Oman elämänsä gladiaattori
”Gladiaattori pitää maineelleen vaarallisena taistella itseään huonompaa vastaan. Hän tietää, että voitto ilman vaaraa on voitto ilman kunniaa. Samoin toimii Kohtalo: se etsii itselleen todella vahvoja vastustajia, itsensä veroisia, muut se ohittaa halveksuen. – – Kokemattomiin sattuvat koettelemukset kovimmin, ies painaa raskaimmin hentoa niskaa. Alokas kalpenee kun vain ajattelee verta, veteraani katselee kehostaan lähtevää verisuihkua urhein mielin, sillä hän on oppinut, että verta seuraa usein voitto.”
Filosofi Seneca: Johdatuksesta; vajaa 2000 vuotta sitten
Sain edesmenneeltä ja suuresti arvostamaltani ystävältä syntymäpäivälahjaksi muutama vuosi sitten suomennetun Senecan pienen kirjan Elämän lyhyydestä. Edesmennyt ystäväni oli vuosia paininut kuoleman kanssa, joten hän tiesi tarkalleen, mitä antaisi lahjaksi. Kun sain lahjan, en osannut aavistaa, kuinka paljon tulisin kirjasta pitämään. Erityisesti minua on näinä vuosina puhutellut kyseisen kirjan suomennoksen loppuun sijoitettu pieni kirjanen Johdatuksesta. Kyseinen pieni kirjanen rakentuu sen todistelemisen varaan, että hyvät ihmiset joutuvat usein onnettomuuksiin tässä elämässä siksi, että Kohtalo tai Jumala tahtoo koetella nimenomaan vahvimpia ja parhaimpia ihmisiä. Kyseisen prosessin kuvauksessa Seneca vertaa vahvaa ja/tai hyvää ihmistä gladiaattoriin.
Vaikka stoalainen filosofi Seneca ei tiettävästi ollut Kristuksen seuraaja, hänen filosofiset näkemyksensä tulevat tässä yllättävän lähelle mm. Martti Lutheria. Kumpikin näyttää ajattelevan, että tie todelliseen erinomaisuuteen käy vaikeuksien ja kärsimysten kautta. Tässä suhteessa toki Seneca ja Luther kumpikaan ei ole ainutlaatuinen ajattelija, vaan itse asiassa liittyvät eräänlaiseen universaaliin viisauteen. Tämä universaali ilmiö on keskeinen myös Raamatussa ja sen kuvauksissa mm. Jaakobin painista, Jobin kamppailusta, Jeesuksen elämästä tai mm. vaikkapa Hannan kiitosvirrestä: ”Herra lähettää kuoleman ja antaa elämän, vie alas Tuonelaan ja nostaa sieltä.” (1. Sam. 2:6) Samaa ajatusmaailmaa edustavat mm. altavastaajanyrkkeilijästä kertovat Rocky-elokuvat, joissa altavastaaja vaikeuksien kautta usein saavuttaa jotain merkittävää. Yksi puhtaimmin tällaista prosessia kuvaa myös suuren suosion saanut elokuva Gladiator (2000), joka kuuluu lempielokuviini.
Mielestäni tällainen laajasti ihmisiä eri aikoina – ja myös minua – syvällä tavalla puhutteleva teologis-filosofinen suuntaus tulisikin nimittää gladiaattoriteologiaksi tai -filosofiaksi. Se kuvaa mielestäni siitä, mistä on kyse. Kun ihminen kohtaa elämässään vaikeuksia, hän voi eläytyä ikään kuin gladiaattorin asemaan. Gladiaattori nimittäin tietää, että kuolema ja erilaiset vaikeudet saattavat odottaa kulman takana. Hän ei voi sulkea silmiään elämän pahuudelta tai edessä odottavalta kuolemalta. Sen sijaan hän voi valita oman asennoitumisensa niihin. Haluaako hän olla alokas, joka pelkää pelkkää ajatusta verisuihkusta. Vai kohtaako hän edessä olevat vaikeudet ja kuoleman rohkeasti ja jopa innoissaan – onhan hänellä tilaisuus nyt näyttää oma voimansa.
