“Eronneiden kohdalla avioliiton käsitteen ja näkemyksen, siis sen, että avioliiton tulee kestää koko elämän -lähtökohtaisesti ja ideaalitapauksessa- ei tarvitse eikä pidä muuttua.” —-

-Eli Vesa Hirvonen, hyväksyisitkö sinä samaa sukupuolta olevien parien kohdalla sen, että kirkon avioliittokäsitys säilyy sellaisena, että avioliitto on miehen ja naisen välinen. Ideaalitapauksessa, mutta SSO-parit vihitään “poikkeustapauksina” ja “myönnytyksenä”?

Jos et, niin tämä juuri osoittaa, ettei rinnastus eronneiden vihkimiseen ole toimiva eikä relevantti tässä yhteydessä.

Siis JOS kirkko säilyttää avioliitto-opetuksensa ja avioliittokäsityksensä, että se on miehen ja naisen, silloin samaa sukupuolta olevien liitto näyttäytyy väistämättä “epä-avioliittona”. Ei siitä mihinkään pääse.

Ja välittyy se, että “ei tämä ole kirkon opin mukainen avioliitto, mutta vihitään nyt kun nuo niin kovasti haluavat.” Mutta tätäkö oikeasti halutaan? Vai sitä, että kirkko virallisesti, perusteellisesti ja johdonmukaisesti luopuu aiemmasta avioliittokäsityksestään ja omaksutaan uusi avioliittoksäitys, jonka mukaan toimitaan.

“piispainkokous on jo syksyllä 2016 myöntänyt samaa sukupuolta olevien avioliitot avioliitoiksi. Ne eivät siis ole mitään epä-avioliittoja.”

—-

-Siis onko kirkon virallinen avioliittokäsitys edelleen se, että avioliitto on miehen ja naisen välinen, vai onko kirkko virallisesti muuttanut avioliottokäsitystään, niin että se ei ole enää miehen ja naisen välinen?

Jos kirkon virallinen avioliittokäsitys on edelleen miehen ja naisen välinen, silloin samaa sukupuolta olevien liitot eivät voi olla kirkon opin mukaan avioliittoja.

Eli miten asia on? Jos päätöstä aviolittokäsityksen muuttamisesta ei ole tehty, silloin ei minusta johdonmukaisesti voida myöskään pitää SSO-parien liittoja avioliittoina.

—– “Sääli on paha sana, mutta myötätunto ja lähimmäisen asemaan asettuminen ovat hyviä. Ne ovat hyviä ohjaajia kirkon pastoraaliselle toiminnallekin. Ja meidän kaikkien elämään. Jos myötätunto muita kohtaan loppuu, jäätyy itsekin.” —–

-Kyllä, myötätunto ja lähimmäisen asemaan asettuminen ovat hyviä asioita. Mutta minusta avioliiton ja vihkimisen ei pitäisi perustua tälle. Ei heteroparienkaan tapauksessa eikä ylipäätään. Siinä asiassa ne eivät saa mielestäni toimia ohjaajana. Tässä ei ole kyse oikeudesta, joka kuuluisi kaikille, ja jonka kieltäminen tekisi kenenkään elämästä vaikeampaa.

Jos kirkko säilyttää avioliittokäsityksen ja opetuksen miehen ja naisen välisenä, se ei tarkoita sitä, että “myötätunto muita kohtaan loppuu”.

Joka tapauksessa ei voida vihkiä eikä pidä vihkiä kaikkia minkälaisissa kokoonpanoissa ja millä ehdoilla tahansa, jotka vihkimistä haluavat. Eronneiden vihkiminen on tässä kohden hyvä esimerkki. Koska vaikka pari kuinka rakastaisi toisiaan, mutta jos aiemman liiton päättymisen syy on uskottomuus ja rakastuminen toiseen, ei minusta tällaista paria pitäisi vihkiä, vaikka ymmärrettäisiinkin miten kovasti he sitä haluavat, ja miltä heistä tuntuu.

“Sari, selonteossaan elokuussa 2016 piispat puhuivat samaa sukupuolta olevien avioliitoista nimenomaan avioliittoina ja jopa totesivat, että näiden avioliittojen puolesta voidaan päiväjumalanpalveluksessa rukoilla siinä missä muidenkin.” —–

-Eli jos on niin, että kirkko ei ole muuttanut virallista opetustaan ja käsitystä avioliitosta miehen ja naisen välisenä liittona, silloin tuossa voidaan tunnustaa vain se, että nämä ovat nykyisen lain mukaan yhteiskunnassa avioliittoja.

Mutta ne eivät ole kirkon opin ja opetuksen mukaisesti avioliittoja. Eikö näin ole johdonmukainen päätelmä, ellei kirkko ole selkeästi ilmoittanut avioliittokäsityksensä muutoksesta?

——- Kyllä kirkko siis tunnustaa kyseiset liitot avioliitoiksi, vaikka ne eivät olekaan kirkon perinteisen avioliittokäsityksen mukaisia. Samoin voi sanoa, että kirkon perinteinen valtiokäsitys on toki ollut, että suvereeni hallitsija on saanut valtansa suoraan Jumalalta ja alamaisten on kuulunut totella. Tasavallan tullessa kirkko ei silti kieltäytynyt tunnustamasta valtiota valtioksi. Luterilaisessa teologiassa tällaisten muutosten hyväksymistä helpottaa se, että sekä avioliitto että valtiojärjestys ovat esivallan asioita.” —–

-Siis ne eivät ole kirkon avioliittokäsityksen mukaisia, eivätkä siis kirkon opin mukaan avioliittoja. Tässä on nähtävä se johdonmukainen ero, mikä perustuu kirkon avioliittoteologialle ja edelleen voimassa olevalle opetukselle avioliitosta miehen ja naisen välisenä.

