Puheensorina täyttää kirkon. Hiljainen gospelmusiikki soi. Oven täydeltä virtaa ihmisiä sisään, työikäisiä, lapsiakin mukana, nuorempia ja vanhempia pariskuntia, vanhuksia myös. Viimeisenä keskikäytävää astuu tukeva mies pipo kallellaan päässä, toppatakki repsottaa ja reppu selässä. Astelee rauhassa lähes etupenkkiin ja heittää repun selästään penkin päähän ja istuu kuin kotiinsa olisi tullut. Kirkkoherra astelee mikrofonin taakse. Ääni on jotenkin aran tuntuinen, ehkä nöyräkin. Poissa on mahtipontisuus ja pönötys. Tänään tässä kirkossa valtaa käyttää joku muu kuin pappi tai kanttori. Ollaan pyhän äärellä.
Kangasniemi on onnistunut siinä, mihin suurin osa seurakunnistamme ei pysty: luomaan säännöllisen kymppimessun, joka kutsuu, puhuttelee ja hoitaa tämän ajan ihmistä. Olen kuullut tästä, mutta olen mukana ensimmäistä kertaa. Messun aikana kuuntelen itseäni; mikä on erilaista, mitä koen? Tuntuu kuin uudet ja raikkaat, mutta syvästi hengelliset tuulet puhaltaisivat läpi kirkon. Miksi täällä on niin helppo olla? Miksi vieraanakin ihmisenä voin elää messun tapahtumien mukana rennosti jännittämättä ja käsillä olevaan eläytyen? Löydän ainakin kolme selvää asiakokonaisuutta:
1. Kaavamaisuus on poissa. Messun liturgisia osia on poistettu niin paljon kuin mahdollista. Olen koko ikäni käynyt enemmän tai vähemmän säännöllisesti kirkossa, mutta edelleen mietin jumalanpalveluksen aikaan sen kaavaa; kunnian aikana seisomaan, niin ja kiitosvirren aikana myös. Miten nuo etupenkissä istuvat rippikoululaiset osaavat nousta oikeaan aikaa? Onneksi heillä on vielä notkeat niskat. Seistäänköhän täällä pyhä-hymnistä Jumalan karitsaan vai istutaanko välillä. Tuleeko evankeliumin jälkeen halleluja vai ei. Kyllä se Herran siunaus jo osataan seistä, vaikka pappi sen hätäisesti heti virren jälkeen vielä aloittaa. Miksi yksi kerta ” Herra olkoon teidän kanssanne”ei riitä? Miksi sellainen vuorotervehdys edes on tarpeellinen? Huomaan, että kaavat ovat kahlinneet minut. Nyt, kun ne ovat poissa, olen vapaasti ihmetellen ja vastaanottaen mukana.
2. Kun kaavat eivät kannattele messua, nousevat sisällöt suurempaan merkitykseen. Synnintunnustulaulu kolahtaa, tekstit putoavat kuin jyvät muokattuun multaan, kirkkoherran jykevän saarnan aikana ei ole mitään muuta, ei kirkkotilaa, ei alttaritaulua, ei muita ihmisiä; vain nuo Raamatusta nousevat sanat ja opetus. Ehkä ensimmäisen kerran elämässäni saarna vie minua ilman, että arvostelen ja arvioin. Kuuntelen oikeasti muuta miettimättä. Rukoukset ovat kirkkoon tulleiden kirjoittamia. Ne tuovat vieressä istuvan ajatukset lähelle omia murheitani ja iloni aiheita. Sana ja rukous ovat jotenkin pelkistettyjä ja paljaita, käsinkosketeltavia. Ne eivät peity käsikirjan valmiisiin teksteihin ja muotoihin. Messua kannattelee siis ihmisten aito usko ja kaipaus Jumalaan. Turhaan emme ole täällä, Hän on läsnä.