Gladiaattoriteologian ongelmat
Tiedän vallan hyvin, että kaikkiin ihmisiin tällainen gladiaattoriretoriikka tai ajatusmalli ei pure. Tiedän tuskallisen hyvin esimerkiksi sen, että omat kärsimykseni eivät ole mitään niiden tuskien rinnalla, mitä moni muu kokee. Tiedän myös sen, että joskus pahuuden voima voi tuntua musertavan ylivoimaiselta, eikä ihminen välttämättä selviä siitä. Tällaisille ihmisille toivoisin itse kaikkein eniten kaikkein parasta ja korjaavaa kokemusta. Uskon ja toivon, että tällainen ihminen myös sellaisen saa lopulta tuonpuoleisessa, jossa itse Jumala kuivaa hänen kyyneleensä.
Lisäksi gladiaattoriteologia voi muuttua myös toisella tapaa ongelmaksi – itseään toteuttavaksi profetiaksi. Toisin sanoen, kun näkee tulevaisuuden vain uhkien, kärsimyksen ja kuoleman kautta voi se ohjata ajattelemaan, että huono tulevaisuus on vääjäämätöntä. Kuten Luther sanoi: piruja ei kannata maalata seinälle, ne kyllä maalautuvat sinne itsekseen. Huonoon tulevaisuuteen kannattaa varautua, mutta sitä ei kannata liikaakaan pelätä.
Iloinen gladiaattori
Gladiaattoriteologiaan tuleekin sisällyttää erittäin optimistinen näkökulma tulevaisuuteen. Toisin sanoen gladiaattoriteologiassa pitää keskeisenä elementtinä olla myös kristillinen toivo, joka nimenomaan osoittaa voimansa kaikkein vaikeimmissa ja mahdottomimmissa tilanteissa. Tällaisessa Jumalan antamassa toivossa on sellaista voimaa, jota muualta tästä maailmasta tuskin löytyy. Jumalan antamalla toivolla ihminen voi toivoa, vaikka toivoa ei olisikaan. Kristillinen toivo ylösnousemuksesta antaa toivoa ja lohtua jopa itse kuoleman edessä. Vaikeuksien edessä toivo ikään kuin syttyykin kunnolla tuleen Lutherin mukaan. Hän kutsuukin kristillistä toivoa Galatalaiskirjeen selityksessä sotapäälliköksi (lat. dux belli) taistelussa vaikeuksia kohtaan:
”Usko on siis oppia eli vakaumusta. Toivo taas on kehotusta. Se herättää sielun ja panee sen liikkeelle, niin että se on rohkea ja pystypäinen, uskaltaa, sietää kaikenlaista, sinnittelee onnettomuuksien aikana ja odottaa asioiden paranevan. Usko on tohtori ja tuomari, joka taistelee eksytyksiä ja harhaoppeja vastaan, usko arvioi henget ja opit. Toivo taas on sotapäällikkö, joka taistelee semmoisia mielentiloja vastaan kuin ahdistus, ristin raskaus, kärsimättömyys, murhe, masennus, epätoivo ja jumalanpilkka. Ilo ja urheus ovat toivon liittolaisia sen torjuessa noita pahoja mielentiloja.”
Kyse onkin mielestäni ikään kuin tasapainosta. On parempi kuvitella onnistuvansa tulevaisuudessa ja jopa kuvitella ideaalitulevaisuus – sellainen joka innostaa sydänpohjia myöten – ja kulkea päämäärätietoisia askeleita ottaen sitä kohti unohtamatta nykyhetken kauneutta ja hyviä puolia. Samalla kannattaa kuitenkin mm. Senecan näkemysten tavoin pitää gladiaattorin asenne mielessä etenkin pahojen päivien varalle. Emotionaalisesti yksi toimiva asenne elämään onkin olla eräänlainen optimistinen ja iloinen gladiaattori, joka toivoo haluaa parasta muille ja itselleen, mutta on myös varustautunut mentaalisesti pahoihin päiviin ja jopa kuolemaan.
