Se tulee taas eikä mitään voi. Joulu, Saturnalia, yule, Voittamattoman auringon päivä, Christmas – loppuvuoden juhlalla on monta nimeä, monella eri kansalla ja monessa ajassa. Ajasta ja kansasta riippumatta joulun aikaan on liittynyt usein vahvoja perinteitä. Nykyiset perinteemme ylettyvät noin 1 700 vuotta sitten Nikeassa pidettyyn palaveriin ja siellä tehtyyn päätökseen muokata juhlista oman sankarin syntymäpäivät. Siitä ei Nikeassa turhaan välitetty, että sankarin varsinaisesta syntymäpäivästä ei kenelläkään ollut tietoa. Nykyään osa tutkijoista kyseenalaistaa koko sankarin historiallisuuden.

Historialliseksi oletettujen sankareiden oletetuista syntymäpäivistä ja Nikean palaverin päätöksistä huolimatta joulu on joka tapauksessa mielenkiintoisten ilmiöiden ja ristiriitaisuuksien juhla. Jouluna tulisi kuulemma ensinnäkin rauhoittua. Mutta jos kansan joulunajan stressitilan saisi paperille, käyrät saattaisivat erottua varsin selvästi, eivätkä suinkaan rauhoittumisen eduksi. Joulun tehtävälista kaikkine lahjoineen, joulusiivouksineen ja notkuvien joulupöytien valmiiksi saamisineen aiheuttaa tutkimusten mukaan stressin, josta keho palautuu 17 prosenttia heikommin edelliseen kuukauteen verrattuna. (Lähde: internet, eli pulinat pois).

Joulu on ilon juhla, joka kiristää yllättävän monen pipon lievän hermoromahduksen partaalle. Joulu on antamisen ja saamisen juhlaa, jossa antaminen tuottaa puolentoista kuukauden stressireaktion siitä mitä ja kenelle antaisi, samalla kun saaminen vaivaannuttaa miettimään mitä ja paljonko antaja on uhrannut annetun eteen, ja olenko edes ansainnut tätä.

Lapset sentään osaavat antaa ja vastaanottaa ilman ylimääräistä painetta tai saamisen oikeutuksen analysointia. Vaikka liian hauskaa ei toki tule olla lapsillakaan. Päästäkseen aikuisuuden auvoiseen tunnelmaan, lahjojen saannin jälkeen lapsia pyydetään laulamaan Hei tonttu-ukot hyppikää, jossa riemu raikkahin ei ehdi kauaa äänihuulilla kylmetä, kun jo ollaan muistuttamassa kuinka vain hetken kestää elämää, joka sekin synkkää ja ikävää. Itku pitkästä ilosta ja sitä rataa. Ettäs tiedätte.

Hätäinen saattaa tässä vaiheessa vetää johtopäätöksen, että siinä joku joulun vihaaja taas avautuu eikä ymmärrä mistään mitään. Huolimatta jälkimmäisen johtopäätöksen oikeutuksesta, ensimmäisessä on viilaamisen varaa. Joulu on hienoa ja tunnelmallista aikaa. Pimeyden ja valon kontrasti, kynttilät, tuoksut ja ylimääräiset vapaat – kuka nyt niistä ei nauttisi. Joulussa on yksilön maailmankatsomuksesta ja uskomuksista – tai niiden puutteesta – riippumatta paljon potentiaalia siihen mihin se on tarkoitettu. Rauhoittumiseen, yhdessäoloon, hyvään tahtoon ja mieleen. Kun me vain osaisimme olla hössöttämättä hyvää hetkeä ohi niin ettei sitä edes huomaa. Tärkeimmät joulun positiivisista ilmiöistä ja odotuksista täyttyvät helposti ilman yliampuvia lahjavuoria, lattiasta kattoon desinfioitua asuntoa ja sen seitsemää sorttia kalaa joulupöydässä (toki pitää olla kolmea eri makua silliä, savulohta, graavilohta ja lipeäkalaa, mutta siis ei nyt sentään seitsemää eri sorttia). Ehkä tänä jouluna?

Niin ja se joulun alkuperä. Sieltähän se tulee, mistä kaikki muukin: maailmankaikkeuden lainalaisuuksista. Aurinkokunnasta, Maan kallistuksesta ja siitä, että joulun aika on kallistuksesta johtuen pohjoisella pallonpuoliskolla pimeintä aikaa. Pimeimmän ajan ympärille on kautta historian keksitty erilaisia juhlia. Sitä samaa juhlaa me kutsumme nykyään jouluksi.