Käytännön ratkaisuja kirkon kiistakysymyksiin

Vaikka systemaattisen teologian edustaja olenkin, minusta näyttää siltä, että joitain kirkon kiistakysymyksiä ei varsinaisesti ratkaista teologisesti – ei ainakaan niin, että saavutettaisiin jokin teologinen yksimielisyys. Olen tutkinut eronneiden vihkimisestä kirkolliskokouksessa käytyjä keskusteluja, ja löysin kirkkolakikomitealta mielenkiintoisen kannanoton vuodelta 1958:

Kirkkolakikomitea totesi, ettei kirkossa ole päästy yksimielisyyteen Uuden testamentin avioliittokohtien tulkinnasta eikä siitä, miten ne olisivat toteutettavissa avioliittolainsäädännössä. Niinpä kirkon yhtenäistä kantaa ei voida ottaa lähtökohdaksi asiaa ratkaistaessa.

Arvelisin, että näin on sekä eronneiden vihkimisen, papin sukupuolen että samaa sukupuolta olevien vihkimisen tapauksessa. Teologista yksimielisyyttä ei saavuteta (ainakaan alkuun), ja asia on ratkaistava ilman sitä. Ratkaistava siis jollain käytännössä toimivalla tavalla.

Eronneiden vihkimisen asia ratkaistiin käytännössä niin, että vaikka papeilla olikin vihkivelvollisuus, vihkimisestä ehdottomasti kieltäytyvien sijaan vihkimisen hoiti joku toinen. Kirkolliskokouspöytäkirjoista löytyy maininta yhden kirkkoherran saamasta tuomiosta; saaattoi olla niin, että hän kieltäytyi kuulutuksesta, jota kukaan muukaan ei voinut hoitaa. Koska vihkimisistä ainakin joissain kaupungeissa nykyään taitaa olla jo yli puolet uuteen avioliittoon vihkimisiä (ja loputkin avoliitossa eläneiden vihkimisiä), nykyään kukaan eronneiden vihkimistä vastustava tuskin hakeutuu kirkkoon papiksi.

Virkakysymystä ei kirkossa ole saatu kaikkia tyydyttävästi ratkaistua käytännössä toimivalla tavalla. Kun naispuolisia pappeja alkuun oli vähän, yritettiin toimia samaan tapaan kuin eronneitten vihkimisasiassa eli yhteistyöstä ehdottomasti kieltäytyvän sijaan yhteiset tehtävät hoiti joku toinen. Nykytilanteessa, jossa pian puolet papeista on naisia, tämä ei onnistu.

Samaa sukupuolta olevien vihkimisen tapauksessa voitaisiin menetellä samoin kun eronneitten vihkimisessä meneteltiin: ehdottomasti kieltäytyvien sijasta asian hoitaisi joku toinen. Samaa sukupuolta olevien vihkimiset eivät mitenkään tule yleistymään samassa mitassa kuin eronneiden vihkimiset aikanaan, joten mallin on mahdollista toimia tulevaisuudessakin.

Lopuksi huomauttaisin, että tällaista “käytännön tietä” kirkossa on selviydytty teologisesti katsoen paljon vaikeammistakin, suoraan kirkon oppiin ja pelastukseen liittyvistä näkemyseroista. Viittaan tässä erityisesti vanhoillislestadiolaisten eksklusiiviseen kirkko-oppiin (myös mm. kasteoppiin). Koska käytäntö sujuu lestadiolaisten kanssa, heitä ei ole alettu kovistella opista. Lestadiolaiset eivät sulje yhteistä tilaa muilta, joten myös heille jätetään tilaa.

Vanhoillislestadiolaisen Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen puheenjohtaja Viljo Juntunen muuten totesi lehtihaastattelussa (TS 14.12.14) uskovansa, että vihkimisasiassa löytyy omantunnonvapautta kunnioittava sovintoratkaisu.

Vesa Hirvonen
TT, dos.

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. Huomioksi, ettei Vesan ehdottomama ratkaisu onnistuisi hiippakuntia ja yksittäisiä seurakuntia velvoittavana ilman kirkolliskokouksen 3/4 määräenemmistöä.

    Lähtökohtaisesti papin virkavelvollisuus on opettaa avioliitosta kirkon voimassa olevan katekismuksen mukaisesti. Jos sitten yksittäisessä seurakunnassa asiaa katsotaan yksittäisen papin osalta läpi sormien, asia ei välttämättä kaada koko kirkon yhtenäisyyttä, jos riittävästi hyvää tahtoa löytyy. Systemaattinen poikkeaminen kirkon avioliitto-opetuksesta onkin jo kokonaan eri asia.

    Erikseen on huomattava, että vuonna 1958 Suomessa oli erilainen perustuslaki ja erilainen kirkkolaki. Myös avioliittolakia on ajankohdan jälkeen uudistettu useitakin kertoja mm. 1987.

    Nykyään Suomen evankelisluterilaisen kirkon papeilla nimen omaan ei ole vihkivelvollisuutta muutoin kuin oman kirkkonsa säädösten pohjalta ja tämäkin koskee ainoastaan seurakuntavirassa olevia pappeja. Tässä vaiheessa on siis yksiselitteisen selvä, ettei yhdellekkään kirkkomme papille synny avioliittolain muutoksen johdosta velvollisuutta vihkiä ketään vastoin kirkkomme kantaa.