Toki tällaisen iloisen gladiaattorin toimintaa tulisi ohjata myös järjen ja parhaassa tapauksessa itse Jumalan antaman viisauden. Iloinen gladiaattori ei nimittäin ole uhkarohkea tai varta vasten etsi vaikeuksia. Sen sijaan iloinen gladiaattori pyrkii aina myös arvioimaan, mikä ratkaisu elämässä rakentaa rauhaa, rakkautta ja hyvyyttä sekä edistää Jumalan tahtoa kaikkein parhaiten.
Lopuksi vielä lohdutus Senecalta kaikille teille iloisille gladiaattoreille:
”Jumalalla on hyviä ihmisiä kohtaan isän mieli. Hän rakastaa heitä lujalla rakkaudella. Hän sanoo: ’Koetelkaamme heitä töillä tuskilla ja vahingoilla, niin että he tulevat vahvoiksi kuin tammi.’”
Filosofi Seneca: Johdatuksesta; vajaa 2000 vuotta sitten
Ps. tämä blogi vaihtuu nyt Pappisasessorin parahduksesta Kappalaisen karjahdukseksi ennen kaikkea siksi, että vuoden vaihteessa loppui toinen kauteni Espoon hiippakunnan pappisasessorina. Katsotaan myös, tuleeko blogiin enemmän särmää jatkossa.
Onko kirjan julkaiseminen suunnattu luterilaista kirkkoa vai juutalaisia vastaan?
Ottaen huomioon, että julkaiseva taho identifioituu kansallisosialisteiksi, olettaisin, että juutalaisia vastaan. Eihän kansallissosialistinen liike ollut historiassakaan mitenkään kristinuskonvastainen. Osittain tunne oli kait joskus myös molemminpuolinen, sen verran monesta saarnastuolista on Euroopassa ja Suomessakin aikanaan ajettu Kolmannen valtakunnan asiaa. Onneksi ei enää.
Pahaksi onneksemme olemme saaneet väärän uskonnon. Miksemme saaneet japanilaisten uskontoa, jossa uhrautumista isänmaan vuoksi pidetään suurimpana hyveenä? Myös islaminusko olisi soveltunut meille paljon paremmin kuin kristinusko. Miksi sen täytyi olla kristinusko, joka on nöyrää ja velttoa? – Adolf Hitler –
Manu Ryösö,
Martti Luther ei kuitenkaan vaikuttanut erityisen nöyrältä eikä veltolta tässä äärimmäisen juutalaisvastaisessa kirjassaan. Siinä kehotetaan muun muassa polttamaan synagogia, takavarikoimaan juutalaisten omaisuus ja pistämään heidät pakkotyöhön.
Lutherin kirjasta otettiin suuret määrät painoksia natsi-Saksassa.
Tarja Koivumäki sivistyneenä ihmisenä tuntee varmaan kuitenkin Saksan kirkkotaistelun peruskuviot. Protestanttisten kirkkojen edustajat, siis seurakuntien vaikuttajat, piispat sekä papisto ryhmittäytyivät kahteen leiriin. Toisella puolella oli Deutsche Kristen, joka nimensä mukaisesti oli sitä itseään. Sitten oli Bekennende Kirche, joka oli vainottu kirkollinen vastarintaliike. Sen tunnetuimpia nimiä olivat Martin Niemöller ja Dietrich Bonhoeffer. Porukkaan kuului myös 1900-luvuin suurin teologi Karl Barth. Niemöller vietti vuodet 1937-1945 Sachenhausenissa ja Dachaussa, mutta selvisi hengissä. Bonhoeffer teloitettiin osallisuudestaan Hitelrin vastaiseen salaliittoon. Oppositiokristittyjen suurin saavutus oli Barmenin julistus vuonna 1934 (Barmer Theologische Erklärung).
