Olin nuori pappi, kun minulle tarjottiin ostettavaksi upea seimiasetelma. Saisin sen hyvin edullisesti, sillä siitä puuttui yksi pieni osa, jonka merkitystä kauppias vähätteli. Ajattelin, että yhden lampaan puuttuminen ei haittaisi mitään, onhan sitä rekvisiittaa tuossa muutenkin tarpeeksi. Diiliä ei kuitenkaan syntynyt, kun kuulin, että seimi olisi tyhjä, Jeesus-lapsi oli kadonnut, hukkunut pienuuttaan jonnekin. Olin ehdoton: Jeesus tai ei mitään! Ei joulua ilman Jeesusta. Ilman synttärisankaria vuoden pimeimpänä ajankohtana juhliminen olisi pelkkää pakanallista bakkanaalia.

Mennään ajassa neljä vuosikymmentä eteenpäin. Tässä päivänä muutamana kuljin Tapiolassa kauppakeskus Ainoan käytäville laajentuneitten Stockan  jouluvalomyyntikojujen ohitse ja kiinnitin huomioni siihen, miten kojujen muoto toi mieleen tallin. Oitis kuvittelin yhteen niistä seimen Jeesus-lapsineen ja muine asiaankuuluvine ihmisineen ja eläimineen.

Totta kai minun piti mennä esittelemään ideaani parille kassakoneen takana piileskelevälle myyjälle.  Kysyin, olisiko mahdollista lähempänä joulua muuttaa yksi noista kojuista seimeksi, kun tuossa vieressä olevassa jouluikkunassakaan ei ole mitään Jeesukseen viittaavaa. Sain vastauksen, että somistajalla on omat suunnitelmansa jo useammaksikin jouluksi eteenpäin.  Ja ikään kuin varmemmaksi vakuudeksi kaiuttimista alkoi samaan aikaan kuulua R.E.M-yhtyeen biisi Losing my Religion. Minä siihen hiljaa mielessäni, että aha, näin ovat siis päreet.

Nuorena pappina tein kaikkeni saadakseni jonkinlaisen niskalenkin kaupallisesta joulusta. Yritin saarnata sitä kumoon. Ohjeekseni otin Paavalin neuvon nuorelle Timoteukselle: ”Minä vannotan sinua Jumalan ja Kristuksen Jeesuksen nimessä, hänen, joka on tuomitseva elävät ja kuolleet, ja hänen ilmestymisensä ja hänen valtakuntansa kautta: julista sanaa, astu esiin sopivaan ja sopimattomaan aikaan, nuhtele, moiti ja kehota, aina kärsivällisesti opettaen. Tulee näet aika, jolloin ihmiset eivät siedä kuulla tervettä oppia vaan haalivat itselleen halunsa mukaisia opettajia kuullakseen sitä mitä kulloinkin mieli tekee. He tukkivat korvansa totuudelta ja kääntyvät kuuntelemaan taruja. Mutta pysy sinä järkevänä kaikissa tilanteissa, kestä vaivat, julista evankeliumia ja hoida virkasi tehtävät” (2. Tim. 4:1-5).

Nyt eläkkeellä ollessani olen jälkiviisaasti joutunut tunnustamaan, että ristiretkeni kaupallisen joulun kumoamiseksi meni pieleen. Tuulimyllyjä vastaan taistelin, vaikka lähtökohtaisesti minulla oli käytössäni aikamoisen hyviä aseita… siis työkaluja.

Yksi vaikuttavimmista työkaluista oli muuan raflaava piirrostaulu.  Kari Suomalainen oli antanut silloiselle Vanhankirkon seurakunnalle luvan ottaa taiteilijan tunnetuimmasta pilapiirroksesta jättisuurennoksen. Kuva oli kooltaan mitoitettu niin, että kun se ennen joulua laitettiin silloisen Ruoholahden kappelin näyteikkunaan, isokokoinen ikkuna peittyi kokonaan. Piirros näkyi tosi hyvin ikkunan kohdalla pysähtyviin busseihin Ruoholahdenkadun ja Lapinrinteen risteyksessä. Jalankulkijat saattoivat jäädä ikkunan ääreen huuli pyöreänä ihmettelemään näkemäänsä.

Kuten lukija jo saattaa arvatakin, kuva esitti Helsingin Aleksin joulukadulla miltei Stockan kuuluisan kellon alla seinän vierustalla kerjäläisen tavoin kättään anovasti ojentelevaa nöyrää Jeesusta. Kuva tunnetaan nimellä Kuokkavieras omissa juhlissaan. Tämän kuvan raahautin useina jouluina Vanhaan kirkkoon koululaisten hämmästeltäväksi.

Kuokkavieraan myöhempi kohtalo? Minulla ei ole siitä harmaintakaan hajua, kun pari kymmentä vuotta sitten jouduimme luopumaan mainitusta Ruoholahdenkadun kappelista. Taas on Jeesus päässyt katoamaan silmistäni, vaan ei onneksi mielestäni. Olisin kovin kiitollinen, jos esimerkiksi tätä kautta saisin tietää, mihin  jättihittikuvamme mahtoi aikoinaan joutua. Ja, voi pojat, jos tuon taulun voisi vielä saada takaisinkin! Se olisi mieluisa muisto v. 1956 syntyneestä , mutta v. 1999 kuolleesta ja kuopatusta itsenäisestä Vanhankirkon seurakunnasta. Jeesus-taulun myötä elpyisi myös moni joulumuisto ihana…

Tätä nykyä en enää seuraa ns. kirkkovuotta niin tiiviisti kuin virassa ollessa oli tehtävä. Jos ei olisi aikoinaan seurannut, niin töissä ei olisi ajan tasalla pysynyt millään, sillä jumalanpalvelusrytmissä sekoaminen olisi sangen kohtalokasta. No, ajattele nyt, että olisit vaikkapa valmistanut saarnan aivan väärästä aiheesta ja  tekstistä!

Perskohtaisesti olen päättänyt jättää jouluaaton 24.12. joulupukille ja tontuille, ratiritiralla-lauluille sun muille leikeille ihan sovinnolla. Turha potkia tutkainta vastaan. Sen sijaan minun ikioma seuraava jouluni on 6. tammikuuta 2019 eli loppiaisena. Seimelle saavutaan silloinkin, mutta ilman joulustressiä ja hössötystä. Seimen ääreen polvistuneet paimenet tosin on korvattu syöttökaukalon luona rähmälleen heittäytyneillä tietäjillä ja näitten arvokkailla lahjoilla, jotka mahdollistivat taloudellisesti Jeesuksen perheen lapsensurmanmiekan pakoilun kahdeksi vuodeksi Egyptissä.

Jos joulukirkoissa olikin takavuosina sellainen tuntu, että kirkkovieraat tulivat hakemaan sitä oman lapsuutensa aikaista fiilistä, niin eihän siinä mitään, mutta sellaisella toivomuksella unohtuu usein, että ei Jeesus jäänyt sinne seimeen makoilemaan, vaan hänellä oli tehtävä, joka 33 vuotta myöhemmin johti hänet ristille. Vaan yllätys, yllätys: Ei Jeesus jäänyt myöskään ristille. Sillä hänen missionsa ei ollut vain kuolla vaan voittaa kuolema. Näin pääsiäinen ja joulu liittyvät toisiinsa: Ei pääsiäistä ilman joulua.

Tuhannen taalan kysymys: Missä Jeesus on nyt, miten kaukana sinusta eli lähellä sinua?