Kaiken, mitä todella tarvitsen tietääkseni, miten elää ja mitä tehdä ja miten olla, opin lastentarhassa, sanoo Robert Fulghum kirjassaan, jonka nimi on sama kuin häneltä varastamani rupriikki. Ja ajattelin kähveltää häneltä vielä lisääkin: Viisaus ei ole ylioppilastutkintovuoren huipulla, vaan tarhan hiekkalaatikossa. Siellä mies sanoo oppineensa nämä asiat:
Jaa kaikki. Pelaa reilua peliä. Älä lyö ihmisiä. Pane tavarat takaisin sinne, mistä otit ne. Siivoa omat sotkusi. Älä ota tavaroita, jotka eivät ole sinun. Pyydä anteeksi, kun loukkaat jotakuta. Pese kätesi, ennen kuin rupeat syömään. Vedä vessa. Pikkuleivät ja kylmä maito tekevät hyvää.
Elä tasapainoista elämää – opi jotakin ja ajattele jotakin ja piirrä ja maalaa ja laula ja tanssi ja leiki ja tee työtä vähän joka päivä.
Ota nokkaunet iltapäivisin. Kun lähdet ulos maailmaan, varo liikennettä, pidä toista kädestä ja pysyttele yhdessä muiden kanssa.
Tajua ihme. Muista pieni siemen viilipurkissa: juuret menevät alas ja kasvi ylös eikä kukaan oikein tiedä, miten ja miksi, mutta me olemme kaikki samanlaisia.
Kultakalat ja hamsterit ja hiiret ja pieni siemenkin viilipurkissa kuolevat kaikki. Niin mekin.
Ja sitten muista Astrid Lindgrenin kirjat ja ensimmäinen oppimasi sana, suurin kaikista: KATSO.
Fulghum kirjoitti kirjansa jo 1980-luvulla, mutta hän saa vahvistusta esittämälleen näkemykselle American Journal of Public Healthin äskettäin julkaisemasta tutkimuksesta, jossa löydettiin yhteys päiväkotilasten sosiaalisten taitojen ja sen välillä, kuinka hyvin he pärjäävät nuorina aikuisina elämässään.
Lapset, jotka olivat avuliaita päiväkodissa, myös todennäköisimmin valmistuivat yliopistosta ja olivat kokopäivätyössä 25-vuotiaana. Lapsilla, joilla oli ongelmia ongelmanratkaisussa, jakamisessa, yhteistyössä tai kuuntelemisessa, oli suurempi todennäköisyys siihen, etteivät he valmistuneet lukiosta tai yliopistosta. Heillä oli myös todennäköisemmin elämässään aineiden väärinkäyttöä sekä ongelmia lain kanssa.
Leikkikoulu, lastentarha, päiväkoti, rakkaalla lastensäilytyspaikalla on monta nimeä. On syytä muistaa, että eivät esiopettajat saa kasvatettavikseen mitään tyhjiä tauluja. Päinvastoin: tiukat asenteet moniin asioihin on omaksuttu jo kotona. Päiväkodin tädit kuulevat kyllä lasten välityksellä, millaista muksuoppia kodeissa harjoitetaan.
Koska lapsella ei ole paljoa elämänkokemusta, niin kuulemalla tarinoita muiden elämastä lapsi voi oppia paljon. Kouluttajat neuvovat tarinan edetessä esimerkiksi kyselemään lapselta, miltä henkilöistä mahtaa tuntua tai miksi henkilö toimii tietyllä tavalla. Toivottomaksi tapaukseksi ei kai ainoatakaan lasta suoralta kädeltä tuomita?
Suuresti arvostamani kasvatustieteen emeritusprofessori Kari Uusikylän mielestä suorituskeskeisyys lisää oppilaitten ahdistusta. Hänen mukaansa jo hyvin pieniltä lapsilta vaaditaan oppimissuorituksia, vaikka heille pitäisi opettaa elämäntaitoja. Miksi hoetaan vain osaamista ja menestystä?
Milloin lapsi saa olla lapsi, kun sitä surullisen kuuluisaa työuraa pitäisi kuulemma pidentää niin lopusta, keskeltä kuin alustakin? En ole tehnyt aiheesta väitöskirjaa, mutta uskallan silti inttää, että lyhenevä lapsuus ja suorituspaineet ovat omiaan syrjäyttämään nuoria koko elämä-nimisestä kilpailusta. Heidän otteensa reaalimaailmasta kirpoaa, kun heille ei ole opetettu riittävästi elämäntaitoja. Kun työkalut puuttuvat, ei selvitä elämän haasteista muuten kuin virtuaalipelien opein. Eli huonosti.
No niin, lapset: avatkaahan iPadinne ja klikatkaa sieltä auki… Ei, ei, ei – pysäyttäkää tämä pikajuna heti! Lapsille on annettava takaisin se lapsuus, jonka olemme heiltä viemässä / vieneet! Missä tässä tappotahtisessa elämänmenossamme on se säätönappula, josta kuumeisen kiireistä menoa voi hidastaa ja säätää huumaavaa melua pienemmäksi?
Julistetaan lapsille leikkimisrauha!
”Lapsi oppii asenteet ja ennen kaikkea tekee perässä sen, mitä näkee vanhempien ja sisarusten tekevän…” Näinhän se on. Me aikuiset monesti taidamme vain unohtaa sen kaikessa oman elämän suorittamisessa.
Itseäni on elämän kiemuroissa ja rähinöissä luultavasti auttanut osaltaan suuresti se, että kodissani, mikä pääsääntöisesti oli monilapsisissa kerrosstaloissa 50 -luvulla sai aina leikkiä ja kutsua kavereitakin mukaan. Leikki oli kaikki kaikessa eri muodoissaan. Ja pihalla aina laumoittain eri-ikäisiä penskoja, suuriin ikäluokkiin kun kuuluttiin. :). Jos piha poikkeuksellisesti tyhjältä näytti, niin sitten vain soittamaan ovikelloa ja aina se ”Saaks ….. tulla ulos leikkimään. :D. Ja aina sai!
Siinä sivussa niitä sosiaalisia taitoja väkisinkin kehittyi ja koulua käytiin. Kuka milläkin menestyksellä. Ei siitä edes oikeastaan keskusteltu, kouluun mentiin ja sillä selvä. Opettajia ei kukaan unissaankaan haistatellut, muutens.
Oli todella oikeastaan meikäläiselle shokki, kun havaitsin oman tyttäreni kaveripiirin kerrostalon kotipihalla kutistuvan pariin kaveriin. Ei se näköjään hänen elämäänsä mitenkään häirinnyt ole, mutta jotenkin tuntuu että hän jäi paljosta todella riemukaasta touhusta paitsi.
Ja jäi siltä ajalta muutama hyvä ystävä tähän päivään saakka, mikä on suuri kiitoksen aihe.
Tarja: ihan samanlaisen ajankuvan voisin antaa 1960-luvun alun Tapiolasta! Me pojat tosin emme tunnustaneet leikkivämme. Me präijättiin…