Saksalaisten kristittyjen eli natsivaltaa myötäilleen kirkollisen liikkeen päätekijä oli Ludvig Müller, josta tuli natsiaikaisen valtakunnanpiispa. Toinen johtohahmo oli Friedrich von Bodelschwingh. Hitlerin piispoja hänkin. No, Bodelschwingh osasi kyllä olla oppositiossakin. Hän vastusti natsien eutanasia- ja sterilointiohjelmia. Natseja myötäilleen kirkollisen ryhmittymän aatteellinen pohjanoteeraus oli arjalaisparagraafi, joka oli sitä itseään. Samalla kirkko joutui tekemään melkoisia kuperkeikkoja omiin juutalaisiin juuriinsa nähden.
Kuten Saksassa muutenkin, vastarintaliike eli maan alla ja toimi hiljaisesti. Aivan alussa pappeja vangittiin sadoittain, erityisesti Dachaussa oli paljon pappeja, kuten siellä oli kirjailijoita, taiteilijoita ja poliitikkojakin. natsimielinen kirkon osa taas oli onnensa kukkuloilla aikansa, kunnes oli sen vuoro kadota kuin pieru Saharaan.
Aiheesta on tehty enemmän tutkimuksia kuin juuri mistään muusta yksittäisestä kirkkohistorian vaiheesta Euroopassa tai missään muuallakaan. Kansalliskirjastossa Helsingissä löytyy kokonainen hyllystö otsikolla Kirchenkampf. Suosittelen perehtymään aiheeseen. Se on hyvin opettavaista sen suhteen, miten ihmiset taipuvat ideologisessa puristuksessa.
Kyseinen kirja on jo nyt riittävän hyvin saatavilla tutkimuskäyttöä varten. Siksi sen levittäminen ei ole enää edellä esitellyillä perusteltua. Uskon, että kristilliset kustantamot ymmärtävät, ettei tätä Lutherin pohjanoteerausta kannata lähteä julkaisemaan. Sen sijaan olisi hyvä julkaista analyyttinen tutkimus, mikä sai muuten evankeliumin asiaa ajaneen tohtorin poikkeamaan linjastaan juutalaisten kohdalla. Itse olen pohtinut aihetta niinä aikoina, jolloin Kotimaa vielä julkaisi blogejani:
Aihetta jossain määrin käsitteleviä ja sivuavi blogejani:
http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/article/?bid=185&id=24692
http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/article/?bid=185&id=24526
http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/article/?bid=185&id=41156 (korvaava täydennys ensimmäiseen linkkiini)
http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/article/?bid=185&id=47119
Tässä sen näkee kun lähdetään tiettyä henkilöä pitämään erehtymättömänä oppi-isänä. Joten eikö olisi aika sanoutua reilusti irti esim juuri tästä teoksesta.
Lutherin kanta juutalaisiin on ollut ainakin teologien tiedossa koko ajan. Kansallissosialismi lienee käyttänyt sitä omien aatteidensa esillä pitämiseen. Saahan sen julkaista, jos haluaa. Enää ei ole sensuroitu edes esimerkiksi Hitlerin ”Mein Kampfia”, kuten sodan jälkeen. Hitler liitti myös vapaamuurariuden juutalaisuuteen, väittäen juutalaisten sen avulla tavoittelevan maailmanvaltaa. Ei Luther mikään Jumala ollut. Turkkilaisista hän esitti ihan yhtä myrkyllisiä ajatuksia kuin juutalaisista. Ja sitä kautta tietysti myös islamista. Saa nekin kirjoitujkset ihan rauhassa julkaista. Nämähän ovat historiaa. Luther eli historiassa, oman aikansa ihmisenä ja keskustelijana. En usko, että kiivaimmatkaan fundamentalistit häntä erehtymättömänä pitävät. En tietenkään ihan varma ole, koska en ole fundamentalisti.
Osmo Kauppinen :”Hitler liitti myös vapaamuurariuden juutalaisuuteen, väittäen juutalaisten sen avulla tavoittelevan maailmanvaltaa. Ei Luther mikään Jumala ollut.”
