Diakoninen kirkko auttaa ja tukee haavoittuvassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä; toimii oikeudenmukaisuuden, yhdenvertaisuuden ja rauhan puolesta; rakentaa hyvää elämää edistäviä yhteisöjä sekä varjelee luomakuntaa. Tälle työlle on valtava ja lisääntyvä tarve.
Elintarvikkeiden ja sähkön hinnan sekä korkokustannusten dramaattinen nousu koskettavat erityisesti köyhimpiä ja lapsiperheitä. Venäjän sota Ukrainassa on tuonut sodan kauheudet Eurooppaan ja vaatii meitä kaikkia kysymään, miten voimme parhaiten palvella lähimmäistä Ukrainassa sekä maan jättäneitä pakolaisia. Samaan aikaan Afrikan sarvessa on poikkeuksellinen nälänhätä, jota vaatii meitä reagoimaan, auttamaan. Ilmastonmuutos ei sekään vedä henkeä muiden kriisien tieltä vaan kutsuu meitä kaikkia luomakunnan varjeluun aikaisempaa ponnekkaammin.
Vaikka diakonian taakka voi tuntua ajoittain musertavalta, meillä on paljon toivoa. Meillä Suomessa on vakiintuneita ja hyväksi havaittuja keinoja niin diakonian, kehitysyhteistyön kuin rauhantyön osalta. Meillä on aktiivisia seurakuntia sekä toimivia kirkkoyhteyksiä maailmalla ja kanavia auttaa hädänalaisia niin akuuteissa kriiseissä kuin myös pitkäjänteisemmin. Kirkolla ja kirkollisilla järjestöillä on kokemusta ja oppeja siitä, miten apu menee parhaiten perille ja miten antaa sellaista apua, joka on aidosti vaikuttavaa. Kriisitalven kynnyksellä on kuitenkin rehellistä kysyä, riittävätkö vanhat toimintamallit, voisiko diakoninen kirkko suorittaa tehtäväänsä aikaisempaa voimallisemmin tai paremmin?
Olemme tottuneet rinnastamaan auttamisen ja antamisen. Raamatussa kerrotaan köyhästä leskirouvasta, joka ”antoi vähästään, kaiken mitä hänellä oli, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi”. Antamisella tulee jatkossakin olemaan keskeinen rooli diakonisen kirkon työssä, erityisesti heikoimmassa asemassa olevien- sekä hauraimmissa konteksteissa asuvien parissa.
Meidän tulee kuitenkin tiedostaa, että auttaminen on joskus passiivinen ja passivoiva prosessi: auttaja antaa ja saa luvan unohtaa (onhan hän kantanut kortensa kekoon) ja autettavan ainoa rooli on ottaa apu kiitollisena vastaan. Joissain tilanteissa on kuitenkin väärin typistää avunsaajat passiivisiksi ja hiljaisiksi toimijoiksi, sillä jopa vaikeimmissa oloissa ja kaikkein haavoittuvimpien ihmisten parista löytyy halua ja myös kykyjä toimintaan, jossa he itse saavat vaikuttaa siihen, millaisen sisällön ”auttaminen ja tukeminen” saa.
Pystymme varmasti rakentamaan kumppanuuksia ja yhteistyötä sinne, missä on aikaisemmin nähty enimmäkseen yksisuuntaista avustustyötä. Lähimmäisen palveleminen ei ole vain auttamista – se on yhteistyötä, voimaannuttamista ja valmiutta siihen, että roolit voivat myös kääntyä.
Seurakuntavaalit ovat hyvä mahdollisuus kirkon jäsenille vaikuttaa siihen, että päättäviin asemiin valitaan sellaisia edustajia, jotka haastavat kirkon diakoniatyötä entisestään kehittymään. Pitämään ja voimistamaan sitä mikä toimii, ja kehittämään uusia toimintamalleja. Jotain, joka menee perinteisen auttamismallin toiselle puolelle. Yksi tällainen malli on ajatella lähimmäisen palvelemista sijoittamisena. Voisiko olla mahdollista investoida lähimmäisiin? Odottaa diakonisen kirkon tavoitteiden edistymistä ja vielä saada kaikki (tai osa) rahallisesta panostuksesta takaisin? Ehkä sillä ajatuksella, että varat voisi investoida uudelleen.
Jotkin seurakunnat pohtivat jo nyt mahdollisuutta sijoittaa yritystoimintaan, joka on vastuullista, huomioi ympäristön- ja ilmastonmuutoksen sekä tukee yhteisöjen selviämistä ja hyvinvointia. Tälle mallille olisi tilausta niin kotimaassa kuin kansainvälisestikin.
Haavoittuvimpien ihmisten ruoka-avun antamisen osalta seurakunnat ovat jo nyt tärkeässä asemassa. Mutta voisimmeko jatkossa kehittää ruoka-avun jakamisesta taloudellista toimintaa, joka entistä paremmin kannattelisi itse itseään? Jotain, joka olisi hyväntekeväisyyden- ja voittoa tavoittelevan yrityksen välissä. Yritystoimintaa, jossa yrittäjäksi ryhtyvä kantaisi suurimman riskin, mutta johon ihmisten selviytymisestä välittävät sijoittajat, esimerkiksi seurakunnat, liittyisivät vastuullisten sijoitusten kautta?
Emme epäile hetkeäkään, etteikö Suomesta löydy yrittäjiä, jotka haluavat mitata tulostaan nuorten työllistymisen- eikä rahallisen voiton maksimoinnin kautta. Ja jo nyt Suomessa tehdään kansainvälistä kehitysyhteistyötä sijoittamalla vastuullisiin pieniin- ja keskisuuriin yrityksiin Afrikan hauraimmissa maissa. Mikseivät siis seurakunnat myös sijoittaisi lähimmäisten palvelemiseen, osana muuta hienoa diakoniatyötään?
Jussi Ojala, seurakuntavaaliehdokas, Avara kirkko (Jyväskylä)
Liisa Kuparinen, seurakuntavaaliehdokas, Avara kirkko (Jyväskylä)
Jari Tuukkanen, seurakuntavaaliehdokas, Keskusta yhteistyössä -ryhmä (Jyväskylä)
rahaahan seurakunnat tällä kastepäivällä hakevat.seurakuntaan liittymisen pitäisi tapahtua vasta sitten kun on tarpeeksi ikää ymmärtää näitä asioita.harva sitä kritiikkki kykyisenä enää haluaa.lasten pakkoliitokset kirkkoon ovat hyvin arveluttavia.etenkin kun eroaminen alle 18-vuotiaalta vaatii molempien huoltajien hyväksynnän.jos kaste olisi pelkkä seremonia ilman kirkoon littymistä ja juridisia seurauksia sen voisi hyväksyäkin vrt.nimiäiset.kirkko voisi koittaa mielummin huokutella täysi-ikäisiä kasteelle.olisi reilumpaa että kirkko yrittäisi värvätä jäseniä täysi-ikäisistä,ei lapsista.
Diakonia toiminta merkitsee meidän kaikkien planeetallamme elävien olentojen, ihmisten, syntymässä saadun lähimmäisen rakkauden merkityksen ymmärtämistä, jossa hengessä Korkein, Jumala, on mukana. Me päätämme toiminnastamme planeetallamme, ei Korkein. Meille arvostus toiminnastamme tulee sitten poislähtömme jälkeen planeetaltamme.
Tämä merkitsee myös Korkeimman ymmärtämistä, että Jumala ei ole ihminen mies pippeleineen.