Tulin vasta nyt lukeneeksi Henrik Wikströmin haastattelun Kirkko ja Kaupunki lehdestä, ja inspiroiduin sen verran että kommentti Juha Yli-Jaakkolan blogiin ei riitä. Tämä on oikeastaan kommentti Wikströmistä tehtyyn haastatteluun. Siinä on paljon samoja ajatuksia jotka ovat itselleni tärkeitä ja joista olen aikaisemmin julkaissut blogeja. Seuraavassa omia sivuhuomautuksia ja ehkä tarpeettomiakin pilkunviilauksia, mutta teen ne vain Wikströmin rohkaisemana ja inspiroimana.
Selvästikin Henrik Wikström jakaa monien kokeman pettymyksen ”kirkon” hampaattomuuteen. Kirkko lainausmerkeissä siksi, että se on niin epämääräinen ja monimerkityksinen sana. Lisäksi se on houkuttelevan helppo yhteinen maalitaulu eri suunnista ampuville ja erilaisista syistä kriittisille ryhmille. Wikström tuntuu tiedostavan asian, kun hän sanoo kuvaavansa ”sitä, miten kirkolle on käynyt. Kirkko on ikään kuin vahingossa työntänyt Jumalan sivuun. Nykytilanne on pitkän kulttuurisen kehityskaaren väistämätön pää. Nämä ovat sellaisia juttuja, joihin kukaan ei ole syyllinen ja joihin kaikki ovat syyllisiä.” On kysymys Suomen Ev.lut. Kirkon viisisataavuotisesta historiasta, joka alkoi valtionkirkkona ja jatkui miehuullisena pyrkimyksenä irti valtion määräysvallasta samalla pitäen kiinni sen antamasta turvallisesta selkänojasta. Anteeksi kirkkohistorian mutkien oikaiseminen, mutta ihmehän se on jos ei kirkko sellaisella matkalla rappeudu.
Henrik Wikström sanoittaa hyvin sen kattavan motiivin joka kirkkoamme sen ylätasolla pitkälti näyttää ohjaavan. ”Varovaisuus johtuu siitä, että kirkko haluaa pitää kiinni jäljellä olevista jäsenistään.” ja ”Kuka tahansa rehellinen ihminen näkee, että tällä hetkellä kirkko yrittää vain maksimoida jäsenkuntansa.” Tai ”Kirkon ja kirkollisen lehdistön tasapainotteleva ote on johtanut ihan mahdottomaan tilanteeseen: mihinkään ei uskalleta ottaa kantaa, koska pelätään, että joku suuttuu”
Sen voi sanoa toisinkin. Kirkon vastuullisille johtajille on tärkeää mahdollistaa kirkon toiminta, ja siksi (maksavan) jäsenistön määrä on perusteltu huolen aihe. Onhan se ymmärrettävää. Ja kuitenkin samalla voi kysyä onko kirkko, tai sen vastuullinen johto, ollut enemmän riippuvainen jäsenistään kuin – jostakin vielä tärkeämmästä, mutta jostakin joka ei juuri nyt sovi sen toimintasuunnitelmiin. Pohditaan sitä vaikka viikonlopun hiljasuuden retriitissä. Pyhässä hiljaisuudessa. Nyt ensin täytyy kuitenkin huolehtia tämän ja tulevien päivien toimintaedellytyksistä. Kylmäävää mielikuvittelua, myönnän.
Kirkko-sanan käytön lisäksi minua vähän häiritsee se miten Henrik Wikström puhuu ”ihmisten” puolesta. ”Oikeasti ihmiset ovat kiinnostuneita aika syvistä hengellisistä kysymyksistä. Ei heille riitä se, että arkkipiispa sytyttää kynttilän ja sanoo pari kaunista sanaa.” Hyvin sanottu, tekee mieli sanoa lohkaistu. Ja samalla kysyn että ovatko he? Monille saattaa hyvin riittää kynttilä ja kauniit sanat. Minä en tiedä, ehkä olen puhellut liian vähän ihmisten kanssa. Tai ehkä kyse on siitä pidetäänkö omaan tulevaisuuteen liittyvää taivas – helvetti pohdintaa syvällisenä hengellisenä kysymyksenä. Sellaisena josta kirkossa tulisi enemmän keskustella. Wikströmin mukaan sellaisia olivat aikaisemmin uskon ydinalueeseen kuuluvat: puhe Jumalasta, Saatanasta, taivaasta, helvetistä. Huomaan miettiväni, että näistä neljästä vain joka toinen mainitaan Apostolisessa uskontunnustuksessa.
Henrik Wikström on kirjoittanut 16 vuoden pappina olemisen havainnoistaan kirjan Mitä Jeesus tekisi? Todella vakavaa asiaa käsittelevälle kirjalle annetaan nimi joka on peräisin vierasperäisestä iskulause-kielimaailmasta. What whould Jesus do? Kuka sen voi tietää? Lisäksi se edustaa mielestäni sellaista sisäpiirin puhetta, joka houkuttelee lukemaan ennen muuta valmiiksi samoin ajattelevia.