Ei asia ollut tuntematon ortodoksikirkossakaan. Kreikan ortodoksikirkon virallisessa kannanotossa todetaan v. 1933, että ”Koska vapaamuurariyhteisö hyväksyy jäsenikseen kristittyjen lisäksi myös juutalaisia ja muslimeja, pappismiehillä ei ole lupa liittyä siihen. Katson, että jokainen pappi, joka tekee niin, pitää erottaa virastaan.”
Juutalaisvastaisuus oli 1800-luvun loppupuolelta alkaen melko yleinen ilmiö sekä idässä että lännessä. Natsi-Saksan valtionpankin pääjohtajana toiminut Hjalmar Schacht kertoo muistelmissaan, että antisemitismi heräsi Saksassa jo ensimmäisen maailmansodan vuosina ja sen sai aikaan Venäjän vainoja paenneet idän juutalaispakolaiset. Oma osansa kehitykseen oli myös Versaillesin rauhansopimuksella, jossa Saksasta tehtiin yksin syyllinen maailmansotaan:
”Puolueettomasti arvostellessamme meidän täytyy todeta, että ne rauhanehdot, joita voittajat nyt sanelevat, ovat säälimättömät, kohtuuttomat, koska ne kohtalokkaalla tavalla lannistavat voitettujen kansojen, etenkin Saksan ja saksalaisen Itävallan, koko taloudellista elämää. Ne ovat, mikäli nykyään voimme arvioida niiden merkitystä ja seurauksia, omansa saattamaan Saksan kansan aineellisen toimeentulon äärimmäisten vaikeuksien ja vaaran alaiseksi, pitämään Saksan kansaa yhä edelleen hädän ja nälän partaalla.
Jos niin käy, jos sellaista järjestelyä pidetään voimassa, niin tämä rauha on vain kylvönä, joka kasvattaa uutta vihaa ja uusia kauheita sotia, jahka Saksa on uudelleen voimistunut. Ja mitä mieltä kukin saattaakin olla saksalaisten ja muiden kansain syyllisyydestä sodan puhkeamiseen ja sen tuottamiin hävityksiin, tuollainen kokonaisen kansan näännyttäminen rakentamalla kovia esteitä sen toimeentulolle on joka tapauksessa huutavaa vääryyttä.” (Kansanvalistusseuran kalenteri 1920, Arvi Grotenfelt: Kansainliitto ja ikuinen rauha)
Pariisin rauhansopimuksen ehdot olivat suhteessa väkilukuun Suomelle ankarammat kuin Versaillesin rauhansopimuksen ehdot Saksalle, ja sen lisäksi Suomen valtiojohto syyllistettiin sopimuksessa kollektiivisesti ihmiskunnan pahimmista koskaan vanhenemattomista rikoksista vailla mitään kansainvälisen oikeuden tuomiota ja näitä ”rikollisia” tukeneet maanpuolustusjärjestöt (Suomen Suojeluskunta, Aseveliliitto, Lotta Svärd) lakkautettiin fasistisina.
Aika kiivita sanoja Luther kuitenkin kirjoitti juutalaisista. Hänen ilmaisujaan ei ole tässä enään syytä toistaa, eikä kylläkään myöskään painaa niitä paperille uudestaan. Taitaisi vastaavasta saada nykyisin Suomessa syytteen kiihoituksesta kansanryhmää kohtaan.
Aika kiivaita sanoja Luther kuitenkin kirjoitti juutalaisista. Hänen ilmaisujaan ei ole tässä enään syytä toistaa, eikä kylläkään myöskään painaa niitä paperille uudestaan. Taitaisi vastaavasta saada nykyisin Suomessa syytteen kiihoituksesta kansanryhmää kohtaan.
Taasko tämä pitää sanoa ja linkittää. Uskokaa nyt kerrasta!
