Kaksi opetusta: kaikki rakkaus on hyvää, elämä on lainaa

Jos kirjoittaa, että kaikki rakkaus on hyvää, joku pahastuu. Niin pelottava on rakkaus, sen sanominen avaa haavan. Lundissa eli Ruotsin modernin ajan ehkä kuuluisin luterilainen teologi Anders Nygren, ja on osittain tämän Nygrenin vika, että kaikki on huonosti, ja rakkaus ei ole yksi vaan kaksi.

Nygrenin nimiin pannaan semmoinen kuin motiivitutkimus. Motiivi on niin kuin sen kuntosalin nimi Motivus, motiivi tarkoittaa liikuttavaa periaatetta. Teologi on niin kuin murhatutkija, joka etsii motiivia, sisäistä periaatetta, jonka mukaan jonkun ihmisen ajattelu ja oleminen ojentautuu. Lundilainen teologia oli patriarkkojen aikaan 1900-luvulla kovassa huudossa.

Anders Nygren on kuuluisa kaksiosaisesta kirjastaan Eros ja agape. Siinä kirjoittaja analysoi kahta rakkautta tarkoittavaa sanaa ja ajattelee niin, että ihminen omassa turmeluksessaan suuntautuu enemmän tai vähemmän likaisesti kohteisiin, mikä vie pois Jumalasta, kun taas puhdas hyvä Jumalan agape-rakkaus tulee pyyteettömästi ylhäältä. Eros paha, agape hyvä.

Suomessa Nygreniä luettiin ennen vanhaan ahkerasti, ja täkäläinen niin kutsuttu systemaattisen analyysin tutkimusmetodi on johdannainen ruotsalaisesta motiivitutkimuksesta. Systemaattinen analyysi on sitä, että etsitään tekstistä ”rakentava periaate”, siis se taustaoletus, jonka varaan teksti rakentuu.

Nygren ajatteli, että on eros-motiivi ja on agape-motiivi.

Tämä liittyy keskusteluun muun muassa luterilaisten suhteesta muihin uskontoihin. Nehän ovat kaikki väärässä. Juutalaiset laintöineen ovat pahinta lajiketta, opettivat piispat ennen vanhaan. Sitten on islam, perkeleen uskonto. Ennen vanhaan muista uskonnoista esitettiin julmia, rasistisia karikatyyrejä ankarina orjuuttajina, kun taas puhdasoppinen luterilaisuus esitettiin armon uskontona. Kenelle se on sitä, kenelle ei.

Rakkaus on yksi. Ja kaikki rakkaus on hyvää. Eros hyvä, agape hyvä. Ne ovat molemmat yhden ja saman rakkauden näkökulmia. Itse asiassa rakkauden näkökulmia ja muotoja ovat epithymia, eros, filia ja agape. Ne kaikki ovat yhtä ja samaa motiivia, niiden olemus on pyrkimyksessä yhteyteen. Ne ovat kaikki elämän puolella.

Katolilaisuudessa tämä on selvä asia, siellä lunastus ei kumoa luomista vaan täydentää sen. Eleniuksen Jaska-vainaa sanoi sen kerran kauniisti: ”Toinen ei kumoa ensimmäistä.” Kaikki, mikä on hyvää muissa uskonnoissa, on hyvää myös kristityn kannalta. Kaiken sen hyvän kristitty voi omaksua aivan sellaisenaan, eikä siinä siltä osin ole syytä ruveta ketään käännyttämään.

Luther näki siinä ongelman, koska jos ihmisessä nähtiin minkäänlaista hyvää siementä, saattoi jäädä pieni mahdollisuus, että joku pelastui omin voimin. Se on vähän outo näkemys, sillä olisihan mahdollista ajatella, että kaikki on lahjaa. Itse asiassa oma isä-vainajani sanoi kerran sähköpostissa mahtavasti: Elämä on lainaa. Siinä oli luomuihminen, joka ihasteli marjojen puhtaita makuja ja sanoi, että ”kiroelu ee oo minun taevaaseen piäsyn esteenä”. Ei se edes vastaa saanut tehtyä sanomatta jossain välissä ”perkele”, kun käteen osui vähän liian lyhyt tai kiero oksa. Porkola-vainajaa Huttunen ihaili yhtä paljon kuin ystäväänsä Jaska-vainajaa. Ja siitä vinkkelistä hän toisteli mieluusti lausetta ”Jumala vanhurskauttaa jumalattoman”. Oli suorastaan siis pelastava päämäärä tulla jumalattomaksi eli uskonnottomaksi - niin kuin itse asiassa Kari Enqvist on. Isä ihaili Esko Valtaojaa, ja hän inhosi ratkaisukristillisyyttä ihan kauheasti. Piirre, joka häntä ärsytti perinpohjaisesti, oli se, jos joku oli ”paskantärkeä”. Eniten häntä ärsyttivät ihmiset, jotka ”kehua retostelivat omalla uskollaan ja ratkaisun tekemisillään”.

Isä oli sen aikakauden oppia kansakoulussa saanut, että juutalaisuus oli lakihenkistä ja kaikki paitsi körttiläisyys oli aina lakihenkistä, ja lakihenkisyys oli pahimman lajin orjuuttamista. Olen melkein samaa mieltä, mutta tahtoisin kuitenkin korostaa, että elämä on laina. Buddhalainenkin ajattelee niin, että elämä on lainaa. Joku kauhistuisi, jos sanoisin, että Huttusen ajatuksissa oli tietämättään buddhalainen tunnelma. Elämä on laina. Ja kaikki on lahjaa. Ei siinä ole kuulkaa omavoimaisuutta sellaisessa, ei tekojen hurskautta.

Olen iloinen, että vihdoin tapasin Tomas von Martensin. Hän tietää nämä jutut. Suomenruotsalainen körtti on minusta kaunis ajatus. Tomas selittää tämän päivän lehdessä ihan mahtavasti sitä, miten hän vapaana kuin lintu ottaa nokkaansa oksan sieltä, toisen täältä ja rakentaa itselleen hengellisyyden pesän ihan mistä tahansa rakennusaineista. Niin myönteinen, niin nöyrä meininki. Kaikki on lainaa. Ja kaikesta voi oppia!

Nyt kun siis liberaaliteologia sanoo, että uskonnollinen usko on sisäsyntyistä intuitiota siitä, että ihminen on jonkin itseään suuremman varassa, niin tämä ajatus itse asiassa - minä nyt vain vähän oikaisen - tulee aika lähelle roomalaiskatolista opetusta siitä, Kristus-Logos on läsnä kaikessa luodussa ja siten kaikki ihmiset ovat osallisia jumalallisesta Logoksesta sellaisenaan. Toinen ei kumoa ensimmäistä. Kaikissa uskonnoissa on jokin totuuden siemen. Sitä siementä ei tarvitse hylätä eikä muuttaa. Sillä epithymia, eros, filia ja agape ovat kaikki samaa rakkautta.

Mistä päästään Ruotsiin. Siellä tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksyttiin juuri sillä perusteella, että kaikki rakkaus on hyvää. Malja rakkaudelle. Piispa Tuulikki Koivunen Bylund sanoi sähköpostissa, että Ruotsissa Nygren ei ole pitkään aikaan ollut missään huudossa. Hyvä niin.

Vanhat körtitkään eivät kaikkia näitä asioita hyväksy, mutta minulla on silti silmä nähdä, että jokainen katsoo asioita aina omista lähtökohdistaan. Vanhat körtit eivät ehkä puhu kauheasti rakkaudesta, ja siinä puhutaan paljon ihmisen - eikä ”ihmisen yleensä” vaan omasta - keskeneräisyydestä. Monia heistä ei haittaa, että körttipatriarkka Simo Juntunen jo 2005 sanoi selvällä suomen kielellä liikkeen kannan: homot ovat tervetulleet. Kun körteiltä oli kysytty, miksi teillä ei ole viidesläistyyppistä perhetyötä, Simo vastasi, että täällä on kauheasti yksinäisiä, täällä on vähemmistöjä, täällä perheet ovat hirveän monimuotoisia.

Tämä asenne juontuu siitä, että viidesläisyys on kaupunkilaista, mutta herännäisyys on maalaista. Maalla perheet ovat aina olleet monimuotoisia. Ukko-Paavokin ehti moneen kertaan naimisiin, mutta kaupunkilainen kalvinistissävytteinen uskonto sisältää naiivin ajatuksen, että 1800-lukulainen kaupunkilainen ydinperhemalli on sama kun Ensimmäisen Mooseksen kirjan perhemalli.