3. Musiikki puhuttelee. Tietenkin Viisikielisen laulut ovat koskettavia, mutta on myös muuta. Koen bändiläisten ja esilaulajien olevan mukana sydämellään. He ovat itse valinneet laulut. He haluavat valinnoillaan välittää Pyhän kosketuksen. Se toimii. Ymmärrän nyt myös yhden oleellisen eron urkumusiikin ja bändisoiton välillä: rytmin. En ole hyvä laulaja, mutta rytmin käsitän. Mieleni ja kehoni elää rytmisoittimien mukana paremmin eläytyen myös sanoihin. Mielestäni urkumusiikki ei ole kaunista. Taitavasti käytetty kitara, kosketin ja rumpu yhdistelmä saa mieleni nousemaan aivan eri sfääreihin kuin urut vaikka olen jo vanha mies.
Kun polvistun alttarin ääreen ehtoolliselle silmäni kostuvat. Annan kyynelten tipahdella alttarikaiteelle. Otan vastaan leivän ja viinin. Olen kokenut jotakin sellaista, mistä olen kaukaisesti unelmoinut. Hoitavan jumalanpalveluksen, minkä ovat toteuttaneet rohkeat seurakunnan vastuunkantajat ohi kaavojen ja ja vallitsevan kirkkojärjestyksen. Kun messukahveilla jututan mukana olleita pappeja, huomaan, että tämän seurakunnan papit ovat laskeutuneet alas tornistaan ja antaneet vallastaan puolet seurakuntalaisille. He ovat alkaneet oikeasti palvella seurakuntaa ja heidän rinnalleen ovat nousseet ne seurakuntalaiset, joilla on sama palvelemisen mieli.
Jouko
Kiitos jutustasi!
Olen minäkin iloinnut Kangasniemen seurakunnan aktiivisuudesta. Olen kokenut että siellä on hyvä ilmapiiri joka tukee ja rohkaisee mukana olijoita.
Jo 1970 -luvulla Kangasniemen iso kirkko oli useamman kerran vuodessa tupaten täynnä. Ollessani siellä nuorisopappina 1971-1975 saatoin joskus lausahtaa silloiselle kirkkoherra Matti Tukialle, että on se vaan kummaa että Jumala on siunannut seurakuntaa kirkkoherran ahkeruudesta ja lahjakkuudesta huolimatta.
Kiitos blogista. Olipa paljon sellaista, jota itsekin olen vuosien vieriessä miettinyt. Perinteinen messu ei kosketa itseäni eikä näytä ruokkivan muitakaan päätellen 10-20 osallistujan määrästä tavallisina sunnuntaina. Olen ihmetellyt aivan samoja asioita kuin kirjoittaja: esim. miksi pitää moneen kertaan toivottaa, että Herra olkoon kanssanne – ehtiikö Herra poistua aina välillä? Ja montaa muuta asiaa liturgiassa. Toki ymmärrän liturgisten osien sisällöt, mutta niistä tulee pidemmän päälle kulunut matra, kun niitä toistetaan aina samanlaisina. Kaava tukahduttaa elämän.
Kristittyjen tulisi olla evankeliumin vapaudessa tässäkin suhteessa, mutta olemme tiukasti kirkkolain kahleissa.
Olen yrittänyt asiasta jutella joidenkin pappien kanssa ja ehdottanut, että jospa edes muutaman kerran kokeiltaisiin toisenlaista messua. Mutta enpä ole saanut vastakaikua. Tulkitsen, että on niin vaivatonta pitää aina saman kaavan mukaan, viis siitä, kiinnostaako ketään. Näinkö vähän kirkolle merkitsee ihmisten tavoittaminen? Hienoa, että Kangasniemellä viitsitään!
Olen aiheesta kirjoittanut tällä sivustalla pari blogiakin mutta poistanut, kun aihe ei ole näyttänyt kiinnostavan.