Nykyisin tilanne kirkkojen suhtautumisessa juutalaisuuteen on muuttunut melkoisesti sitten Lutherin päivien tai modernin antisemitismin synnyn jälkeen mikä olisi myös hyvä huomata. Toisen maailmansodan traumat ja jälkinäytökset synnyttivät Driebergenin julistuksen (1). Se löytyy Risto Saarisen suomennoksena Vartija-lehdestä (Teologia ja politiikka kristittyjen ja juutalaisten kohtaamisessa. Vartija 5-6/91: 229-235.). Julistuksen suomennoksessa kirjoitetaan näin:
”On käynyt yhä selvemmäksi, kuinka paljon kristittyjen on muutettava julistustaan, opetustaan ja käytännön elämäänsä toisen maailmansodan juutalaisvainojen (shoa) jälkeen. Kirkoilla yleisesti on paljon opittavaa sekä julistuksessaan että opetuksessaan. Tämä koskee niin organisaatioita, yksittäisiä seurakuntia kuin kaikkia kirkon työntekijöitäkin.”
”Kirkko ja juutalaisuus -työryhmän historia vuosilta 1977–2013” raportissa kirjoitetaan näin:
”Vaikka tiedänkin, että Teologinen jaosto kiinnittää huomion oheiseen [LML:n Oslon 1975 Jewish Christian Consultations -loppuasiakirja], sille tiettävästi lähetettyyn mo- nisteeseen, haluan omasta puolestani painottaa sen tärkeyttä, että kirkkomme piirissä jokin pienehkö asiantuntijoiden elin tutkisi kysymystä juutalaiset ja kirkko, levittäisi tarpeellista tietoa tästä teemasta käydyistä keskusteluista ja mahdollisuuksien mukaan järjestäisi konsultaatioita maamme juutalaisten ja kirkkomme (kristittyjen) kesken. Luterilaisina meillä on asiasta oma vastuumme ja yleensäkin kristittyinä, koska antisemitismin syytös ei ole helposti torjuttavissa (2).”
1) http://www.jcrelations.net/Erkl%E4rung+zur+Begegnung+zwischen+lutherischen+Christen+und+Juden.1345.0.html?L=2
2) http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/0/20DB1E2566712EDDC2257800003F0227/$FILE/Kirkko%20ja%20juutalaisuus%20ty%F6ryhm%E4n%20historia%20Nettiin.pdf
Voisi melkein kuitenkin sanoa, että ainakin jotkut kirkkojen piirissä ovat jossain vaiheessa menneet juutalaisuuden ja juutalaisten tukemisen suhteen melkeinpä toiseen äärimmäisyyteen, kun tarkistellaan nykyistä juutalaisten ja palestiinalaisten konfliktitilannetta.
Juutalaiset olivat vuosisatojen ajan törkeällä ja karmealla tavalla syrjittyjä ja sorrettuja syntyperänsä vuoksi. Kohtelemalla palestiinalaisia kuten tekevät, asettavat vähän ns. ”mutkan kautta” ihmisen syntyperän ja heimon kuitenkin ratkaisevaksi tekijäksi suhtautumisessa toisiin ihmisiin. Kaukana siitä mitä esim. sanotaan Ranskan vallankumouksen saavutukseksi: Kaikki ihmiset olisivat tasa-arvoisia huolimatta syntyperästään.
Tarja Koivumäki: Kansallissosialistinen liike oli kristinuskon vastainen, varsinkin Saksassa. Se muutti vähitellen ilmaisuja, niin ettei kansa huomaisi siihen sisältyvää kristinuskon vastaisuutta. Veisi liian paljon tilaa selostaa tässä kaikkea. Ja täällä on varmaan niitä, jotka osaavat lyhyesti ja ytimekkäästi tehdä analyysin.
Vähän suorastaan hämmästyin sanomastasi!
Liisa Förbom: ”Kansallissosialistinen liike oli kristinuskon vastainen, varsinkin Saksassa. Se muutti vähitellen ilmaisuja, niin ettei kansa huomaisi siihen sisältyvää kristinuskon vastaisuutta.”
Sen ja etenkin A. Hitlerin ideologiaan sisältyi alussa jonkinlaista kristinuskonvastaisuutta. Huomasivat kuitenkin aika pian, niin kuin vallanpitäjätkin ennen heitä, että uskonnosta ja kirkosta on aina hyötyä poliittisille ja sotilaallisille ponnisteluille. Sotahengen kohottajana kirkot ovat aina olleet vertaansa vailla olevia. Niinpä Natsit ja katolinen kirkko tekivät sopimuksen.
