Jumalan tuntemisen tuoksu

On päiviä, jolloin sen tuntee herkemmin kuin toisina hetkinä. Näinä kevään lehmuksenkukan värisinä heleinä aikoina, Jumala on ikäänkuin ilmassa kaikessa, linnunlaulussa, kimalaisten pörinässä, uusien kukkien tuoksussa. Ruohon kasvun ääni melkein sirisee, kun sade saa sen nousemaan. Maan sylistä nousee uuden alun ihana tuulahdus.

Minulla oli aikoinaan keväääntuoksu edessäni, kun syksyn aikaan synnytin vaikeuksien jälkeen ainoan lapseni. Vauvan ihosta huokui lämmintä läsnäoloa. Hänen hiuksensa olivat herkät kuin nurmen nukka ja silmät kuin pikkulinnulla. Jumalan lahjan ihmeellinen, uutta-antava kokemus.

Haluan kätkeä nämä kuvat sydämeeni ja vaalia niitä, kun lyhyt alkukevään aika on pian ohi. Kunpa muistaisin. Heti kun kesä täyttyy, jo kevätkin, kaikki alkaa tuntua tavanomaiselta. Jumalan läsnäolon aistiminen unohtuu ja turtuu. Lapsi on varttunut aikuiseksi ja elää omaa elämäänsä. Tavalliset päivät kuluvat pois siinä missä jokainen meistä, pikkuhiljaa.

Jokainen hetki on kuitenkin uusi! Jumalan armosta on mahdollista olla uudistuneena joka päivä ja kokea uusiksi tarjolla oleva elämä, tapahtui mitä tapahtui. Kaikki vastaantuleva on uutta, vaikka rutiiniakin, siillä se tapahtuu päivä ja hetki kerrallaan niinkuin Jumala suo. Jumala ei ole rutiinia. Hän tarjoaa tuntemisensa tilaisuuksia eri tavoin. Hänen läsnäolonsa on ikivihreä kaikissa sävyissään.

Arjen mitäänsanomattomissa tilanteissa itse voi olla mitäänsanomaton ja turta. Jumala ei ole. Siksipä kevät voi tulla tuulahduksena esiin kylminä pakkaspäivinä. Jumalan tuntemisen tuoksu tulvahtaa vastaan elämän arjesta ja harmaudesta ihmisten kesken. Ei tarvitse rakastaa vain keväällä, vaan rakkaus puhkeaa sydämessä milloin missäkin. Rujoudessa, rumuudessa, jonka keskuksessa on ihminen, lähimmäinen. Vielä hehkuttavammin, kun rakastumisen ulkoisia näytönpaikkoja ei ole.

Ankeiden ja ankarien päivien varalle kannattaa vaalia mielessä kevään tuoksuvaa kuvaa. Se antaa toivoa paremmasta jokaisena hetkenä. Kun rukoillen ja rakastettuna tajuaa tilansa Jumalan ihmisenä, ei voi muuta kuin itsekin tuoksua Jumalan tuntemista ja rakastaa, olla kevään airut, vaikkei sitä itse tiedostaisi kaikkineen.

 

 

 

 

4 kommenttia

  • Juha Heinilä sanoo:

    Kiitos Päivi hyvästä kirjoituksesta. Seuraavan sunnuntain Vanhan Testamentin tekstissä profeetta Elia kohtaa Herran Hoorebilla hiljaisessa tuulen hyminässä.

    Ja hän kulki sen ruuan voimalla neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä Jumalan vuorelle, Hoorebille, asti. Siellä hän meni luolaan ja oli siinä yötä. Ja katso, Herran sana tuli hänelle: hän kysyi häneltä: “Mitä sinä täällä teet, Elia?” Hän vastasi: “Minä olen kiivailemalla kiivaillut Herran, Jumalan Sebaotin, puolesta. Sillä israelilaiset ovat hyljänneet sinun liittosi, hajottaneet sinun alttarisi ja tappaneet miekalla sinun profeettasi. Minä yksin olen jäänyt jäljelle, mutta minunkin henkeäni he väijyvät, ottaaksensa sen.” Hän sanoi: “Mene ulos ja asetu vuorelle Herran eteen”. Ja katso, Herra kulki ohitse, ja suuri ja raju myrsky, joka halkoi vuoret ja särki kalliot, kävi Herran edellä; mutta ei Herra ollut myrskyssä. Myrskyn jälkeen tuli maanjäristys; mutta ei Herra ollut maanjäristyksessä. Maanjäristyksen jälkeen tuli tulta; mutta ei Herra ollut tulessa. Tulen jälkeen tuli hiljainen tuulen hyminä. Kun Elia sen kuuli, peitti hän kasvonsa vaipallansa, meni ulos ja asettui luolan suulle. Ja katso, hänelle puhui ääni ja sanoi: “Mitä sinä täällä teet, Elia?” (1. Kun. 19:8-13 FB33)

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Ihana rakastettava jumalallinen kohtaaminen! Kiitos, että siteerasit sen!! Hiljaisessa tuulessa meitä puhutellaan. Jumala kysyy meiltä, ja koko elämämme on vastausta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Marja Vilkama sanoo:

    Hei Päivi, ihana kirjoitus! Kiitos!

    Olen itse myös kokenut usein tuon kevään tulon hyvin voimakkaana luonnossa. Ilmassa on siellä silloin ihan ristiäisjuhlan tuntua!

    Lehmuksenvihreään satiiniin koko metsä puettu, lintu-urkurit sooloissaan mestarillisia, valon alttarilla rukousten siemenet, sinivuokkojen sinerrys mättäiden maljakoissa ja mattona valkovuokkojen puhtaus.

    Silloin on ihmisen pieni sydän pakahtua kiitollisuudesta!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Päivi Huuhtanen-Somero
    Päivi Huuhtanen-Somero

    Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja.