Kansanlähetys ja Evankeliumiyhdistys

Erilaisia aiheita ja moitittavaa löytyy, käsitellään nyt tätä vakavaa sopimusrikkomusta.

Tämä maintsemani asia on paljon suurempi ongelma. Ja sinulla, Sami, taitaa olla henkilökohtaisista syistä johtuen nurja asenne ainakin SLEYN suhteen.

Mainitsemani asia piti kirjoittaa.

Mika, kuten sanoin on turha dramatisoida, sen sijaan on tunnustettava tosiasiat, mitä nämä järjestöjen johtajat ovat tehneet. 🙂

Toki lienee oikeutettua kysellä myös sitä, miten kirkon oppia ”joustavasti ja ajankohtaisesti” tulkitsevat tai soveltavat ”pääsevät” osallistumaan puhuttelutilaisuuksiin. Toimivatko he yhteisen pelisäännöstön tai/ja tunnustuksen mukaisesti? Ja millaista piispallista kaitsentaa eri tapauksissa sovelletaan ha toteutetaan?

Samoin voitaneen kysyä, mitä täsmälleen ottaen ovat ne yhteiset pelisäännöt ja mitä ovat ne tunnustukselliset periaatteet, joita kaikkien tulisi noudattaa? Miten ne ovat toisiinsa sidottuja tai sitoutuneita?

EN ole kirkkolain hyvä tuntija, joten yllä ovat vain kysymyksiä.

’Vapaasti toimivat ateistipapit’ on heitto, joka kaipaa täsmennystä. Keitä pidät tähän määritelmään sopivina?

Martti, tutkimusten mukaan ainakin monet papit kieltävät monia Raamatun totuuksia. Eikö näin ole?

Kuinka moni kansankirkon papeista todella uskoo esim. Jeesuksen neitseestäsyntymiseen, ruumiin ylösnousemiseen, taivaan ja helvetin olemassaoloon? Eivät läheskään kaikki!

Kuinka moni pappi opettaa lakia kaikessa ankaruudessaan ja evankeliumia kaikessa ihanuudessaan?

”Kuinka moni kansankirkon papeista todella uskoo?” Miten uskon todellisuutta mitataan? Mitä todellinen usko oikeastaan on? Onko se yksittäisten asioiden totena pitämistä vai uskaltautumista Jumalan hyvyyden varaan?

Voitko nimetä jonkun papin jonka varmasti t i e d ä t ateistiksi?

Teologian tohtori ja dosentti Ilkka Pyysiäinen on tunnetusti ja tunnustava ateisti.

Kyllä myös professori Heikki Räisänen oli käytännössä ateisti, vaikka hän sanoi eräässä haastattelussa ateistisanan särähtävän korvaansa.

Dosentti ja pastori Timo Eskola on muuten kirjoittanut kirjan nimeltään Ateistit alttarilla.

”Teologian tohtori ja dosentti Ilkka Pyysiäinen on tunnetusti tunnustava ateisti.” Mahtaako olla pappi? En ainakaan löytänyt siitä mainintaa. Yliopistoura ei ole papin työtä.

Ilkka Pyysiäinen on kuitenkin opettanut tulevia pappejakin. Onko hän tietoisesti kylvänyt heihin epäuskon siementä?

”Onko hän tietoisesti kylvänyt heihin epäuskon siementä?” Hän on varmaankin kylvänyt heihin kriittisen ajattelun siementä. Herkkäuskoisuushan ei ole uskoa.

Oikea teologi ei opeta epäilemään Jumalan sanaa eli Raamattua.

”Oikea teologi ei opeta epäilemään Jumalan sanaa eli Raamattua.” Oikea teologi suhtautuu Raamattuun avoimin mielin kiinnostavana tutkimuskohteena.

Raamattu todella on kiinnostava kirja. Mutta jos tutkijalla on se lähtökohta, että Raamattu on tavallinen kirja kirjojen joukossa, niin uskovaisella teologilla ei voi olla tällaista lähtökohtaa. Uskovainen tutkija kunnioittaa Raamattua Jumalan sanana ja hänellä on arka tunto sen edessä. Hän ei voi asettua Jumalan sanan yläpuolelle.