Isä oli kalamies, ei kovin taitava, mutta sitäkin innokkaampi. Ennen vanhaan käytiin isän ja Severin kanssa pilkillä ahkerasti. Niin kuin Jeesus isä puhui vertauksin. Usein metaforat nousivat kalastuksen parista. En ole varma, tiesikö isä, mitä sana metafora tarkoittaa. Viimeisessä puhelussaan hän kuunteli tarkkaan, kun kerroin, että Ketolan Mikko oli pyytänyt minulta artikkelia liberaaleista ja konservatiiveista. Isä sanoi, että ”sinnet taija olla kumpookaan”. ”Minusta ite mielessä on ruvennut tuntummaan siltä, että sinnoot niin kun pilikillä, kahtelet, tulleeko kallaa, ja jos sitten ee tuu, sinä siirryt seuroovaan kohtaan ja kaeraat tuas uuven reijän ja katot, syöpikö sitten.”

Elämä on lainaa. Kaikki on kesken, vielä ei ole valmista. Voitto ei ole varma. Ihmisen matka jatkuu. Tänä vuonna sato oli huono, jospa ensi vuonna olisi parempi. Tämä on savolaista platonismia, jonka värisävyt ovat harmoniassa eräiden buddhalaisten tyhjyyttä koskevien näkemysten kanssa. Se ei ole outoa, kun niin syvässä on ollut huhu siitäkin, että Parmenides olisi päässyt käymään Aasiassa asti.

Terveisiä Israelista. Tämän tekstin piti ilmestyä aiemmin, mutta ajastus petti.

28 kommenttia

  • petri järveläinen sanoo:

    Augustinuksen rakkaus-käsitys on monimutkainen, koska hän käsittelee tahtoa ja passioita päällekkäisesti. Jumalan rakastaminen on hänen mukaansa sielun yliluonnollinen lisäosa, uusi pala päässä. Kun Pyhä Henki manipuloi Augustinuksen kannattaman platonistisen sieluteorian rationaalista osaa, Hän virittää siihen caritas -rakkauden, joka on tahdon uusi muoto. Caritas rakkaudella muuttunut tahdon sisältö rakastaa henkilön itsensä sijasta Jumalaa ja lähimmäistä. Tähän liittyy sitten inhimillisiä kokemuksia, jotka valuvat sielun alempiin osiin. Kun caritas toteutuu, sielun alemmat osat iloitsevat, kun se on uhattu, ne ovat peloissaan, kun saavuttamaton, ne toivovat, kun petetty, ne surevat.

    Haikolasta. Haikola ei ollut tutkijana lundilainen. Hänen opettajansa oli Ragnar Bring. Haikola ei kritisoinut Nygrenin teosta vaan piti sitä vastaansanomattomana. Mutta hän ei ollut motiivitutkija eikä pyrkinyt samassa merkityksessä neutraaliin tieteellisyyteen kuin Nygren. Tutkijoista lundilaisin oli Pinomaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Teemu Kakkuri sanoo:

    Lundilaisuudesta puhuttaessa pitää erottaa lundilaisuus lundilaisuudesta. Toinen oli systemaattisen teologian koulukunta ja toinen uuspietistien ja Tiililän käyttämä haukkumasana. Vähän samanlainen yleispätevä kaatoluokka kuin liberaaliteologia on nykyään. Osa lundilaisuuden saamasta vastarinnasta johtui jo siitä, että se oli ruotsalaista. Tiililä oli aitosuomalainen. Hänen mielestään Lutherkin oli suomalainen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kimmo Saastamoinen sanoo:

    Eikö Haikola ainakin ihaillut ja pitänyt esikuvanaan Herbert Olssonia ja olssonilaista metodia? Ainakin uransa lopussa? Eri asia on tietysti, tekikö hän omat tutkimuksensa olssonilaisella metodilla. Olssonhan oli lundilainen ainakin siinä mielessä, että hän oli saanut perusoppinsa Lundissa. Hänen teologianhistoriallinen/systemaattinen metodinsa oli tekstien tarkasteleminen niiden useissa eri tekstikonteksteissa. Se, onko olssonilainen metodi lundilaisuutta, lienee ennen muuta semanttinen kysymys, jossa tarkastellaan sitä, mitä lundilaisuudella tarkoitetaan.

    Millä perusteella Pinomaa oli lundilaisin? Eikö yhtä hyvin Tiililä; hänhän kysyi jokaisessa tekstissään, mikä on se kristinuskon perusmotiivi, jonka varassa hän voi elää ja kuolla? Hän etsi uskonnollista varmuutta huutamalla muille, vaatimalla vastausta. Tiililää on pidetty jopa pelottavan varmana totuuden omistajana. Hän oli päinvastoin pelokkaan epävarma ja ajoittain epätoivoinen totuuden etsijä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kimmo Saastamoinen sanoo:

    Petrin toimittama Haikolan tekstien kokoelma on jännää luettavaa juuri metodin näkökulmasta. Jos Olssonin metodi oli samojen tekstien pyörittämistä eri puolten näkemiseksi, niin noissa Haikolan kirjoituksissa ei ole juuri ollenkaan tutkittavia tekstejä vaan tutkijan referaatteja ja analyysin tuloksia ilman tekstievidenssiä. Ja Haikola moittii Uuras Saarnivaaraa todella kovin sanoin ja tietysti osin aiheellisestikin juuri tekstisitaattien epäkriittisestä käytöstä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kimmo Saastamoinen sanoo:

    Onko Augustinuksen cupiditas rakkautta? Jos on, niin mikä on sen suhde caritakseen? Onko se samaa vai eri rakkautta? Onko cupiditas pervertoitunutta caritasta vai ei-caritasta vai jotain muuta? Mikä yhdistää ja mikä erottaa? Yhdistääkö akti luonne ja intensiteetti (ikävä?) ja erottaako objekti tai suunta (primaaristi Luoja-luotu)?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • petri järveläinen sanoo:

    Cupiditas on lähimmäiseen kohdistuvaa rakkautta, jonka intressinä on rakastaja itse. Se tulee lähelle sitä, mitä Nygren tulkitsee Augustinuksen eros -rakkaudeksi. Se on vääristynyttä caritasta. Caritas on aristoteelisen philian yliluonnollinen vuodatettu muoto.

    Olsson oli Haikolan kaveri. Ne teki kirjat samoista nooteista, jotka hukkuivat jonnekin. Haikolan käsitys luonnollisesta laista on se, mikä on Olssonin kirjassa. ”Uullssonki sanoi niin” oli tyypillinen Haikolan lause.

    Myönnän, että Pinomaan tulkitseminen lundilaiseksi perustuu muistissani aika pinnallisiin lähteisiin. Opin asian Mannermaalta. Se oli yleinen käsitys teologimaailmassa vanhan liiton aikana. Käsitys perustui lähinnä siihen, että Pinomaa pyrki välttämään normatiivisia lausuntoja tekemään aatehistoriallista taustatutkimusta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kimmo Saastamoinen sanoo:

    Pinomaa seurasi kyllä ainakin Nygreniä metodikirjassaan Teologian tie, mutta en tiedä, voiko hänen omia tutkimuksiaan pitää kovin lundilaisina. Deskriptiivisyyspyrkimyshän ei sinänsä ole mikään lundilainen erityisanti, paitsi ehkä 1900-luvun keskivälin Suomessa, jossa oli taustana normatiivista traditiota, jota myös puolustettiin. Ja Voittavassa uskossa hän peesaili paljon Wingreniä, joka ei kai ollut ainakaan aivan nygreniläinen lundilainen. Aika harvat varmaan olivat, koska harvat yrittivät olla yhtä perusteellisia (uskonnon)filosofeja. Nygren lienee kenties kaikkein kovatasoisin pohjoismaalainen produktiivinen teologi ikinä.

    Mannermaalaisten arviot vanhoista suomalaisista Luther-tutkijoista ovat hiukan värittyneitä, esim. Pinomaan suhteesta eksistentialismiin. Ja Pinomaan arvio Sormusesta – kirjassa Iustificatio impii – meni sekin pahasti kohteensa ohi. Se oli hermeneuttisesti pahansuopa, vaikkei ihan niin paha kuin Haikolan Saarnivaara-arvio.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kimmo Saastamoinen sanoo:

    Eli Augustinus oli sitten tosiaan pohjimmiltaan yhden rakkauden edustaja ja varmaan sitten myös augustinolainen Bene-paavikin. Augustinolaisella Niebuhrilla asia onkin simppelisti melkein selvä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Juhani Huttunen

    Olen toimittaja. Verkkolokikirjaani kirjoitan yksityishenkilönä, tällä tarkoitan kirjoittajan vastuuta sekä sitä, että tekstit ovat ärsyttävän pitkiä, koska en jaksa ajatella asioita tai mitenkään olla ammattimainen.