≡

Kengät Tonavan rannalla

Homo homini lupus. Sanat tulevat mieleeni seistessäni Tonavan rannalla Budapestissa siinä kohtaa, missä Unkarin natsit ampuivat talvella 1944-45 juutalaisia. Paikalle on pystytetty vuonna 2005 muistomerkki, joka koostuu pronssiin valetuista kengistä. Ne ovat koskettava toisinto niistä jalkineista, jotka ammuttavat riisuivat ennen laukausten kajahtamista. Ruumiit putosivat jokeen, kengät jäivät.
                                                                                                                                                      
     Itken hiljaiset itkut kenkien vieressä. Otan maasta pieniä kiviä ja asetan ne kenkien päälle. Juutalaisten tapana on laskea kiviä läheistensä haudoille hautausmaalla vieraillessaan. Kivet ovat merkki, että joku on käynyt haudalla ja samalla ne symboloivat ikuisuutta ja pysyvyyttä. Jokainen meistä jättää jäljen tähän maailmaan. Jokainen meistä on muistokiven arvoinen.
     En tiedä kenelle vuosikymmenten takaiset kengät ovat kuuluneet mutta jaettu ihmisyys ylittää ajan ja paikan rajat. On vain tämä hetki ja muisto ihmisistä, joita en koskaan tuntenut mutta joiden kuolema koskettaa syvältä. Lasken kivet kahdelle pronssikengälle ja teen ristinmerkin. Kaksi uskonnollista perinnettä kohtaavat surussa ja kunnioituksessa.
     Holokaustin muistaminen ja käsittely on minulle tapa yrittää ymmärtää ihmisen pahuutta. Natsien konemmaisen järjestelmällistä tuhoamisorganisaatiota on vaikea ymmärtää todeksi. Vierailen usein holokaustin muistomerkeillä ja museoissa eri puolilla maailmaa. Kokemus on aina kivulias ja täynnä itkua. Ihmisen pahuutta ja julmuutta lajitoveriaan kohtaan on uskomattoman hankala käsittää. Tiedän, että järjestelmällistä joukkotuhoa on ollut kaikkialla - ja on maailmassa valitettavasti edelleen - mutta jostain syystä juuri holokausti koskettaa itseäni eniten.
     Ihminen on minulle pohjimmiltaan hyvä. Tahdon ajatella kaikista kohtaamisistani ihmisistä mieluummin hyvää kuin pahaa. Ehkä siksi natsien järjestäytynyt juutalaisten epäinhimillistäminen on minulle käsittämätöntä hahmottaa. Pelottavinta oli heidän tuhoamiskoneistonsa laajuus ja tavallisten ihmisten saaminen mukaan toteuttamaan sitä. Oliko syynä pelko ja viha erilaisia ihmisiä kohtaan? Samoja kaikuja on näkyvissä nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä. Vieras koetaan uhaksi ja pelottavaksi, erilaisuuteen vastataan vihalla. Miksi ihmisten on niin vaikea elää yhdessä erilaisine tapoineen?
     Lähden Tonavan rannalta ristiriitaisin ajatuksin. Hyvä ja paha ovat kaikissa ihmisissä läsnä. Pahinta ei ehkä ole pahan valta, vaan se että hyvät ihmiset eivät tee mitään. Taistelu henkistä turtumista vastaan pahuuden edessä on jatkuvaa. Ikäviä uutisia maailman kaaoksesta ja pahoista asioista kuulee koko ajan. Ja kuitenkin uskon siihen, että lopulta hyvä voittaa. Että rakkaus on suurempi kuin viha.
     "Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman..." Dietrich Bonhoefferin sanoittaman virren sanat (virsi 600) kaikuvat mielessäni. Niihin luottaen jatkan matkaa kenkien muisto vahvana mielessäni.
Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan
olemme kaikki hiljaa kätketyt.
Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan,
yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.

3 kommenttia

  • Pekka Pesonen sanoo:
    17.04.2019 14:03

    Kävin paikalla ja sain sen käsityksen ettei heitä ammuttu. työnnettiin vain jääkylmään jokeen hukkumaan. Onko mulla väärä tieto ?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:
    17.04.2019 15:34

    Kun haluaa ymmärtää Holokaustin mekanismeja niin silloin on siirryttävä psykologiasta sosiologiaan. Holokaustin toimeenpanevat henkilöt olivat aivan hyviä kansalaisia , kuuliaisia valtiovallalle ja henkilökohtaisesti elivät tavallista pikkuporvarielämää.

    Se mikä erotti heidät muusta kansasta oli heidän kuulumisensa valtion erillaisiin elimiin niinkuin Gestapoon ja Yleiseen SS.Eli he toimivat hierarkioissa joissa oli selvä komentosuhde ja toverikuri. Sellaisessa organisatiossa on esimiehen totteleminen korkein hyve. Tottelemattomuus johtaa rangaistuksiin ja häpeään palvelutovereidensa silmissä. Määrätietoisuus ja tehokkuus käskyjen läpiviennissä palkitaan sekä kunniamerkein että ylennyksinä.

    Tuollaiseen yhteisöön ei haeta ollakseen kiusankappale vaan siellä samaistutaan organisaatioon ja sen tavoitteisiin. Organisaatio on koneisto ja sinun tulee varoa olemasta keppinä koneistossa. Suurin häpeä olisi yhteisöstä eroittaminen. Se olisi totaalinen epäonnistuminen.

    Juutalaiset ja muut epätoivottavat olivat raaka-ainetta joka jyrättiin koneiston läpi nopeasti ja tehokkaasti . Koneiston moraalinen ylivoima sai jopa juutalaiset yhteistoimiin kun heitä kerättiin kasaan. Esimerkiksi Auschwitzsin komendantti muistelmissaan harmittelee niitä vartijoita jotka eivät olleet tehtävänsä tasolla ,vaan käyttivät tilannetta hyväkseen sadistisiin leikkeihin ,aiheuttaen viivytyksiä toiminnalle.

    Silloin kun yhteisö uhkaa moraalinen vaara ääriliikkeiden taholta , tulee ymmärtävien kansalaisten organisoida vastarinta. Vain organisoitu vastarinta on tarpeeksi tehokas ja voimakas pitämään ääriliikkeet aisoissa. Ne kunnioittavat vain voimaa ja yksilön voimat eivät riitä häikäilemätöntä totalitarismia vastaan.

    Ilmoita asiaton kommentti

    • Kirjoittaja

    Laura Leipakka

    Ajatuksia pyhästä arjessa. Blogissa sanoitan millenniaalisukupolveen kuuluvan kaupunkilaisen naisen pohdintoja uskosta ja kirkosta arkisen elämän myllerryksessä. Olen osa kristillisen tradition ketjua, mutta en aina löydä itseäni kirkon sisältä. Pyhyyden häivähdyksiä sen sijaan löydän kaikkialta. Ehkä eniten juuri silloin, kun en osaa niitä etsiä tai odottaa.

    Kirjoittajan viimeisimmät blogit

    Katso kaikki

    Kirjoittajan luetuimmat blogit

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit