Jumalan armoa ei kaikki voi saada.

Luin ammulla taas yhtä hengellistä kirjaa ja siinä sanottiin näin:

”Varmaa on siis se, ettei kukaan sellainen saa Jumalan armoa, joka ei janoa ja kaipaa sitä…”

Aika järisyttävä ajatus, mutta näin hän se on. Presidenttikään ei voi armahtaa kuin sen, joka armahdusta pyytää. Mitään muuta lakiin perustuvaa vaatimusta ei aseteta. Näin käsitän asian. Korjatkoon lakimiehet asian, jos olen väärässä.

Sama periaate koskee Jumalan armoa. Se ei kuulu kenellekään sellaiselle, jolta Jumalan laki voi vielä jotain vaatia. Jos laki voi vaatia jotain, niin armo on tarpeeton. Silloinhan lain vaatimukset täyttämällä selviäisi kuiville.
Jos joku voi täyttää Jumalan lain vaatimukset, niin mihin hän sen lisäksi vielä armoa tarvitsee. Siinä tilanteessa ei armoa kukaan edes anoisi, eikä sitä silloin myöskään voisi saada. Jollei mitään hätää ole, niin armoon on turha vedota.

Nyt kun koko maailman synti on laitettu Vapahtajamme päälle niin sovitus kaikesta pahasta on jo toimitettu. Jeesus tuli synniksi, niin hän otti koko syntikuorman kannettavakseen. Kenenkään ei tarvitsisi jäädä tulevan tuomion alle. Jokaisen tarvitsisi ainoastaan anoa armahdusta vedoten tähän lupaukseen. Armo kuuluu jokaiselle, joka sitä anoo, mutta ei yhdellekään niistä, jotka ei sitä halua.

Sytinen anteeksisaamisen mahdollisuus on kuin lottovoitto.
Rahoja ei voi saada, jollei niitä lunasta itselleen. ( Taitaa siihenkin olla jo mahdollisuus.) Jumalan armon saamiseen taas ei. Se ei tule, niin kuin Manulle illallinen.

Jumalan armoa ei voi tietenkään saada, jollei sitä halua. Armo on tarjolla kaikille, mutta vain ne, jotka sen itselleen tahtovat, vain he sen voivat saada. Jotenkin luulisi, että asia olisi aivan selvä, että muilla ei voi olla mitään osuutta tähän armoon.

395 kommenttia

  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Opin tästä keskustelusta ihan uuden näköalan teologisiin keskusteluihin. Mikäli jätämme keskustelussa sivuun sielunhoidollisen näkökulman, niin koko puuha kadottaa mielekkyytensä. Molempien näkökulmien on kuljettava aina yhdessä. Hengellisen kasvun ja evankeliumin etenemisen mahdollistamisen täytyy olla keskustelun pääasiallisena tavoitteena, jotta se ruokkii hengellisesti lukijoita. Pelkkä asioiden pohdiskelu opilliselta kannalta aiheuttaa vain uupumista koko asiaan.

    Oikeastaan vanhurskauttamisoppi on henkilökohtaisesti merkityksellinen vain sille, joka on ensin rehellisesti pyrkinyt täyttämään elämässään Jumalan tahtoa jo pitkään, ja väsynyt siihen. On yrittänyt päivittäin lukea Raamattua ja pitää päivittäiset hartaustilanteet, mutta on havainnut , että jotain puuttuu. Jotain, joka saisi aikaan sen ensimmäisen rakkauden ja innon evankeliumin eteenpäin viemiseen. Ystäville ,tutuille ja koko ympäristöön. Tarve löytää Jumalan ratkaisu alkaa siitä, kun alkaa havaita vuosia uskossa elettyään, ettei kaikki ole niin kuin pitäisi.

    Jotain hyvin olennaista näyttää puuttuvan ja jos silloin löytää vanhurskauttamisopin uskoa virkistävän ja kaiken mahdollistavan ajatuksen, niin löytää jotain tosi merkityksellistä. Sen sijaan pelkän opillisuuden kannalta asiaa tarkastellessa tämä oppi ei anna edellytyksiä hengelliseen kasvuun, iloon ja rauhaan eikä vapauteen. Ei rohkeutta toimia lähipiirissään evankeliumin eteenpäin saattamisessa.

    Opillinen keskustelu, pelkän oikeassa olon näkökulmasta on lihan mukaista ja antaa sille ravintoa ja voimaa, mutta samalla taistelee sitä hengellistä elämää vastaan, jota Pyhä Henki meissä tahtoo vaikuttaa. Siksi tämäkin keskustelu hiipuu ja loppuu, kun se ei enää ole ruokkinut lukijoita. Olipahan opettavainen keskustelu. Kiitos useista tuhansista klikkauksista.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari Roos sanoo:

      ”Pelkkä asioiden pohdiskelu opilliselta kannalta aiheuttaa vain uupumista koko asiaan.”