Jesaja:
66:2 Minun käteni on kaikki nämä tehnyt, ja niin ovat kaikki nämä syntyneet, sanoo Herra. Mutta minä katson sen puoleen, joka on nöyrä, jolla on särjetty henki ja arka tunto minun sanani edessä.

Sies ET tiedä varmasti yhtää ateisti-pappia !!! Pyysiäinen ei ole pappi eikä Räisänen muutu ateistiksi siitä, että Mika Rantanen sanoo niin.

Pastori A’rpa’d Kova’cs: ”Pidän itseäni 95-prosenttisesti agnostikkona ja 5-prosenttisesti ateistina. Heikolla hetkellä tämä asetelma kääntyy toisin päin.”

https://yle.fi/a/3-9513213

Ylläolevan jutun otsikossa: ”Yhdentekevää, onko Jumala olemassa.”

Árpád Kovács on varmaan syystäkin herättänyt pahennusta lausumillaan ja toimillaan. Yhden henkilön perusteella on kuitenkin liioittelua pitää ateistisia pappeja kirkon ongelmana.

Liekö kyse pelkästä vain ja ainoastaan virkakäsityksestä? Ainakin tuollainen kysymys saattaa nousta mieleen. En tiedä.

Tässä toivoisi jyrkimpien konservatiivien tarkistavan kantaansa. Papiksi vihittävän tulee Suomen ev.lut.kirkossa sitoutua sekä kirkon tunnustukseen että kirkkojärjestyksen noudattamiseen. Vuoden 1986 omantunnonvapausklausuuli ei oikeuta erillisiin pappisvihkimyksiin. Myöskään se ei aseta velvoitteita mihinkään väistämiseen, korkeintaan se oikeuttaa väistämiseen sellaisen järjestöpapin, joka ei ole seurakuntavirassa. Ainoa mihin se oikeuttaa on pääsy pappisvihkimykseen, jos voidaan varmistua siitä, että ao. mieshenkilö pitää ”mölyt mahassaan” ja suostuu viran niin vaatiessa yhteistyöhön myös ”kauniimman sukupuolen” kanssa.

Entä, jos kirkko lähiaikoina virallisesti muuttaa avioliittokäsitystään? Olisiko jo silloin aika lopullisesti jättää tämä kansankirkko?

Ei kirkkoon kuuluta sen avioliitto-opetuksen vuoksi. Ei siitä tarvitse sen vuoksi erotakaan.

Piispojen kommenteista on tullut sellainen käsitys, että tuo avioliittokysymyskin on ”herätysliikefobian” yksi taustatekijä ei vain virkakysymys, joka jo ”perinteisenä virallisena” syynä lienee kaikille tuttu. Ja tuli avioliittokysymyskin esille tuossa Inkerin kirkon vihkimisjupakassakin, piispojen/piispan kommenteissa. Mikä sitten on se ns. virallinen tekijä, jää nähtäväksi.

Kirkkoon kuulumistilanteeseen en ala arvailemaan vaikutuksia. Mutta eipä tämä millään muodolla kirkon jäsenmärän säilymistä edistä. Toki joku voi liittyäkin mutta enemmän poistuu kirkollisista kuvioista; kuka sitten mihinkin suuntaan, on oma kysymyksensä. Ehkä vaikutukset näkyvät vasta seuraavan sukupolven astuessa kirkkoonkuulumispohdintojen tielle?

Entä jos tulevaisuudessa kaikkien pappien on pakko suostua vihkimään homo- ja lesbopareja voidakseen toimia kansankirkon pappeina? Kammottava visio! Käsittääkseni Islannin luterilaisessa kirkossa toimitaan jo näin.

Mika, luterilaisuudelle on tyypillistä hajaantuminen, pirstoutuminen. Kannattaa harkita kirkkokunnan vaihtoa, niinhän luther teki.

