Kesän eka pyörälenkki vei hautausmaalle. Syynä sopiva sijainti, mukava reitti ja itse hautausmaa. Nimeltään Ruskeasanta Vantaalla, Tuusulantien ja lentokentän kainalossa täyden elämän keskellä. ”Rusa” on suosikkihautausmaani ja siellä on kaunis, pieni kappeli.
Tykkään hautausmaista. Työni vuoksi olen siellä lähes viikoittain hautajaisissa ja arkena osallistun osaltani seurakuntani hautausmaan ja muiden puistoalueiden kehittämiseen ja ylläpitoon. Lähinnä rohkaisemalla työntekijöitä, jotka osaavat hommansa.
Näiden kokemusten kanssa mielessäni on muutama huomio hautausmaista.
Ensinnäkin ne ovat hyvin hoidettuja ja todella viihtyisiä. Tällä tavalla arvostetaan näitä paikkakuntien keskeisiä ja tärkeitä paikkoja, jotka yhdistävät sukupolvia pitkältä ajalta. Hautausmaa jos mikä on seudun yhdistävä tekijä ja usein myös viihtyisin keidas.
Toiseksi hautausmailla on koettavissa koko elämän kirjo. Kiinnitin huomioni Ruskeasannalla siihen, miten suomalainen hautausmaa alkaa pikkuhiljaa moniarvoistua monella tavalla. Suomen kansainvälisimmässä kaupungissa se näkyi monessa kohdassa erityisesti hautamuistomerkeissä.
Eikä kalmisto ole vain menneisyyteen katsova, vaan täynnä elämää. Se muuttuu ja muokkautuu koko ajan ja on tarkoitettu kaikille siellä vieraileville. Työtä tehdään, paikkoja pidetään kunnossa ja kaikella tällä toivotetaan ihmiset tervetulleiksi. Toisinaan sieltä voi löytyä juttuseuraakin.
Hautausmaat ovat Jumalan puutarhoja, joissa on leposija edesmenneille ja paikka meille kaikille laidasta laitaan. Ja ne ovat paikkoja, joissa voi kokea pyhän.
Mitä sinulle nousee ajatuksiin hautausmaista?
Antti Kupiainen :”Mitä sinulle nousee ajatuksiin hautausmaista?”
Kun tähän kysynykseen muut eivät näytä haluavan vastata, niin vastaan omasta puolestani.
Ensimmäiseksi nousivat mieleeen ne monet läheistemmekin haudat, joiden sijainnista meillä ei ole tietoa. Toiseksi nousi mieleen isäni itärajan taakse jääneen kotipitäjän entinen suomalainen hautausmaa, jossa hautakivet oli kaadettu maahan hautausmaan päälle rakennetun panssarivaunuvarikon perustaksi, ja kolmammeksi lastemme lapsuuden ystäviin kuulunut nuorena kuollut ystävä, ja hänelle osoitettu muistoruno ”Lähtisitkö kanssani lapsuuden puutarhaan…”. Sitten tuli mieleen se, kun he lapsina/nuorina alkoivat jouluaattona laulaa kirkon jouluhartauden jälkeen kotiseutunsa kynttilöitä täynnä olevalla hautausmaalla ”Maa on niin kaunis” ja kuinka haudoilla olleet ihmiset olivat kerääntyneet tuota laulua kuuntelemaan.
Kiva, kun vastasit ja vain omasta puolesta voikin vastata. Kommenttisi kertoo ainakin minulle siitä, miten yhdistäviä paikkoja hautausmaat ovat. Siellä on paikka kaikenlaisille ihmisille ja kohtaloille. Toki ne herättävät myös monia tunteita meille.
Jumalan puutarhasta kirkko, seurakunta, korjaa ihmisruumiit pois noin 50-100 vuoden kuluttua. Ruumis ei ole jumalan puutarhaa vaan kun se on tehtävänsä tehnyt se joutaa taivaan tuuliin.
Mieleeni juolahti kysymys. Pitääkö hautausmaan olla olemassa maailman tappiin saakka vai voiko sekin ”muuttua maaksi jälleen” ja siten liittyä vuosituhantiseen kiertokulkuun?
Reino Suni :”Ruumis ei ole jumalan puutarhaa vaan kun se on tehtävänsä tehnyt se joutaa taivaan tuuliin.”
Eikö se nykyisin ole paremminkin niin, että seurakunnat käyttävät kramatorioidensa tuottamaa lämpöä lämmityskustannuksensa alentamiseen. Jäljelle ei jää muuta kuin kysymys, jota lauloimme mm. isäni hautajaisissa : ”…minnekä rientää ihmisen hneki, tiedätkö sen”.
Antti Kupiainen :” Pitääkö hautausmaan olla olemassa maailman tappiin saakka vai voiko sekin “muuttua maaksi jälleen” ja siten liittyä vuosituhantiseen kiertokulkuun?”
Vastaan taas vain omasta puolestani. Myös haustausmaat voivat mielestäni ”muuttua maaksi jälleen” ja liittyä vuosituhantiseen kiertokulkuun. Uskon nimittäin niin, että ”maa maaksi jää, mut henki taivahalle” edellyttäen, että henki on ollut henki joka haluaa elää, eikä dialektinen tai muukaan materialisti.