      Hyvä havainto. Tämän olen itse huomannut myös ja sitä yrittänyt tässä välillä sanoa. Hyödytöntä väittelyä on käyty paljon tässä viimeisten 2000 vuoden ajan aina taisteluihin ja jakaantumisiin asti. Keskustelut ovat tarpeen, mutta kyllä niissä on tosiaan syytä olla se rakentava ja hoitava sekä yhteentuova tarkoitus, ei repivä eikä erilleen vievä. Opetelkaamme sitä. Kiitos Pekka.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Kiitos myös minulta Pekka, ja kaikki muutkin on ollut hyvää ja tärkeää asiaa ja paljon.

    Lopuksi raikas tuulahdus itse asian pääpukareilta…

    ”Ne, jotka Jumala on edeltä määrännyt, hän on myös kutsunut; ne, jotka hän on kutsunut, hän on myös tehnyt vanhurskaiksi.” Room. 8:30.

    Onhan sitä vaikea uskoa, että Jeesus oli Jumalan Poika. Siinä mielessä epäileviä ihmisiä voi hyvin ymmärtää. Asian uskominen on tarkkaan ottaen ihmiselle täysin mahdotonta. Lutherin katekismus opettaa: ”Minä uskon, etten minä voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Jeesukseen Kristukseen, Herraani, enkä tulla hänen tykönsä, vaan Pyhä Henki on kutsunut minua evankeliumin kautta, valistanut minua lahjoillaan, pyhittänyt ja varjellut minua oikeassa uskossa; niin kuin hän koko kristikuntaa maan päällä kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää ja Jeesuksessa Kristuksessa varjelee ainoassa oikeassa uskossa; jossa kristikunnassa hän antaa minulle ja kaikille uskovaisille joka päivä kaikki synnit runsain määrin anteeksi, herättää viimeisenä päivänä minut ja kaikki kuolleet ja antaa minulle sekä kaikille uskoville Kristuksessa iankaikkisen elämän.” Usko on Jumalan lahja ja Pyhän Hengen työ. Katekismus sanoo perään vielä oman aamenensa: ”Tämä on varmasti totta.” M Luther

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Sami Paajanen sanoo:

      Harvoin kotimaan blogeissa keskustellaan näin paljon. Keskustelu on pysynyt mielestäni myös aika hyvin kasassa. Joskus kirja on luettu loppuun ja se loppuu, sen kummenpaa syytä. Blogeja on myös tässä kotimaan järjestelmässä vaikea seurata, etusivulta poistuttua on nähtävä liikaa vaivaa löytääkseen blogin.

      Opillinen keskustelu tulee aina linkittyä liturgiaan, muuten siitä tulee moraalistista näpräämistä. Luterilaisuus kiremmillään edustaa lain ja evankeliumin näpräämistä, koko elämä on kategorisesti jaettu kahteen sektoriin. Vanhuskauttamisoppi tai Ismon tulkinta predestinaatiosta Rm 8:29-30, tuovat väsymyksen, uuvuttavat matkaajan. Jos on heikot eväät tulee nälkä. Kannattaa ammentaa alkukirkon traditiosta, siitä ohjausperinteestä jota on edellen mahdollista kuulla. Eväät ovat aivan toisenlaiset. Puhun kokemuksesta.

      Kirkon historiasta löytyy pyhiä ihmisiä jotka eivät osanneet lukea tai olivat sokeita. Silti heidän suhde Vapahtajaan oli läheinen ja tuore. On sanottu; rukouselämä kuvaa suhdetta. Mitä enemmän rukoilet sitä lähempänä Vapahtajaa. Muistan erään vanhan talomiehen ( se oli nainen) ei mikään penaalin terävämpiä kärkiä, mutta jotain ihmeellistä hänessä oli. Hänen läsnäolonsa henki Vapahtajan läsnäoloa. Se oli vakuuttavaa. – Minun puolesta kiitos kaikille. Tapaamme jälleen uudella areenalla, kun sen aika on.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kosti Vasumäki sanoo:

      Itse yhdyn mieluusti tuohon Ismon kommenttiin uskosta Jumalan lahjana Pyhän Hengen työnä, joka lähtee Isästä ja Pojasta, joka ilmestyy uskosta uskoon ts. uskosta uskolle, joka tuo levon, rauhan ja autuuden. Siitä saamme iloita.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Ekan kerran Sami kertoo kokemuksesta, jonka on saanut. Tähän asti Sami on viitannut vain opin tulkintoihin, joita on lukenut. Kokemuksia niiden pohtiminenkin tuottaa, mutta entä se oma Jumalasuhde ja kokemus siitä motivaatiosta, jonka se tuottaa? Siitä kokemuksesta olisin Samin osalta kiinnostunut lukemaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Pekka Veli Pesonen

    En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.