Yrjö S. Entäs, jos konservatiivit eivät yksinkertaisesti voi tarkistaa kantaansa, koska luopuisivat niin tehdessään itsensä Jeesuksen opetuksesta?

Mielestäni konservatiivien ei tarvitse vaihtaa kantaansa, miksi täytyisi, he toimivat loogisesti ja oikein. Kirkossa heidän tilansa tosin käy ahtaaksi ja on vain ajankysymys kun tilaa ei enään ole. Tosin konservatiivit eivät ole loppuun asti loogisia, koska heillä saarnaavat myös naislehtorit. Lisäksi he käyttävät saarnaajina maallikoita vastoin tunnustuskirjoja.

”Entä jos tulevaisuudessa kaikkien pappien on pakko suostua vihkimään homo- ja lesbopareja voidakseen toimia kansankirkon pappeina?” Entä jos avioliittoon vihkiminen erotetaan kokonaan papin työstä. Maallinen toimihan se oikeastaan jo onkin.

Markolle: Jeesus ei ole opettanut pappisvihkimyksestä yhtään mitään. Nykymuotoinen pappisvirka on kehittynyt vakiintuneeseen muotoonsa vasta apostolisen ajan jälkeen. Pastoraalikirjeissä on kohtia, jotka käsittelevät seurakunnan johtajien ja palvelijoiden soveltuvuusarviointia. 1.Tim. 3 ja vastaavat asettavat ihanteita ja tavoitteita, joita olisi otettava huomioon henkilövalinnoissa. Luetaanko näitä aivan kirjaimellisesti vaiko nykyoloihin soveltaen on kysymys, johon on erilaisia kantoja.

Yrjölle pappisvihkimyksestä.

Monet kristilliset asiat ovat kehittyneet sukupolvien saatossa. Meillä kristillisen pappeuden juuret ovat Vt:ssä. Sillä ei ole mitään merkitystä, että Raamatussa tai Jeesuksen puheissa ei ole liturgisia esityksiä kirkollisista vihkimyskaavoista. Silläkään ei ole mitään negatiivista merkitystä, että kolminaisuusoppi kehittyi ajansaatossa, tai että soterilogia kehittyy.

Ns. Kaitsijan peilit timoteuskirjeessä ovat ihan relevantteja.

”Meillä kristillisen pappeuden juuret ovat Vt:ssä.” Näin on selvimmin idän kirkossa. Läntisellä perinteellä on juurensa jopa Rooman legioona-armeijassa. Sieltä on saatu hierarkian malli ja selibaatti.

Rooman kirkon selibaatti käytäntö eriytyi yhtenäisen kirkon seksuaali etiikasta, varsin myöhäisessä vaiheessa. Tähän vaikutti yksityiset kirkon opettajien lausunnot, Hieronymus, Tertullianus, Augustinus ja eri filosofiset suuntaukset. Vielä 800-900 luvulla lännessä esiintyi pappeja, piispoja joilla oli vaimo ja lapsia. Pappeuden hierarkinen malli tulee jo apostolaatista, myös luterilainen pappeus sitoutuu löyhästi Vt:n pappeuteen hehän seuraavat myös piispallista jatkumoa.

”Pappeuden hierarkinen malli tulee jo apostolaatista.” Miten tuo lienee? Uudessa testamentissa luetellaan eri palveluvirkoja, mutta niiden asettaminen arvojärjestykseen on myöhempää perua. ”Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä. Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa. Älkää antako kutsua itseänne oppimestariksi, sillä teillä on vain yksi mestari, Kristus. Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.”

Tuo on 1800 luvulla saksan teologien vaikutuksesta syntynyt malli. Varhaiskirkossa hierarkisuus oli selviö. Jeesuksen sanat eivät kumoa kirkollista hierarkiaa. Myös luterilaiset tunnustus kirjat seuraavat tätä mallia, jossa eriytetään yleinen ja erityinen pappeus.

Papin virka on sanan julistamista ja sakramenttien jakamista varten. Se ei kuitenkaan ole sakramentti.

