Joutaako ns. Helanderin malli nyt syrjään?

Professori emerita Eila Helanderin esitti vuonna 2017 kirkon vihkioikeudesta luopumista koskevan selvityksensä yhteydessä kirkon avioliittokäsitystä koskevan kysymyksen ratkaisuksi kompromissiehdotusta, jossa kirkko ei luovu vihkioikeudestaan ja pitäytyy nykyisessä avioliittokäsityksessään, mutta katsoo, että myös samaa sukupuolta olevien kihlakumppaneiden kirkolliselle vihkimiselle ja heidän siviilivihityn avioliittonsa siunaamiselle on teologiset perusteet. Ratkaisuehdotus ei sisältänyt Eila Helanderin varsinaiseen toimeksiantoon eikä kirkolliskokous tehnyt siihen liittyvää päätöspontta. Myöhemmässä aihepiiristä käydyssä keskustelussa tämä ns. Helanderin malli on kuitenkin noussut usein esille.

Kirkkomme piispat esittelivät elokuussa 2020 vastauksessaan kirkolliskokouksen pyyntöön selvittää vaihtoehtoja kirkossamme avioliittokäsityksestä vallitsevan erimielisyyden ratkaisemiseksi kaikkiaan kuusi erilaista ratkaisua. Ratkaisuvaihtoehdon 2 mukaan kirkko pitää avioliittoa miehen ja naisen välisenä ja vihkii tämän mukaisesti. Samalla sillä on rinnakkainen toimitus, jolla halutaan vastata samaa sukupuolta olevien hengellisiin tarpeisiin. Piispojen mukaan tämä vastaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nykyistä käytäntöä. Tarkkaan ottaen näin ei ole. Kuten piispat vastauksessaan toteavat, kirkossamme voidaan rukoilla samaa sukupuolta olevan parin kanssa ja puolesta. Asiasta on piispainkokouksen 2011 antama pastoraalinen ohje, jota on täsmennetty 2016. Kyse ei kuitenkaan ole kirkollisesta toimituksesta, eikä asialle ole kirkolliskokouksen päättämää erityistä kaava. Uudesta toimituksesta päättämiseen tulisi kirkolliskokouksessa olla ¾ äänten enemmistö.

Nähdäkseni professori emerita Eila Helanderin ehdottama kompromissiratkaisu olisi jotakin piispojen kuvaamien ratkaisuvaihtoehtojen 3 ja 4 väliltä.

Piispojen esittelemän mallin 3 mukaan kirkko pitää avioliittoa miehen ja naisen välisenä ja vihkii tämän mukaisesti, mutta antaa mahdollisuuden kirkolliseen vihkimiseen myös samaa sukupuolta oleville pareille sallimalla papeille näiden parien vihkimisen avioliittoon.

Piispojen estelemän mallin 4 mukaan kirkolla on kaksi rinnakkaista avioliittokäsitystä, perinteinen ja sukupuolineutraali, joita molempia pidetään virallisina ja rinnasteisina. Kirkko toteuttaa vihkimisiä molemmille, eri- ja samasukupuolisille. Tässä mallissa perinteisen kannan papeille on säädetty omantunnon suoja.

Professori emerita Eila Helanderin vuonna 2017 esittää kompromissiratkaisua, jossa kirkko pitäytyy nykyisessä kannassaan, että avioliittoon vihitään vain mies ja nainen, mutta tämän ohella katsoo, että myös toisenlainen teologisesti perusteltu toimintamalli avioliittoon vihkimisestä ja siviilivihityn avioliiton siunaamisesta on mahdollinen ja sallii papeille, joilla on tämä näkemys omantunnonvapauden ja teologisen näkemyksen mukaisesti mahdollisuuden vihkiä avioliittoon myös samaa sukupuolta. Ratkaisuehdotuksen mukaan maininta teologisesti perustellusta toimintamallista ja omantunnonvapaudesta dokumentoidaan.

Piispojen esittelemä ratkaisuvaihtoehto 3 ei sisällä jotakin erikseen hyväksyttyä rinnakkaisteologiaa ja vaihtoehdossa 4 molemmat avioliittokäsitykset ovat virallisia ja rinnasteisia.

Nykytilanteessa mitään toista, kirkolliskokouksessa hyväksyttyä ja teologisesti perusteltua toimintamallia ei kirkossamme ole. Sen sijaan on useita erilaisia, kirkolliskokouksessa hyväksymättömiä teologisia perusteluja ja toimintamalleja. Näitä on tullut esiin mm. samaa sukupuolta olevia pareja vihkineiden pappien vastineissa eri tuomiokapituleille.

Vuonna 2017 jätetyssä edustaja-aloitteessa kirkon avioliittokäsityksen laajentamiseksi esitetiin yhdenlaiset teologiset perusteen samaa sukupuolta oleva parin kirkolliseen avioliittoon vihkimiseen. Kirkolliskokous jätti vuonna 2018 aloitteen yksinkertaisella enemmistöpäätöksellä raukeamaan. Aloitteen hyväksyminen olisi vaatinut kirkolliskokouksessa ¾ määräenemmistön.

Myös piispainkokouksen elokuussa 2020 kirkolliskokoukselle antaman vastauksessa esittelemään ratkaisuvaihtoehtoon 3 siirtyminen edellyttäisi ¾ määräenemmistöä kirkolliskokouksissa.