Vielä selvyyden vuoksi: pidän itseäni Henrik Wikströmin kanssa samalla puolella olevana. Kari Kuulan samassa Kirkko ja Kaupunki lehdessä tekemän vakavanleikkisän jaottelun mukaan (https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/kuula-unohda-jako-liberaaleihin-ja-konservatiivisiin-silla-me-olemme-joko-naiiveja-tai-nuivia-kristittyja) olen uskontulkinnassani enemmän naiivi kuin nuiva.
Hyvää pohdintaa.
Kirkosta ei saisi tulla Kristuksen korvaaja, mutta nyt se on kuin Toteemi kylän keskellä, jota osa käy potkaisemassa ohi kulkiessaan, toinen kusettaa välinpitämättömästi koiransa toteemin kylkeen, yksi taas käy hiljaisena hetkenä rukoilemassa sen juurella. Monia toteemi koskettaa, kun taas yhtä monia se ei kiinnosta tipan vertaa… Toteemi on seisonut kansakunnan keskellä ajasta aikaan ja vielä hetken sen korkeaa huippua koristaa kultainen risti, jossa lukee Jeesus on Herra.
Ensi viikolla risti on määrä poistaa, sillä sen kulta tarvitaan teologisen tiedekunnan uudistuksiin…
Voi heti aluksi todeta hyvin päättäväisesti sen että Wikström on väärässä, kirkko ei ole työntänyt Jumalaa sivuun. Mutta sen sijan voisi ajatella että se Jumala josta saarnoissa puhutaan on kunkin saarnaajan ajatus ja kokemus Hänestä. Vai luullaanko vakavissaan, että saarnaajat tahallaan vesittäisivät sanomaa ollakseen ihmisille mieliksi? En todellakaan usko siihen.
Se, joka on kiinnostunut siitä mitä yleisemmin saarnataan muuallakin kun kotikirkossa , saa hyvää informatiota radion ja TVn hartauksista. Se on helpoin tapa kuulla useamman eri saarnaajan tulkintoja Jumalasta. Jollei ole kuullut useampaa saarnaajaa niin keskustelu on olettamuksia.
On totta juuri TV saarnojen perusteella että Jumala on hyvin kiltti , ymmärtäväinen, kuuleva , näkevä ja lohduttava. Nämä ominaisuudet kirjoitusten mukaan ovat Jumalan toiminnan atribuutteja. Hyvä niin , eikö sellaista sanomaa raskautetut painojensa alla halua kuullakin?
En oikein usko sitä ,että papeilla koulutuksensa perusteella olisi jotain erityistä sanottavaa Jumalasta omillaan toimeentuleville ihmisille. Eihän papeillakaan , ehkä harvaa poikkeusta lukuunottamatta, ole erityistä Jumalatietoa. He saarnaavat sitä mitä ovat oppineet opiskellessaan ja lukiessaan muitten oivalluksista ja kokemuksista ,täydennettynä heidän havainnoillaan elävästä elämästä.
Kirkon ongelmana on se että miten kommunikoisi täysikasvuisten ihmisten kanssa. He ovat tosiasia jonka jo viime vuosisadan teologitkin huomioivat vaikka eivät hekään löytäneet parempia keinoja täysikasvuisten kanssa keskustellessaan.
Uskon siis. että saarnat on otettava vakavasti. Ne heijastelevat sitä miten pitkälle saarnaaja on päässyt suhteessa Jumalaansa. Siitä ja sillä lailla he siitä saarnaavat. Jumala on mitä hän on . On kyse siitä miten paljon saarnaajat ovat ymmärtäneet Hänestä, siitä he saarnaavat ,vai väittäkö joku että itse asiassa he tietävät ja osaavat enemmän ,mutta eivät uskalla siitä puhua?
Kiitos Markku tästä. Kun minäkään en ole lukenut Wikströmin kirjaa, vaikea sanoa mitä hän tarkalleen sanoi ja mikä on toimittajan muotoilua. MInä nojaan siihen kun hän sanoo kuvaavansa sitä ”kirkolle on käynyt”.
Hyvä tuo sinun tarttuminen konkretiaan: ”Vai luullaanko vakavissaan, että saarnaajat tahallaan vesittäisivät sanomaa ollakseen ihmisille mieliksi?” Itsestäni huomaan kyllä joskus – varovaisena miehenä – pehmentäneeni/-väni jotain kohtaa Jeesuksen puheessa. En ehkä ollakseni mieliksi vaan vain arkuuttani. No, mieliksi olemistahan se on, että ihmiset edelleen tykkäisivät:)
Joka tapauksessa erinomasta se että tartut pappien puheisiin; että niissäkö tämä varovaisuus ja jäsenistön menettämisen pelko näkyy. Minä puolestani olen tarkastellut ja arvioin asiaa kokonaiskirkon päättävien elinten toiminnassa. Esim. siitä mitenkirkon tulevaisuusvaliokunnan mietinnön melko rohkeille ja radiakaaleille ehdotuksille ja aloitteille tuossa kirkon koneistossa käy. Ja se ei näytä hirveän hyvältä. Toivossa kuitenkin eletään ja katsotaan taas seuraava kirkolliskokous.