Kosti, tuo on luterilainen näkemys.

”Varhaiskirkossa hierarkisuus oli selviö.” Missä niistä? Jo Uuden testamentin teksteistä voi päätellä, että paikalliset erot olivat alusta asti merkittäviä.

Olin jo ajatellut mielessäni, että en jatkaisi tätä mielipiteiden vaihtoa. Neljä pointtia kuitenkin.

1. Virkakysymys on paitsi konkreettinen myös hyvin symbolinen ja ladattu aihe. Siksi siitä on tullut niin intohimoja kuohuttava aihe, jossa on polemisoitu puolin ja toisin. Valitettavasti.

2. Yrjö S. Arvostan monia kommenttejasi ja asiallista, ei-poleemista ja ei-ilkeilevää tyyliäsi. Luterilaisuudessa on ollut kokonainen kirjo ”raamatullisia” virkakäsityksiä kuten kastekäsityksiäkin. Ilman muuta tämä kirjo vaikuttaa myös siihen, miksi yhdet ovat mukautuneet yhteistyöhön, toiset hyväksyneet käytännössä ja kolmannet vetäneet tiukkaa linjaa. Ilman sarvia ja hampaita ja haluamatta loukata yhtään ketään haluan todeta, että olennaista on Jeesuksen asetus ja apostolien esimerkki sekä kirkon 1900-vuotinen todistus. LHPK:n katekismus toteaa jotenkin näin: nainen ei voi toimia Kristuksen valtuuttamana pastorina. Jos ja kun uskoo tähän tapaan, ei tietenkään pyritä nollaamaan, kyseenalaistamaan tai syrjimään toisin ajattelevia. Ei edes ottamaan asiaa jatkuvasti esille. Sen sijaan halutaan rauhanomaisesti uskoa, opettaa ja elää uskon mukaisesti. Itse näen niin, että on käsittämätöntä, että vanhauskoisia seurakuntalaisia ja pappeja on eri tavoin sysitty syrjään ja vedetty tiukkaa linjaa samaan aikaan kun käytännössä sallitaan iso kirjo mitä erilaisimpia opetuksia kasteesta, Jeesuksesta, pelastuksesta, Raamatusta jne.

3. Kiista ei enää vuosikausiin ole koskenut vain erillisvihkimyksiä tai väistämiskäytäntöjä. Kuka tahansa voi Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuista katsoa, missä määrin papit ja kirkon jäsenet sitoutuvat Raamattuun ja kristillisen uskonopin totuuksiin.

4. KoNKREETTINEN EHDOTUS: En ole kirkollinen päättäjä, herätysliikevaikuttaja enkä edes teologian tohtori. Vetoan kuitenkin, että piispat ja tuomiokapitulit järjestäisivät vaikka kerran vuodessa naispappivapaan erillisvihkimyksen vanhauskoisille teologian maistereille ja sallisivat asialliset väistämiskäytännöt. Tässä kansankirkossa on seurakuntia, järjestöjä ja kristittyjä, jotka ovat valmiita ottamaan nämä miehet palvelukseensa. Käytännön kysymykset voidaan kyllä ratkaista, jos halua ja keskinäistä rakkautta löytyy.

Herra meitä kaikkia armahtakoon, sillä nykyisestä riitelystä hyötyy vain C. S. Lewisin Paholaisen kirjeopiston ”hellä setäsi Pora”.

”Vetoan kuitenkin, että piispat ja tuomiokapitulit järjestäisivät vaikka kerran vuodessa naispappivapaan erillisvihkimyksen vanhauskoisille teologian maistereille ja sallisivat asialliset väistämiskäytännöt.” Tässä vetoomuksessa on nähdäkseni useita hankalia kohtia. Ensinnäkin on niin, ettei kirkossamme ole mitään naispappeja. Papistoon kuuluu niin pappismiehiä kuin pappisnaisiakin. Toiseksi vihkimys on aina sama, kenellekään ei suoda mitään erillisiä vihkimyksiä. Kolmanneksi vanhaksi uskoksi nimitetään suhteellisen uutta hengellistä suuntausta, joka perustuu amerikkalaiselle fundamentalismille. Viimeksi pidän kaikkia väistämiskäytäntöjä asiattomina. Seurakunnan työn tulee olla yhteistä eikä työtovereita väistelevää.