Matiakselle haluan kertoa, että ei Kangasniemen gospelmessu ole työntekjöiden ansio vaan aktiivisten ja sitkeiden seurakunta-aktiivien. Taistelu kaavan osien pois jättämisestä tuntuu olevan jatkuvaa ja kipeää. Seurakunalaiset itse ymmärtävät mikä puhuttelee ja mikä ei, mutta kirkkoherran on puolustettava oppimaansa kirkon teologiaa. Voimassa olevia messukaavoja tarvitsevat kirkkohallitus, papit ja kanttorit, mutta kirkkokansalle ne ovat muuttuneet hengellisen elämän esteeksi jumalanpalveluksessa.
Anitalle kiitos, että komppaat. Meitä hiljaisia ihmettelijöitä on jo liikaa kirkon liepeillä. Medän tulisi ryhdistäytyä vaatimaan sitä, mikä meille kuuluu: valtaa rakentaa omaa seurakuntaamme sellaiseksi, että hengellinen elämämme voisi toteutua sen sisällä. Silloin ei tarvitsisi etsiä eväitä muualta, niin kuin nyt.
Hienoa! Matti Tolvanen, muut työntekijät ja seurakuntalaiset ovat tehneet hyvää työtä – ja Jumala on tehnyt heissä ja heidän kauttaan ja keskellään hyvää työtään!
Kunpa asia olisikin noin Toivo! Hyvä ystäväni Matti Tolvanen – toivottavasti pysyy ystävänä myös tämän blogin ja kommenttieni jälkeen – olisi kyllä mukava nostaa tikun nokkaan. Hän kuitenkin itse sanoi tulleensa siihen tulokseen että hänen tärkein tehtävänsä on olla olematta esteenä. Oma kokemukseni kahdesta seurakunnasta ja nyt kun olen ollut yhteydessä ympäri Suomea eri seurakuntiin äänet sieltä ovat karua kuultavaa: kyllä me tehtäisiin ja uudistettaisiin, mutta kun se kirkkoherra!! Kun jollakin seurakunnalla menee hyvin, se luetaan aina pappien ansioksi. Näin ilmeisesti myös Kangasniemen kohdalla. Kun olen perehtynyt seurakuntaan, huomaan asian olevan toisin. Pappien rooli on yleensä vain mahdollistajan rooli. Parhaassa tapauksessa he kykenevät rohkaisemaan ja tekemään yhteistyötä. Onhan sekin jotain ja paljonkin. Meitä maallikoita ei tikun nokkaan killisteltäväksi tarvitse nostaakaan. Palvelijan viitta riittä hyvin. Mutta aina kun vapaaehtoiset alkavat töihin seurakunnassa hengellisen työn saralla, seurakunta rikastuu moninkertaisesti verrattuna siihen, että vain papit olisivat töissä.
Pyydän anteeksi Toivo ja muut tätä lukevat papit, mutta te olette seurakuntien hengellisen elämän kehittymisen suuri ongelma ja ylitsekäymätön este. Yleistys on raaka ja joillekin epäoikeudenmukainen. Kuitenkin kirkkohallituksen tutkimus ja seurakuntien antama palautekyselyn tulos on selittelemätön: seurakuntien vapaaehtoisten toiminan suurin este on työntekijöiden asenteet. Tulokset löytyvät sakasti.fi ja olihan siitä uutinen tälläkin sivustolla. Kertokaa te papit, miten vyyhti lähdetään purkamaan. Ilman teidän apuanne me maallikot emme mahda mitään. Auttakoon meitä kaikkivaltias ja armahtavainen Jumala, että löytäisimme yhteisen sävelen ja oppisimme ymmärtämään toisiamme.
