat myös suhteeseen puolisoon. Joskus on ollut jopa helppo selvittää parin ongelmia, kunhan ensin on saatu asiat ylöspäin kuntoon.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Tuo on niin totta, mitä Pekka kirjoittaa! Moni luovuttaa, koska näkee, ettei toinen voi muuttua sellaiseksi kuin MINÄ haluan… Lähtökohta on niinä väärä kuin olla ja voi, mutta vain harva tajuaa, että se ongelma on juuri OMASSA asenteessa. Ihminen etsii syntiä ja vääryyttä niin helposti itsensä ulkopuolelta ja syyttää avoimesti toista muutoshaluttomuudesta… Hyvää alkaa tapahtumaan, kun kumpikin puoliso asettuu Sanan alle ja alkaa näkemään Jumalan tahdon merkityksen ja peilaa sen kautta omaa käytöstään…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Ari Pasanen sanoo:

    Ette kaiketi nyt julista Sanan alle menemisellä lakia, lain alle?

    Eikö armo riitäkkään vaimon hakkaajalle joka ei pääse ”syntisetä luonnostaan” eroon?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Näkökulmat voi olla hyvin erilaiset ja sama sana voi tuottaa aivan erilaisia mielikuvia. Joten syvällisempi parisuhteenhoito ei netissä ole mahdollista. Kirjoitin : ” Ei oikeastaan vaadita kovin paljoa siihen” äsken. Luin tekstin vaimolle ja hän kritisoi tuota kohtaa heti.

    Vaaditaanhan tunnetasolla, todella paljon halua käsitellä vaikeita asioita ja mennä jopa hyvin tuskallisten asioiden läpi.” Paljolla” oli kuitenkin minulle tässä kohdin eri merkitys. Tarkoitin ”paljolla” , jotakin sellaista että, Hyvä liitto koostuu vain muutamasta osa-alueesta jotka vain on saatava hyvin toimimaan. Niitä osa-alueita ei ole liian paljon.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    En ole perheväkivallan asiantuntija, Eikä tietoni perustu kirjatietoon vaan omakohtaiseen kokemukseen Namikan- ja Paremman-avioliiton- toimintaan osallistumisessa. Niissäkin ensisijaisesti oman avioliiton hoitamisen oppimisena ja nyt vertaistukeen perustuvassa tukiparitoiminnassa, jossa saadaan olla mukana. Uskallan puhua vain siitä minkä olen nähnyt toimivan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Aria askarruttaa vaimon hakkaaminen. Lyömiseen tuskin kukaan sellainen mies ryhtyy, jonka oma mielenterveys ja avioliitto, on hyvässä kunnossa. Eikä päihteitä käytetä. Vaimon lyöminen merkitsee samalla koko suhteen tuhoamista kerralla. Yksi isku riittää siihen. Sen sijaan hyvä ja kukoistavan suhteen luomiseen menee vuosia.. Mieletön ajatus olisi tuhota vuosien työ yhdellä sellaisella teolla.

    Voi avioliiton pilata monella muullakin tavalla. Jossain tilanteessa tunteemme saavat vain ylivallan ja ne kaappaavat koko toimintamme johonkin järjettömään tekoon. Jo pelkästään, sen tähden jokaisen uuden parin tulisi saada vähintään viikon koulutus, jotta selviää kunnialla tulevista haasteista. Sekä oppii hyvät avioliiton ”työkalujen” käyttötaidot.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Pekka Veli Pesonen

    En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.