Martti P. Ensinnäkin seurakunnissa järjestellään ja sovitellaan jatkuvasti mitä erilaisimpia asioita ja mitä erilaisimmilla perusteilla. Syntymäpäiväkäynneistä jumalanpalveluksiin. Kysymys tässä kysymyksessä on ainoastaan halusta ja tahdosta tai niiden puutteesta. (Tiedän kyllä, että varsinkin aiemmin osa vanhauskoisia on käyttänyt yliampuvaa kieltä, ja sitä en puolusta).

Toiseksi. Vanhauskoisesta näkökulmasta asia kuitenkin on niin, että pappisvirka nimenomaan ON sukupuolisidonnainen. Tämä EI palaudu moderniin fundamentalismiin tai vastaavaan. Esimerkiksi Olavi Rimpiläinen, Seppo A Teinonen, Bo Giertz ja Bertil Gärtner eivät olleet fundamentalisteja. (Sen sijaan on totta, että Suomen vanhauskoisissa piireissä paljon luettu ja arvostettu – minunkin kahteen kertaan lukemani – Pieperin dogmatiikka edustaa raamattukäsitykseltään pitkälti fundamentalistista linjaa).

Kolmanneksi. Kansankirkossa puhutaan nykyään paljon erilaisuuden ja moninaisuuden kanssa elämisestä. Esimerkiksi spn-parien kirkollisen vihkimisen hyväksymistä ajetaan argumentilla, jonka mukaan ”se ei ole keneltäkään pois”. Vastaavasti voi kysyä, keneltä vaikka kerran vuodessa järjestetyt erillisvihkimykset olisivat pois?

Sananlasku sanoo: ”Kulkeeko kaksi yhdessä, jos eivät ole keskenänsä sopineet?” Minusta laiha sopu olisi parempi kuin lihava riita ja kansankirkon lopullinen hajoaminen. Jos kansankirkosta eroavat ne, jotka eivät usko kristillisellä tavalla ja ne, jotka uskovat ja tosissaan, mutta eivät saa tukea tälle uskolleen, keitä jää jäljelle?

Tietenkin tässä kaikessa on kysymys totuudesta ja ihmistä hyvin syvältä koskettavista asioista. Vanhauskoisesta näkökulmasta sen enempää spn-parien vihkiminen, naisten pappeus (poisluettuna tietysti yleinen pappeus) kuin vaikkapa neitseestäsyntymisen ja pelastusopin uudet tulkinnat eivät ole kristillisen uskon mukaisia.

Rajat sille, että marginaaliin työnnetyt uskovaiset vain mukautuvat kirkon linjamuutoksiin ilman että saavat vastinetta kirkkoon kuulumiselleen ovat valitettavasti tulossa vastaan. Nykymaailmassa kansankirkolle on myös olemassa vaihtoehtoja, vaikka ne eivät kokoaisi isoja väkimääriä.

Ainakin itse koen yhä vaikeammaksi puolustaa kansankirkkoa niille ihmisille, jotka vakavissaan pohtivat kirkosta eroamista.

Marko, olen kuullut tuhansia kertoja toivomuksia erillisvihkimyksistä, yhteydestä, joustosta, ykseydestä. Nämä puheet tulevat aina erityisesti esille kun tilanteet jännittyy. Kysymys on jonkinlaisesta suojamekanismista, keinotodellisuuden illuusion luomisesta. Nämä toiveet ovat irrallaan arkirealismista ja siitä teologisesta todellisuudesta mikä vallitsee, minkä keskellä eletään. Ymmärrän toki ihmisten toiveet ja hädän.

Näin ollen paluuta ei ole, täytyy miettiä seuraavia askeleita, ehkä ei sinun, mutta kuitenkin joidenkin. Mitään suurta ryntäystä kirkosta ulos, ei tule, ei edes jos homoseksuaaleja vihitään.

