Pienissä kristillisissä yhteisöissä, seurakunnissa ja uskonnollisissa ryhmissä on joskus merkillinen ilmiö. Puhutaan rakkaudesta, armosta ja kaikkien ihmisten samanarvoisuudesta, mutta käytännössä kaikkia ei aina katsota aivan samalla silmällä.

Oman seurakunnan väki on tuttua ja turvallista. He tulevat ajoissa, istuvat oikeille paikoille, tervehtivät toisiaan ja tietävät suunnilleen, milloin kuuluu sanoa aamen. Ulkopuolelta tuleva ihminen saattaa sen sijaan aiheuttaa pienen sisäisen hälytyksen. Varsinkin jos ulkopuolinen näyttää siltä, että elämä on päässyt vähän rähjääntymään.

Jos ihmisellä on päihdeongelma, hän on asunnoton, vaatteet ovat nuhjuiset tai elämä muuten on ajautunut kivikkoon, ei häntä välttämättä katsota seurakunnan ovella aivan samanlaisena Jumalan luomuksena kuin siististi pukeutunutta ja hyvin toimeentulevaa riviseurakuntalaista.

Tässä kohtaa kristillisyyteen tulee hieman outo sivumaku.

Eräs tuttuni sanoi kerran, kun olin menossa vapaakirkolle tai tulossa sieltä, ettei hän sinne viitsi mennä. Ei kuulemma ollut parempia ihmisiä varten.

Lause oli tarkoitettu ehkä puoliksi vitsiksi, mutta siinä piili jotain varsin kiinnostavaa. Ajatus ”paremmista ihmisistä” ei nimittäin ole ollenkaan niin vieras kuin mielellään kuvittelemme.

Ihmisillä on taipumus muodostaa pieniä kerhoja, joissa omat ovat niitä kunnollisia ja muut niitä vähän epäilyttäviä. Sama ilmiö toimii uskonnossa aivan yhtä hyvin kuin työpaikan kahvihuoneessa, taloyhtiön pihassa tai Facebookin paikallisryhmässä. Ihminen voi jopa onnistua rakentamaan itselleen hengellisen arvojärjestyksen, jossa Jumalan armo alkaa kummasti muistuttaa jäsenkortilla toimivaa etukorttia.

Mutta jos seurakunnan ovesta pitäisi tulla sisään vasta sitten, kun elämä on kunnossa, kuka sinne oikeastaan on tulossa?

Päihdeongelmainen ihminen tarvitsee yhteyttä. Yksinäinen tarvitsee ihmisiä ympärilleen. Elämänsä kanssa kamppaileva tarvitsee toivoa. Ihminen, joka on tehnyt typeryyksiä, tarvitsee ehkä ensimmäisen kerran elämässään jonkun, joka ei katso häntä pelkästään niiden typeryyksien kautta.

Juuri tällaiselle ihmiselle seurakunnan pitäisi olla paikka, johon voi tulla ilman pääsykoetta.

Ei siellä pitäisi kysyä, oletko jo riittävän hyvä uskovainen.

Eikä varsinkaan sitä, oletko riittävän hyvä ihminen.

Sillä jos kristinuskon keskeisiä ajatuksia ovat armo, anteeksianto ja lähimmäisenrakkaus, niiden pitäisi näkyä myös käytännössä. Muuten käy helposti niin, että sunnuntaina puhutaan Jeesuksesta ja maanantaina katsotaan bussipysäkillä nenänvartta pitkin ihmistä, jolla on huonompi takki.

Ja ehkä kaikkein kiinnostavin asia on se, ettei uskovaisuus edes vaadi seurakunnan jäsenkirjaa. Ihminen voi uskoa Jumalaan, rukoilla ja elää hyvinkin hengellistä elämää käymättä koskaan säännöllisesti kirkossa. Toisaalta seurakunnan penkillä istuminen ei vielä tee ihmisestä automaattisesti hyvää, vaikka kirkon penkki saattaakin olla erinomainen paikka näyttää siltä.

Tässä kohtaa olisi hyvä jokaisen uskonnollisen yhteisön vilkaista välillä peiliin. Ei siksi, että sieltä löytyisi syntipukki, vaan siksi, että siellä saattaa näkyä tavallinen ihminen.

Se, joka kuvittelee olevansa muita parempi, on ehkä jo astunut melko pitkälle väärään suuntaan.

Seurakunnan pitäisi olla enemmän sairaala kuin herrakerho. Sinne pitäisi saada tulla rikkinäisenä, keskeneräisenä ja vaikka vähän mutaisillakin kengillä. Jumalan talossa ei pitäisi olla VIP-ovea, josta kulkevat vain ne, joiden elämä näyttää ulospäin siistiltä.

Jos ihminen löytää seurakunnasta toivoa, yhteyttä ja voimaa päästä elämässään eteenpäin, siinä toteutuu jotakin paljon tärkeämpää kuin pelkkä sunnuntainen kokoontuminen.

Ja ehkä silloin kirkon ovella voisi viimeinkin lukea:

Tervetuloa. Ei tarvitse olla valmis.

Sillä jos valmiita ihmisiä tänne odotetaan, saattaa penkkeihin tulla melko hiljaista.

Timo Tynkkynen