En saa unta ennenkuin lievennän edellistä kommenttiani. Miltä minusta tuntuisi olla este ja ongelma? Eihän syy ole pappien vaan pitkän kehityksen tuloksena syntyneen toimintakulttuurin, missä heidät on nostettu keskiöön. Palvelijoista on tehty herroja ja pylväistä pikkuhiljaa lasikattoja. Valta on kuitenkin makeaa – myös hengellinen valta(en tarkoita väkivaltaa). Kuka siitä vapaaehtoisesti luopuisi? Ehkä Kangasniemen papit ovat niin tehneetkin.
Varmaan jo Rooman vallan ajalla kirkko alkoi kehittyä pappisvaltaiseksi. Ajan myötä muodostui suorastaan hengellinen sääty, joka oli tavallisten kuolevaisten yläpuolella. Vain siihen kuuluvien katsottiin voivan ymmärtää hengellisiä asioita.
Uskonpuhdistuksessa tämä kuilu oleellisesti kaventui; Luther nosti esiin yleisen pappeuden ajatuksen (joka on ainoa varsinainen pappeus, josta Uusi Testamentti puhuu). Mutta juopa jäi edelleen olemaan johtuen tietysti siitäkin, että rahvaan kirjasivistys eteni hitaasti. Luther oli kuitenkin luonut sen kehittymiselle edellytykset: kansankielen ja lukutaito-opetuksen vaatimuksen. (Muut reformoidut kirkot kyllä ymmärtääkseni harppasivat tässä pidemmän askeleen eteenpäin.)
Kuilu hengellisen ja maallisen säädyn välillä on säilynyt luterilaisessa kirkossa (ja vielä enemmän tietysti ortodoksisessa ja katolisessa kirkossa). Maallikkojen on pitänyt tyytyä istumaan ja kuuntelemaan. Vaikka monet maallikot ovat hengellisissä asioissa oppineempia ja kokeneempia kuin teologisesta tiedekunnasta valmistuneet nuoret papit, he ovat kuitenkin ”alempaa säätyä”. He kelpaavat korjamaan leirikeskusten kattoja, keittämään kahvia ja neulomaan sukkia lähetystyölle, mutta heidän sanansa ei paina paljoakaan, kun on kyse toiminnan sisällöstä tai muodoista.
Minun on vaikea ymmärtää, miten seurakunnan viranhaltijat, lähinnä papit, eivät tunnu lainkaan huolestuvan siitä, että jumalanpalveluksiin osallistuu tavallisina sunnuntaina vain 1 % tai vähemmän seurakunnan jäsenistä – vaikka ne ovat kuulemma seurakunnan päätapahtuma!
Jos itse olisin pappi, menisin itseeni ja alkaisin vakavasti miettiä, missä vika ja voinko nostaa palkkaa tällaisesta. Kutsuisin ihmisiä koolle kirkkoon ja pyytäisin avoimesti kertomaan, mistä osallistumattomuus kiikastaa. Sitten alettaisiin miettiä, olisiko tilanne muutettavissa. Olisin valmis kokeiluihin. Myös seurakuntalaisten erilaiset armolahjat olisi otettava käyttöön. Nyt käytössä tuntuvat oleva vain sisäluvun, kolehdinkeruun, virsikirjojen jakamisen ja kahvinkeiton armolahjat.
Juuri näin Anita. Olen huomannut, että missäpäin Suomea tahansa otan asian puheeksi, löytyy aivan samat ongelmat. Meille maallikoille on selvää, mistä asia kiikastaa, ja meiillä olisi heti muutosehdotuksia. Mutta pappi kuin pappi, niin vaikka kuinka vääntää rautalangasta mallia, perille ei mene. Miten tälläinen juopa on mahdollinen? Jo Jeesuksen aikan elettiin tiukkojen uskonnollisten ohjeiden mukaan. Suurin ihme alkukristittyjen elämässä muille oli juuri vapaus noista uskonollisista kahleista. Ihmisen vallan tie kristinuskossakin on yhä uusien kahleitten tie.