Marko, vielä lisäys erillisvihkimyksiin. Asiaa voi tarkastella ponnen reseptiohistoriasta käsin. Jakolinjat muodostuivat hyvin yksilöllisesti eri järjestöissä. Ja nyt puhumme siis kahdesta järjestöstä. Kahdesta. Heille tämä on tärkeä tunnustuskysymys.

”Vastaavasti voi kysyä, keneltä vaikka kerran vuodessa järjestetyt erillisvihkimykset olisivat pois?” Ne saisivat aikaan sen, että kirkossamme olisi kahdenlaisia pappeja, tavallisia ja ’erillispappeja’. SE, että jälkimmäisille annettaisiin väistämisoikeus, merkitsisi käytännössä, että heihin nähden syntyisi väistämisvelvollisus. Eiköhän se olisi pois monen seurakunnan työilmapiiristä.

Martti P. Ajatteleeko joku tosissaan, että vanhauskoiset papit tuppautuisivat ehdoin tahdoin vaikkapa pääkaupunkiseudun liberaaleihin ja naisvaltaisiin seurakuntiin? En usko. En usko, että luottamushenkilöt ja kirkkoherrat ottaisivat edes heitä vastaan. Sen sijaan Suomessa on seurakuntia, joissa vanhauskoiset papit toivotettaisiin edelleenkin tervetulleiksi, järjestöistä puhumattakaan.

Alan vähitellen ymmärtää – ilmeisesti olen joskus järjenjuoksultani turhan hidas – että kirkkomme valtaa pitävien tai merkittävän osan heistä todellinen tarkoitus onkin jo vuosikymmeniä ollut saada kaikki vanhauskoiset seurakuntalaiset ja työntekijät taipumaan, pois näkyvistä ja katoamaan. Ajetaan ahtaammalle, painostetaan, ohjeistetaan ja lopuksi – ??? Olen ehkä lukenut liikaa Kolmannen valtakunnan historiaa tänä syksynä, mutta välillä tuntuu siltä, kuin kirkostamme on tarkoitus tehdä lopulta vanhauskoisista, oikeastaan klassisen kristinuskon turhan tarkoista seuraajista, vapaa kuten unelmien Germaniasta piti tehdä Judenfrei. (Onneksi yhtäläisyydet loppuvat tähän).

Tässä tilanteessa huomaan ymmärtäväni yhä enemmän niitä, jotka ovat jo lähteneet, nyt etsivät vaihtoehtoja kansankirkolle, tai löytävät itselleen uuden hengellisen kodin vanhoista kirkoista. Ajatus menee jotenkin näin: Kirkko on Kristuksen hengellinen ruumis. Mutta jos on pakko valita Kristuksen ja hänen ruumiinsa välillä, on valittava Kristus. Yllättävän moni tuntemani uskova on toisistaan riippumatta pohtinut tällaisia, nimenomaan spn-vihkimisten ympärillä käytyjen keskustelujen hämmentämänä.

Sami P. Minä en tunne niitä sisäpiirikeskusteluja ja teologisia kaavailuja, joita tarkoittamissasi järjestöissä mahdollisesti on käyty. Sen näppituntuman pohjalta mitä minulla on, vetoomukset erillisvihkimyksistä ovat sekä vetoomuksia pappisvihkimysten että kansankirkon koossa pitämisen puolesta. Vaihtoehtona on yhä uusien pikkukirkkojen syntyminen. Kaikkine niine laajoine seurauksineen, joita se saa aikaan. Yleensä useimmat kirkolliset kannanotot esitetään aina jonkin ajankohtaisen kysymyksen pulpahtaessa esiin.

”Suomessa on seurakuntia, joissa vanhauskoiset papit toivotettaisiin edelleenkin tervetulleiksi, järjestöistä puhumattakaan.” Olisihan tuosta seuraava kirkon jakautuminenkin ’joltakin pos’.