Vatikaani osoitti jo 20. heinäkuuta 1933 kiinnostusta kansallissosialismin nousevaa valtaa kohtaan, kun kardinaali Pacelli (josta tuli myöhemmin paavi Pius XII) allekirjoitti Roomassa Vatikaanin ja natsi-Saksan välisen konkordaatin. Natsismia tukemaan alkanut Von Papen allekirjoitti tuon asiakirjan Hitlerin edustajana, ja Pacelli antoi siellä von Papenille paavin korkean kunniamerkin, Piuksen ritarikunnan suurristin. Tibor Koeves kirjoittaa kirjassaan (Satan in Top Hat): ”Konkordaatti oli Hitlerille suuri voitto. Hän sai nyt ensi kerran moraalista tukea ulkomaailmasta, ja se tuli korkeimmalta taholta.” Konkordaatti vaati Vatikaania lopettamaan tuen antamisen Saksan katoliselle keskustalle ja siten hyväksymään Hitlerin yhden puolueen totalitaarisen valtion. Lisäksi sen 14. artiklassa sanottiin: ”Arkkipiispat, piispat jne. määrätään virkaansa vasta sen jälkeen, kun valtakunnan asettama käskynhaltija on asianmukaisesti varmistautunut siitä, ettei heissä ole mitään arveluttavaa yleisessä poliittisessa suhteessa.” Vuoden 1933 (jonka paavi Pius XI oli julistanut ”Pyhäksi vuodeksi”) loppuun mennessä Vatikaanin tuesta oli tullut yksi tärkeä tekijä Hitlerin ponnistelussa kohti maailman herruutta.
Ladatkaa kirja täältä, yliopiston sivuilta sen saa:
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/26563/Luther.pdf?sequence=2
Se on kuulemma tenttikirjanakin nykyään jollain kurssilla. Antaa hyvän kuvan, ja esipuhe on oikein mallikas ja paljon puhuva 1940-luvun eräiden piirien aatteista.
Melkoinen lukuhaaste. Tenttiin meno olisi painajainen.
Sanotaan, että kaikkia ilmiöitä tulee arvioida omaa aikaansa vasten. Tällä en kuitenkaan tarkoita Lutherin aikaa enkä edes natsiaikaa, vaan omaa aikaamme. Minun on täysin käsittämätöntä ymmärtää tuon kirjan uuden julkaisemisen motiiveja. Mihin ihmeeseen juutalaisvastaisuutta tarvittaisiin nykyajan Suomessa? No, ei sitä ole tarvittu millään vuosisadalla eikä missään maassa, mutta eikö nyt viimeistään luulisi tuollaisen olevan sivuutettu vaihe läntisen kulttuurimme historiassa.
Onhanse tavallaan h yvä että nähdään Lutherin toisenlaisetkin karvat. Vanhhuten on turha vedota, jos on syynytakainen ollut. Hänhän kehotti myös ytappamana talonpoikia ja oli valmis tappaman noitia’ vaika omin käsin’.
Tämä ’ aikansa lapsi’ mantra on sikäli kristillisesä viitekehyksessä huvittavaa että juuri kristinuskonhan piti tehdä noista ainakansa lapsista aikalaisiaan parempia…. Mitä lisäarvoa kristinusko muuten olisi tuottanut?
Hyvää tehdessään kristityt eivät näet olekaan olleet ’aikansa lapsia’ vaan nimenoman kristittyjä.
Ei ole olemassa sellaista kristinuskoa, joka ei olisi oman aikansa kristinuskoa. Aatteet tai uskonnot eivät leiju ilmassa. Eikä sellaisia kristittyjä, jotka eivät olisi oman aikansa lapsia. Mikä tahansa aatevirtaus toteutuu ja muotoutuu vain kontekstissaan, emmekä pääse omasta kontekstistamme koskaan irti.