Törmäsin pari vuotta sitten siihen, että Suomessa yhä vähemmän puhutaan kristillisestä  maailmankuvasta. Sana on kuitenkin yleisessä käytössä katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa sekä USA:n evankelikaalissa kirkoissa. Miksi näin?

Jokaisella ihmisellä on maailmankuva. Se on uskomuksiemme summa todellisuudesta. Maailmankuva kertoo mm. sen, mistä tulemme, minne menemme, mikä on ihminen ja mikä on meille elämässä tavoiteltavaa ja arvokasta.

Kristillinen maailmankuva sisältää mm. opetuksen luomisesta, lankeemuksesta, lunastuksesta, ja uudesta elämästä Kristuksessa. Myös opetuksen kerran tulevasta Kristuksen valtakunnasta, joka on ikuinen valtakunta.  Miksi siksi uskomme määrittelyä kristillisen maailmankuvan kautta vältellään? 

Tutkimukset viittaavat siihen. että vain noin 5% kirkkojen jäsenistä Suomessa näkevät Kristuksen ja Raamatun ainutlaatuisuuden, ts. heillä on perinteinen kristillinen maailmankuva.  Kasvava määrä kirkon jäseniä ja työntekijöitä edustaakin siksi  mielestäni sekulaaria kristillisyyttä, jossa ne kohdat, jotka tuntuvat Raamatussa olevan ristiriidassa vallitsevan humanistisen ihmiskuvan  kanssa, voidaan ohittaa.  Käytän “sekulaari kristitty” -ilmaisua siinä mielessä, että yksilö näkee olevansa kristitty, mutta pitää itseään samalla riittävänä auktoriteettina päättämään, mitkä Raamatun kohdat ovat vanhentuneita ja mitkä todesta otettavia. Siksi heille ei myöskään perinteinen kristillinen maailmankuva ole se, johon he haluavat identifioitua.   

Tässä mielessä arkkipiispa Luomakin, kertoessaan viime kuussa avautuneensa avioliiton laveammalle määrittelylle,  näyttäytyy minulle sekulaarina kristittynä, jolle hänen oma ymmärryksensä rakkaudesta on riittävä Raamatun tulkintaprinsiippi.   

Ilmaisu sekulaari juutalainen kuvaa juutalaista, joka on sitä kulttuurisesti, mutta ei harjoita uskontoa. Sekulaari muslimi taas on luopunut Islamin alkuperäisestä poliittisesta ulottuvuudesta. Siksi sekulaari kristillisyys olisi minusta selkeyttävä ilmaisu niille, joille kristinusko on tarvittaessa, yhteiskunnan mukana muuttuva uskomusjärjestelmä, mutta jotka esim. hylkäävät ajatuksen kaikkien  ihmisten syntisyydestä ja Kristuksen sovitustyön välttämättömyydestä. Itse taas liittyisin perinteiseen kristinuskoon, joka ei muutu. 

Tämä kirjoitukseni raapaisi vain hieman pintaa. Näyttää siltä, että Suomen kirkon johdossa ei ole ketään, joka haluaisi ääneen puhua tästä kirkon sisällä olevasta hengellisestä jännitteestä. Jännittestä, joka jakaa piispakunnan, papiston ja työntekijät. Ja jonka laajuutta tavallinen seurakuntalainen ei edes ymmärrä. Moni minulle sekulaariksi kristityksi näyttäytyvä teologi identifioi itsensä käytännössä “progressiivisen kristillisyyden edustajaksi”, joka yhdistää liberaaliteologian ja new-age ajattelun vaikutteita.  USA:ssa on julkaistu tutkimus (One Faith no Longer, Yancey & Quosigk, ), joka pohtii ns.progressiivisen ja perinteisen kristillisyyden suhdetta ja toteaa, että on perusteita pitää niitä jopa eri uskontoina. 

Samalla kun teologien parissa on kasvava haluttomuus identifioitua perinteisen kristillisen maailmankuvan edustajaksi, on minusta juuri ruohonjuuritasolla monilla kristityillä kaipaus olla osa joukkoa, jolla on selkeä raamatullinen maailmankuva. Mitä tehdä? Vai onko edes aihetta toimia?   Entä miten sinä näet todellisuuden?