Martti P. Tietenkin jakautuminen on aina joltakin pois. Mutta: jos kirkosta eroaa, koska usko ei kiinnosta, se on ymmärrettävää. Ymmärrettävää on myös pysyttely kirkossa perinteen vuoksi. Mutta minusta on hälyttävää, että kirkon vanhan käsityksen mukaan uskovat kirkon jäsenet kokevat kirkon tulleen niin vieraaksi ja torjuvaksi itseään kohtaan, että nostavat kytkintä. Virka on kyllä keskeinen mutta vain jäävuoren huippu.

Kerran eräs ihminen halusi liittyä ortodoksi kirkkoon. Häntä neuvottiin menemään mielummin muualle, sillä on vaikea olla ortodoksi.

Sami: Kreikassa pitkään oleskelleena sanoisin, ettei ortodoksina oleminen ole ollenkaan vaikeaa, ainakaan siellä.

Sen sijaan, kun sanoo, ettei ole ortodoksi vaan ’ Λουθηρανός χριστιανός’, niin jo alkavat vaikeudet. Vielä tämän vuosituhannen alussa kreikkalaisissa henkilöllissystodistuksissa oli merkintä siitä, oliko todistuksen omaava henkilö ortodoksi vai ei. Ja jos ei ollut, oli työpaikan saanti kiven takana. No, EU pakotti Kreikan luopumaan tästä uskontokunnan mainitsemasta henkkarista.

Ja voi toki olla, että muissa maissa, joissa ortodoksisuus on valtauskonto, elämä ei-ortodokseille on helpompaa. En tiedä enkä halua yleistää.

Seija, tulijaa koeteltiin heti alussa kunnolla, siis se oli koe, oliko kysyjä tosissaan. Ihan evankeliumin mukainen, Jeesukselta löyttyy vastaavia lausumia evankeliumi teksteissä.

Olen kuullut tuon saman vastauksen, kun joku halusi liittyä seurakuntaan. Tuon seurakunnan johtaja sanoi hänelle:” Mieti nyt vähän aikaa ensin ja tule sitten uudelleen. Ei tämä uskonelämä niin kovin helppoa ole. Ortodoksinen uskonnollisuus, joka esim. Kreikassa vallitsee ei jäsenilleen suuria vaikeuksia aiheuta. Niin kuin ei muukaan uskonnollisuus. Onhan sitä Islamia, Buddhalaisuutta , Šintolaisuutta yms.
Uskonnollisuus on jotakin jota harrastetaan kaikkien kanssa yhdessä. Kristillinen usko on henkilökohtaista yhteyttä Jeesukseen Kristukseen ja sen vaikutta usko. Uskonnollisuus ei vaadi muuta, kuin ulkoiseen toimintaan osallistumista, mutta usko vaatii koko elämän antamista Jumalan käyttöön.
Jolloin uskonelämä on täynnä vaikeuksia. Helpoin niistä ei ole se, että oma minä taistelee usein Jumalan tahtoa vastaan ja on haluton noudattamaan sitä. Vaikeusastetta lisää se vastustus, joka tulee niiden kautta joilla ei uskoa ole.

Käsite ortodoksinen uskonnollisuus on ortodokseille vieras käsite, ehkä protestantit käyttävät tämän tyyppisiä käsitteitä mahmottaessaan maailmaa.

Pekka Veli. Ortodoksinen kristillisyys sanoittaa omakohtaisen uskon eri tavalla kuin herätyskristillinen protestantismi. Itse en asettaisi omakohtaista uskoa vastakohdaksi ”uskonnollisen toiminnan” kanssa, kunhan kyse on kristillisestä kirkosta.

Jumalattomasta kansankirkon papistakin voi tulla uskova.

Esim. teologi Terho Pursiainen väitti joskus, että Vanhan Testamentin profeetoilla oli skitsofrenia, koska he mielestään kuulivat Jumalan puhetta.