    Kiistanalaiseksi sitävastoin on jäänyt kysymys siitä, onko kirkon virassa olevilla papeilla oikeus vihkiä myös niitä kihlapareja, jotka eivät täytä niitä kirkkomme avioliitolain 16 §:n tarkoitamia kirkkomme kannan mukaisia ehtoja, joita ei ole kirjattu kirkkolakiin.

    • Jukka kirjoitti: ”Lähtökohtaisesti papin virkavelvollisuus on opettaa avioliitosta kirkon voimassa olevan katekismuksen mukaisesti.” Näin toki on. Ja miten se on toiminut historiassa? Vuosien 1893 ja 1948 katekismuksissa sanottiin selvästi, että avioliitto on elinikäinen. Papit saattoivat näin opettaakin, mutta käytännössä he vihkivät eronneet edellisen puolison eläessä ties kuinka monenteen avioliittoon – ja vielä kolmiyhteisen Jumalan nimeen. No…minun ei systemaatikkona tätä varmaankaan pitäisi sanoa, mutta olisiko niin, että opin ja käytännön liian tiukka naittaminen on fundamentalismia? Tai ainakin huumorintajuttomuutta?

      Vesa Hirvonen

  2. Käytännössä kai on kolme vaihtoehtoa. 1. Kirkko pitäytyy perinteisessä avioliittokäsityksessä. 2. Kirkko luopuu vihkioikeudesta 3. Kirkko alkaa vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja, mutta papeille jätetään omantunnonvapaus vihkiäkö vai ei.

    Ykkösvaihto osoittautuu todennäköisesti mahdottomaksi, koska maaliskuusta alkaen lumuipallo vierii eli ensin muutama, sitten muutama kymmenen ja lopulta sadat papit vihkivät samaa sukupuolta olevia pareja huolimatta kirkon virallisesta kannasta asiaan.

    Kolmosvaihtoehto on todennäköinen, mutta uskooko/luottaako kukaan todella, että ”omantunnonvapaus” säilyy? Epäilen vahvasti. Piispa Heikan komitean ideologinen miertintö pilasi paljon, siitä Heikka jäänee historiaan.

    Kysymys kun lopulta ei ole siitä, että kuinka moni samaa sukupuolta oleva pari haluaa kirkollisen vihkimisen. Ei niitä paljoa tule olemaan. Kyse on siitä, että kirkkoa on pikkuhiljaa valtaamassa sellainen ”liberaali”totalitaarinen eetos, joka EI salli omasta näkemyksestä poikkeavien kantojen olemassaoloa.

    Mitä tulee SRK-vanhoillisuuteen, niin on totta ja jotenkin absurdia, että viimeiset, jotka ovat sammuttamassa maallistuneen, liberaaliluterilaisen kirkon valoja sitten muutaman vuosikymmenen kuluttua, ovat todennäköisesti juuri kaikkein kirkkouskollisimmat vanhoillislestadiolaiset.

    • Holtiton lumipallovierintä on kyllä vältettävissä, jos hyvää tahtoa löytyy. Ellei löydy nykymuotoisen kirkon pelastamiseksi ei ole enää mitään tehtävissä.

      Asiaa ei pidä lähestyä pappisvirkakeskeisesti, vaan seurakuntakeskeisesti. Seurakunnalla pitää olla kirkon yhteisten päätösten puitteissa oikeus yhtenäiseen sisäiseen käytäntöön ja oikeus valita tehtäviinsä sellaiset paimenet, jotka tähän seurakunnan käytäntöön myös sitoutuvat. Sikäli kun tämä merkitsee heterodoksian eli monioppisuuden sallimista, kirkon jäsenillä tulee niin ikään olla mahdollisuus valita seurakuntansa saman seurakuntayhtymän alueella.

      Toki mieluiten niin, että kirkon ehtoollispöytä pysyisi avoimena kaikille jäsenille riippumatta siitä kuuluuko henkilö sateenkaariseurakuntaan, vai kirkon perinteistä opetusta tukevaan seurakuntaan.

    • Kaikkiin vihkimisiin nähden lkm ei suuri. Mutta parissa vuodessa varmaankin pari sataa pappia ainakin vihkii tai ilmoittaa halukkuutensa vihkiä, mikäli tilaisuus siihen.

    • Kari-Matti
      Ehkä tuo parisataa on yläkanttiin, jos kirkon virallinen linja pysyy nykyisenä. Kirkon virallisen linjan vastaista menettelyjä suosivia kirkkoherroja tukin on montaakaan.

    • Jukka, toivotaan niin. Joskin pahoin pelkään, että osan papistoa – erityisesti sieltä nuorimmasta päästä – on valtaamassa jonkinlainen joukko”psykoosi”/hysteria. Ei olisi ensimmäinen kerta.

Kirjoittaja

Tulkaa Kaikki
Tulkaa Kaikkihttps://tulkaakaikki.net/
Blogiin kirjoittavat Tulkaa kaikki -henkiset seurakuntavaikuttajat eri puolilta Suomea, kukin omissa nimissään. Yhteistä meille on pyrkimys toimia kirkossa avarakatseisesti lähimmäisyyden hengessä. Tulkaa kaikki -liikkeen perusajatuksen mukaisesti haluamme herättää rehellistä keskustelua kirkon perustehtävästä, lisätä kirkollisen päätöksenteon avoimuutta ja luoda siltoja eri tavoin ajattelevien välille.