Piispainkokouksen vastauksen mukaan piispat eivät ole yksimielisiä eri vaihtoehtojen välillä. Lisäksi osa piispoista piti tarkoituksenmukaisena odottaa Korkeimman hallinto-oikeuden päätöstä koskien varoituksen antamista samaa sukupuolta olevalle papille. Ratkaisu saatiin 18.9.2020 (KHO:2020/​97), jonka jälkeen piispat heti tuoreeltaan totesivat, että ratkaisu selkeytti kirkolliseen avioliittoon vihkimiseen liittyvää oikeudellista tilannetta.

Saadun selvityksen perusteella korkein hallinto-oikeus toteaa oikeudellisena arvionaan, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon avioliittokäsitystä ja vihkimistä koskevaa säännöstöä, joiden perusteella avioliitto on miehen ja naisen välinen, ei ole 1.3.2017 voimaan tulleen avioliittolain muutoksen vuoksi muutettu, eikä tuomiokapitulin voida katsoa toimineen lainvastaisesti antaessaan kirkkolain 5 luvun 3 §:n 3 momentissa tarkoitetun varoituksen papille, joka on vihkinyt samaa sukupuolta olevan parin avioliittoon.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu jättää kullekin tuomiokapitulille erikseen harkintavallan koituuko samaa sukupuolta olevan parin avioliittoon vihkineelle papille jotain seuraamuksia, vaiko ei. Poiketessaan vihkitoimituksessa kirkon voimassaolevasta avioliittokäsityksestä kukin pappi siis viimekädessä itse vastaa omista teologisista perusteistaan ja muista perusteistaan. Kunkin tuomiokapitulin asiana on puolestaan itsenäisesti arvioida niitä perusteita, joiden mukaan pastorille joko koituu tai ei koidu mitään seuraamuksia. Ennen pitää myös tuomiokapitulien välille syntyy konsensus perusteista, joilla seuraamuksia ei synny.

Näin muotoutuva ratkaisumalli poikkeaa olennaisesta ns. Helanderin mallista. Ei siis ratkaista kokonaiskirkollisesti jotakin tiettyä rinnakkaista teologisesta ratkaisua, johon toisin ajattelevien pappien ei kuitenkaan edes oleteta sisäisesti sitoutuvan. Ei siis rakenneta nykyisessä avioliittokäsityksessä pitäytyvän kirkon sisälle toista limittäistä kirkkoa, joka olisi (jo) muuttanut avioliittokäsityksensä sukupuolista riippumattomaksi. Sen sijaan haastetaan kirkon kaikki papit kukin omalla tahollaan pohtimaan toimintansa perusteita ja teologisia kysymyksiä.

Sekin vaihtoehto on huomioon otettava ja kunnioitettava, että pappi pohdintansa jälkeen päätyy ratkaisuun, ettei hänen kutsumuksensa ole enää toimia pappina Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa. Tällöin hänelle avautuu muita vaihtoehtoja.

Toisaalta pappi, joka omien teologisten perustelujensa kautta jatkaa virassaan, rakentuu samalla hengellisesti omassa tehtävässään. Tässä pohdinnassaan papit eivät ole yksin, vaan heillä on piispojensa ohella tukenaan omat vertaisverkostonsa.

Sekä Helanderin malliin, että piispojen esittelemään ratkaisuvaihtoehtoon 3 siirtyminen edellyttäisi kirkolliskokouksessa ¾ määräenemmistöä, eikä sellaisen saavuttamien muutoksen kannalle liene lähivuosina todennäköistä.

Entä jos KHO olisi päättänyt toisin ja päättynyt ratkaisuun, ettei varoitusta olisi voitu antaa? Silloin korostuneeseen asemaan olisi noussut hallinto ja muotoseikkojen täyttyminen. Toiminnan teologiset perusteet olisivat jääneet kunkin vihkipapin henkilökohtaiseksi asiaksi piispallisen ja kokonaiskirkollisen kaitsentavallan ulottumattomiin.

Asian toinen rintama kulkee kuitenkin arjen realismissa. Samaa sukupuolta olevia pareja vihitään ja vihkitehtäviin lupautuneita pappeja on enemmän kuin niitä pareja, jotka vihkitoimitusta pyytävät. Yksikään kihlapari, joka jo nyt oman vakaumuksensa perusteella, siis vastoin kirkon avioliittokäsitystä, haluaa tulla kirkollisesti vihityksi, ei jää vaille vihkipappia. Tähän seikkaan KHO:n ratkaisu ei tuonut muutosta. Toimituskeskusteluissa vihkipapin on mahdollista käydä teologista pohdintaa myös yhdessä vihkiparin kanssa. Tällöin korostuu myös toimituskeskustelun sielunhoidollinen merkitys.

Siispä mitään kiirettä muutoksille ei ole. Ei Helanderin mallin mukaiselle, eikä esiteltyjen muidenkaan mallien suuntaan.

Vastaus otsikon kysymykseen: joutaako ns. Helanderin mallin nyt syrjää? Näillä näkymin joutaa.

Vaikka Helanderin malli on toiminut monille innoittajana, se on nyt aika laittaa sivuun ja tarttua siihen mahdollisuuteen, jonka KHO:n ratkaisu tarjoaa nyt kirkolle kultalautasella. Kirkko on opillisesti autonominen suhteessa valtiovaltaan ja kehittää omaa toimintaansa omista tunnustuksellisista lähtökohdistaan.  Syvennetään nyt kirkollisiin toimituksiin liittyvää teologista pohdintaa. Tukeudutaan nyt entistäkin selkeämmin Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen sen kaikissa vivahteissaan.