Tuosta Pekka V. Pesosen lauseesta ”Yhtä hyvin on olemassa Lestadiolainen ja kirkollinen uskonnollisuus.” tuli mieleeni lestadiolaisten ilmoitus, että heidän piiriinsä kuuluvat ovat ainoita taivaaseen menijöitä. Ja entäs papit, jotka vastoin kirkolliskokouksen päätöstä vihkivät samansukupuolisia?

Miksi nämä aiheet eivät piispojen mieltä järkytä yhtä paljon kuin muutaman miesoletetun papin haluttomuus toimia naisoletetun papin kanssa? Mikä siinä nyt kaiken keskellä on olevinaan niin kuohuttavaa? Jos ei noita muita aiheita haluta käsitellä niin on syytä myös jättää nämä lähetysjärjestöt rauhaan, ettei aivan kummallisilta vaikutettaisi.

Luulin ennen että Lestadiolaiset on kaikki uskovia. sitten kohtasin uskoon tulleita Lestadiolaisia ja kuva muuttui.

Tarja A:n kera sivustaihmettelijöitä lienee muitakin.

Näihi(kin) asioihin liittynee se ihmisen perusominaisuus (ja -ongelmakin?): vallantahto.

Jos kyse olisi vain ja ainoastaan yksittäisen opinkappeleen erilaisista tulkinnoista, voisi tällaisena sivustaseuraajana ajatella, että moniääniseksi julistautuneessa kirkossa asia jotenkin voitaisiin hoitaa niin, että kumpaisellekin näkemyksella virkakysymyksestä löytyisi kohtuullisesti, suvaitsevaisesti ja sivistyneestikin tilaa. Varsinkin kun kirkon sisällä tuntuu olevan paljon teologisesti suurempiakin ja teologisesti olemuksellisesti merkittävämpiäkin erioavaisuuskysymyksiä (vaikkakin vähemmän julkisuutta ns. profaanissa mediassa). Nythän lienee esim. kokoontumistilojen ja ehtoollisenviettopaikkojen suhteen harrastettu toimintaa, jota ehkä voisi kuvitella sisäisen ekumenian hengessä – ainakin minun vajavaisen ymmärrykseni rajoissa – jotenkin toimivastikin hoitaa.

Pekka Veli. Tässä maailmanajassa uskovien joukkoon on aina sekoittuneina niitä, jotka eivät usko. Jumala yksin on se, joka näkee ihmisten sydämeen.

Martti, monille naispappeus on harhaoppi ja siksi synti. Mielestäni tämän ajatteleminen ei ole vaikeaa. Tästä lähtökohdista käsin he tarkastelevat kirkkoa ja sen toimintoja. Tämä ajatus läpäisee koko ajattelutavan. Se toimiin hengellisen elämän polttoaineena ja sytytyslankana. Joten jalka on kokoajan ”kytkimellä”. Mutta mihin he menevät? Siinäpä vasta pulma. Joten keksitään messuyhteisöt, inkerin vihkimiset ja rahaa kirkolta. Näin yritetään selvitä ja pitää kirkossa oikeaa luterilaisuutta voimassa, harhaopin keskellä. Tämä synnyttää kirkon sisälle jännitteisen tilan, nyt ja tulevaisuudessa. He siis yrittävät, josta heitä ei voi moittia, jos ymmärrämme heidän lähtökohdan.

Jatkan vielä pohdintaa. Nyt kirkko on viheltämässä tätä selviytymiskamppailua poikki. Tämä tuo uusia haasteita näille järjestöille, ne kuolevat, näivettyvät ja häviävät maailmankartalta. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta ja ihmeellistä. Joillakin järjestöillä on ollut vain tietty aikaikkuna historiassa.

”Monille naispappeus on harhaoppi ja siksi synti.” Olen tämän huomannut. Eräät fiksuina pitämäni ihmiset eivät voineet olla kirkkosalissa pappisnaisen palvellessa seurakuntaa. He selittivät, etteivät halua vaarantaa sielunsa autuutta. Keskustelussa he toivat esiin Raamatun sijasta Luther-säätiön kirjallisuutta. En voinut välttää ajatusta, että heidät oli tahallisesti johdettu harhaan.