Sunnuntaina autoa ajellessani kuulin osan radion Horisontti ohjelmaa, jossa haastateltiin professori Veli-Matti Kärkkäistä. Ajatukseen tarttui yksi asia: Kärkkäinen puhui ”julkisen vallan tuomasta siunauksesta” luterilaiselle kirkolle Suomessa. Odotin jostain syystä, että hän olisi jollakin tavalla kyseenalaistanut sen, asettanut lainausmerkkeihin tms., mutta ei. Totesi vain sen olevan asian, joka nykyaikaisessa pluralistisessa ja moniarvoisessa maailmassa sopisi kuulua kaikille uskonnoille tai kirkoille, tai lopulta oikeammin ei kenellekään.
Kaliforniassa sijaitsevan Fullerin teologisen seminaarin professori tarkasteli kotimaansa asioita 20 vuotta Amerikassa asuneen näkökulmasta. Erikoiselta hänen mukaansa näyttää se, miten meillä luterilainen kirkko on säilyttänyt ja halunnut säilyttää monipuolisen ja julkisen suhteen valtiovaltaan, mikä ”sopeutuu huonosti” monarvoiseen yhteiskuntaan, ja on erikoisuus maailmanlaajassa kirkkojen perheessä.
Pidän Kärkkäistä merkittävänä asiantuntijana mm. sellaisessa ekumeniassa, joka ei katso Geneveä ja maailmaa vain perinteisen suomalais-ugrilais-luterilaisen kaukoputken kautta, vaan jolla on laaja tuntuma kirkkojen koko spektriin helluntaista katolisiin. Hänen lähtökohtansa antavat hyvät edellytykset. Muistan hänet 1990-luvun seminaareista, joissa hän Ison Kirjan rehtorina nauratti enemmistöyleisöä raikkaalla itse- eli helluntai-ironialla. Jatko-opinnoissaan hän sittemmin melko pian siirtyi luterilaiseen kirkkoon ja väitteli Helsingin yliopistossa muistaakseni maailman helluntailaisten vaikutuksesta ekumeeniseen liikkeeseen. Viime aikoina olemme saaneet lukea Kärkkäiseltä oivaltavia ja hienostuneella tavalla ilmaistuja esseitä Kotimaasta. Yksi käsitteli talouden ja rahan teologiaa Lutherin ajattelun valossa.
Hastattelua kuunnellessani aloin ensimmäiseksi miettiä sitä, mikä se julkisen vallan tuoma siunaus oikein on ja kuka sitä eniten saa osakseen. Harhaudun ajattelemaan että se koskettaa eniten noita kirkon isokenkäisiä kirkkohallituksen käytävillä; heillehän kuuluu myös yhteiskuntasuhteista huolehtiminen. Pian kuitenkin huomasin että seurakuntien arkielämähän julkisen vallan siunauksesta nauttii. Ilman sitä puuttuisi vähintään puolet mutta ilmeisesti paljon enemmänkin seurakuntien henkilö- ja muista resursseista, ja toiminta olisi kokonaan toisenlaista. Puhtaasti henkilökohtaisena mielipiteenä Kärkkäinen toimittajan pyytäessä sanoi, että kirkon olisi hyvä aktiivisesti työskennellä siihen suuntaan, että voitaisiin asemoida itsemme uudelleen moniarvoisessa yhteiskunnassa ja maailmassa, elämään ja toimimaan niinkuin kirkot etelässä, idässä ja lännessä toimivat.
Toivottavasti jossain kirkossa tällaista varautumista tapahtuu. Ei siitä tietenkään suurta numeroo tarvi tehdä, mutta tärkeätä olisi että ilman kirkolliskokouksen toimeksiantoakin joku porukka olisi liikkeellä. Niinkuin tietenkin onkin, onhan? Seurakunnissa sitä tapahtuu aina siellä missä seurakuntalaiset pääsevät tasavertaisina mukaan ja työntekijät osaavat antaa siimaa seurakunnan jäsenten omaehtoiselle toiminnalle.