Olen tallettanut katkelman jostain kirkollisesta komiteamietinnöstä, en vaan ole merkinnyt mikä komitea ja milloin. Mutta se kuuluu näin:
”Tärkein komitean muutosesityksistä on siirtyminen virkavaltaisesta ja työntekijäkeskeisestä toimintakulttuurista seurakuntalaislähtöiseen kulttuurin. Seurakuntalaiset eivät ole seurakunnan toiminnan kohde, vaan he ovat yhtä kuin seurakunta. Seurakuntalaisten toimintamahdollisuuksiin liittyvät konkreettiset esteet on kartoitettava ja purettava. Kirkoista tulee tehdä monikäyttöisiä yhteisön keskuksia, jonne seurakuntalaiset voivat kokoontua.”
Kirkko nojaa teologiseen koulutukseen, oli se miten harhaista tahansa. Koska maallikoilla ei sitä ole, heidän käsissään kaiken arvellaan turmeltuvan. Kirkon opin ja elämän puhtautta on pitänyt varjella maallikkojen tietämättömyydeltä.
Onko unohdettu, että Jeesuksen seuraajikseen ja sanomansa eteenpäin viejiksi valitsemat 12 oppilasta olivat kaikki maallikkoja? Vasta Paavali oli teologisen koulutuksen saanut.
Jeesus otti riskin, ja niin teki Jumalakin ihmisen luodessaan. Kirkko sen sijaan ei ole uskaltanut ottaa riskiä, että tavalliset seurakuntalaiset pääsisivät sohlaamaan seurakunnan toiminnassa.
Tuo komitea on kirkon tulevaisuuskomitea ja ydinkohta sen mietinnöstä. Tuossa komiteassa ymmärrettiin jotakin, mutta se koottiinkin pääosin muista kuin kirkon työntekijöistä. Mietintö käsiteltiin kirkolliskokouksessa ja sieltä lähti 17 tehtävän lista muutoksista valmisteltavaksi kirkkohallitukselle. Seuraavassa kolme ensimmäistä kohtaa noista 17 tehtävästä:
.Kirkolliskokouksen päätös: Kirkon tulevaisuuskomitean mietintö/Kyrkomötets beslut: Kyrkans framtidskommittés betäkande
Käsittelyn pohjana oli tulevaisuusvaliokunnan mietintö 1/2017.
Kirkolliskokous päätti
antaa kirkkohallitukselle tehtäväksi
1. kehittää seurakuntien henkilöstön rekrytointia, koulutusta ja osaamista niin, että se antaa nykyistä enemmän valmiuksia monialaiseen työhön, seurakuntalaisten kohtaamiseen, vapaaehtoistyön rekrytointiin ja johtamiseen sekä viestintään;
2. kartoittaa ja purkaa vapaaehtoistyöhön ja seurakuntalaisten oma-aloitteiseen toimintaan liittyvät esteet mahdollisine säädösmuutosesityksineen kirkolliskokoukselle;
3. kehittää johtamista kirkossa niin, että johtajat ottavat huomioon johtajuuden hengellisen luonteen, vapaaehtoistyön johtamisen sekä palkatun ja vapaaehtoistoimijoiden hengellisen identiteetin tukemisen;
Jollakin Jumalan ihmeellä pääsin kirkkohallituksen työryhmään, minkä tehtävänantona ovat nämä kolme kohtaa. Olen ainoa maallikko työryhmässä, mutta on siellä vilpitöntä halua viedä asiaa eteenpäin. Mutta miten se tehdään, niin että kirkkomme muuttuu ja seurakuntien toiminta vapautuu? Siihen en tällä hetkellä näe muuta tietä kuin meidän maallikoiden tai sanotaan vapaaehtoisten vastuunkantajien yhteinen koko maan kattava rintama. Jumala voi ihmeitä tehdä tässäkin, ja siihen haluan luottaa. En tiedä onko virhe laittaa tähän yhteystietoani, mutta tähän tarvitaan oikeasti mahdollisimman moni mukaan. jouko.kukkonen@nic.fi