——- “Kirjoitat: “Kyllä, myötätunto ja lähimmäisen asemaan asettuminen ovat hyviä asioita. Mutta minusta avioliiton ja vihkimisen ei pitäisi perustua tälle.” Kyllä – mutta… Pyydän Sinua nyt hetkeksi jättämään syrjään tuon mutta-puolen ja loppupäiväksi tuntemaan myötätuntoa samaa sukupuolta olevaa paria kohtaan ja asettumaan parin asemaan, parin, joka pyytää, että heidät vihittäisiin siinä missä muutkin. Elä heidän “mokkasiineissaan” tämä loppupäivä. Pyydän tätä vakavissani.” —–

-Kuule, minä tunnen kyllä myötatuntoa samaa sukupuolta olevaa paria kohtaan ja asetun mielessäni useinkin monenlaisten erilaisten ihmisten asemaan.

Ymmärrän esimerkiksi erittäin hyvin miltä polyamoristeista tuntuu, kun homot saavat kaiken huomion ja kaikki heidän vaatimuksensa menevät läpi. Mutta heistä ei vähemmistönä edes puhuta, eikä heitä huomioida todellisina tuntevina ihmisinä.

Tämä ei tarkoita, että kannattaisin tai haluaisin edistää avioliittolain muuttamista tähän suuntaan tai heidän oikeuttaan kirkolliseen vihkimiseen. Mutta ymmärrän miltä heistä tuntuu. Kyse ei siis ole homojen ja homoparienkaan suhteen siitä, että en kykenisi ymmärtämään heitä, tuntemaan myötätuntoa tai asettumaan heidän asemaansa.

Sitä vain en ymmärrä miksi jotkut vähemmistöt pitää asettaa muiden edelle ja vaatia huomioimaan vain heidän toiveensa ja tunteensa.

Ymmärrän myös miltä tuntuu toisiinsa rakastuneista sisaruksista. Heidän suhteensa on tabu kaikissa kulttuureissa, heitä pidetään sairaina ja kieroutuneina. Luin muutama vuosi sitten Uuden Suomen blogin, jonka oli kirjoittanut mies, joka oli rakastunut veljeensä.

Täytyy sanoa että siinä on rohkea kaveri! Mutta se että tunnustan hänen rohkeutensa ja ymmärrän miltä hänestä tuntuu kun hänen homosuhdettaan ei hyväksytä, vaikka muiden hyväksytään, eikä sitä osata edes perustella, ei tarkoita, että kannattaisin sitä että hän saisi mennä naimisiin veljensä kanssa. (Tuolloin oli vasta hyväksytty parisuhdelaki)

Ymmärrän myös objektiseksuaaleja. Ymmärrän miltä heistä tuntuu kun heitä pidetään pimahtaneina ja epänormaaleina. Vaikka eivät vahingoita ketään, vaan uskovat periaatteessa ihan kauniilla ja hyväksyttävällä tavalla, että heidän rakkautensa kohteella on tunteet ja sielu.

Eli, sanohan seuraavaksi, miksi pitäisi osata asettua vain ja ainoastaan homojen asemaan. Ja siltä pohjalta suostua siihen mitä vaaditaan. Eli esitetään, että kirkon on “pakko vihkiä samaa sukupuolta olevat parit”.

“Kirkon oppi ja opetus eivät vaikuta pätkän vertaa noiden liittojen pätevyyteen, joten kirkko voi ihan rauhassa pitää tunkkinsa.” —–

-Kimmo, kaikki tietävät, että avioliittolaki on muuttunut yhteiskunnassa sukupuolineutraaliksi. Joten sitä ei tarvitse toistella. Kirkon oppi on kirkon oppi, ja kirkon avioliittokäsitys on kirkon avioliittokäsitys. Itsestäänselvyyksiä ei tarvitse toistella. Tässä on nyt kyse siitä mikä on kirkon avioliittokäsitys. Joka taas ei kuulu yhteiskunnalle.

—— “Jos kirkko haluaa vielä tänä päivänä edes jossain määrin yhteiskunnallista vaikutusvaltaa itselleen, sen on paras kiltisti taipua nyky-yhteiskunnan elämänmenoon. Muussa tapauksessa se on ennen kuin huomaakaan entistä enemmän marginaaliin jäävä, muutamasta superuskovaisesta koostuva keskinäisen kehun kerho.” —–

-Kirkon ei tule havitella yhteiskunnallista vaikutusvaltaa itselleen, eikä se voi tehdä päätöksiään siltä pohjalta. Ja sen nimenomaan ei pidä taipua kiltisti yhteiskunnan elämänmenoon. Ja edelleen, marginaaliin päätyminen ei ole itsessään uhkakuva. Kirkon tulee olla uskovien yhteisö. Älä sinä siitä murehdi.

“Teen sen vain ja ainoastaan sinun kiusaksesi.”

-MOT 🙂