Toista mm. Kaliforniassa vaikuttavaa suomalaista professoria Teivo Teivaista kuuntelin autossa eilen illalla Yle Puheella. Loppunousuna hänen haastattelussaan oli tulevaisuuden näkymät rajallisen maailmamme kestävyydestä. Pessimisteistä huoliatta maailma säilynee siihen asti kunnes aurinko sammuu. Ja kuka tietää, koska siihen menee vielä aikaa, ihminen saattaa hyvin keksiä keinon siirtyä jonkun toisen auringon vaikutuspiiriin. Ehkä.
Ehkä kirkkokin löytää jonkun toisen siunauksen sitten kun tämä siunaus sammuu?
Kärkkäisen näkökulma on amerikkalaisen uskonnollisesti pirstoutuneen yhteiskunnan
Ehkäpä yksi siunaus on siinä, että julkinen valta tuo evankeliumin kuulomatkan päähän aina uusia evankelioitavia.
Kirkon kannattaa painottaa kirkon suv aseman antamia etuja. Esimerkiksi aikoinaan varaoikeuskanslerin puheet suvivirrestä olivat suomalaisen julkisoikeuden perusteiden kannalta todella typeriä. Siinä lausunnossahan yhden julkisoikeudellisen yhteisön edustaja yritti panna kapuloita rattaisiin toisen julkisoikeudellisen yhteisön eli kirkon vapaaseen toimintaan yhteiskunnassamme. Pätevänä juristina hänen olisi pitänyt todeta että kaikkien julkisoikeudellisten yhteisöjen pitää tehdä rakentavaa yhteistyötä toinen toisensa kanssa hyvässä sovussa. Tämän yksinkertaisen julkisoikeuden aakkosiin kuuluvan näkökulman unohtaminen on häneltä vakava virhe. Tästä olisi pitänyt välittömästi antaa palautetta sekä hänelle että julkiselle sanalle.
On siis kirkon oma asia pysyä hereillä ja hyödyntää asemaansa julkisoikeudellisena yhteisönä eikä reagoida toisten väitteisiin väärällä tavalla orjaillen. Samaten lainsäädännössä on koko ajan pidettävä silmällä uusia lakialoitteita, jottei kirkon julkisoikeudellista asemaa evankeliumin esillä pidossa syrjäytetä jonkun ajattelemattoman esittelijän huomaamattomuuden takia.
Pekalle ja Matiakselle, että ihan hyvä jos on hyvä. Pointti bligissani on siinä että tällainen julkinen siunaus joka konkretisoituu ennen muuta kirkon verotusoikeutena ei kaiken järjen mukaan ole ikuinen nautintaoikeus. Onko sen loppumisesta tarpeellista muistuttaa/pelotella ja siihen varautua on toinen juttu. Minä pidän sitä tärkeänä, sanokoon suoraan hän joka ei pidä.
Verotoimistossa vietin aikaa yli 30 vuotta. Verotuksen kanssa en ollut paljoa tekemisissä, mutta jotain päälinjoja selvisi. Siksi pidän selviönä, että verotusoikeus katoaa jossain vaiheessa varmasti. Ehkäpä vielä senkin pääsen näkemään. Joten tuskin siihen kovin pitkää aikaa enää on. Kirkossa en näe mitään valmiuksia tuolle tilanteelle. Nyt olisi aika ryhtyä valmistautumaan. Luulen kuitenkin, ettei sellaista valmistautumista tulla näkemään. Kirkossa kun eletään selkä menosuuntaan päin. Asioihin reagoidaan vasta, kun ne on kohdalla. Vapaaehtoisuudesta puhutaan paljon, mutta asian eteen tehdään tuskin mitään. Vastustus työntekijöiden puolelta on kova. Saman vastahengen voi havaita myös seurakuntalaisissa.