”SEN NÄKEE SILMISTÄ
Vain toinen äiti, saman kokenut osaa tulkita uupuneen äidin katseesta, millaista on. Miehet ja lapsetkin näkevät, mutta eivät ymmärrä.
Empaattisimmat miehet sentään tuntevat sydämen kielellä murhetta tilanteesta, mutta eivät voi sittenkään tietää, millaista on.
Taakka, jota pitäisi jaksaa kantaa, mutta ei vain jaksa. Haluaisi luovuttaa ja rukous nousee taivaaseen, että pääsisi pois ja anelee, että Taivaan Isä lahjoittaisi miehelle uuden vaimon, joka hoitaisi näitä rakkaita lapsia tuoreilla voimilla.
Kyllä, perheen isäkin voi olla huolesta sairas, nähdessään rakkaan vaimonsa uupumuksen ja yrittäessään osaltaan kaiken, minkä ehtii ja jaksaa. Arkiruljanssi on vain niin meluisaa ja vaikeaa hallita, kun yrittää toisenkin puolesta.
Siinä päällisin puolin monen uskovaisen perheen tilanne ennen ja nytkin.
Kaikilla perheillä eivät asiat mene samoin. Ihmiset kun ovat erilaisia erilaisine eväineen.
Alussa kuvattu uupuneen perheen tilanne ei ole vielä pahin. Raskainta on niissä perheissä, joissa äidin henkinen terveys jo pettää ja joutuu hoitoon, mutta silti ei ole lupaa ehkäistä uusia raskauksia.
Miesten tekemät julkilausumat ovat sanoneet niin. Yhtäkään naista ei ole ollut mukana laatimassa niitä lausumia. Miksi?
60-70-lukujen julkilausumat ehkäisyn kieltämisestä missään tilanteessa on yksinkertaisesti julmuutta.
Luitte aivan oiken.
Jumalan sana ei missään kohtaa Raamatussa, eikä varsinkaan Jeesuksen opetus ole edellyttänyt tällaista julmuutta äitejä kohtaan, jotka synnyttävät jokaisen Jumalan luoman lapsen maailmaan.Kukaan ei ole syntynyt Jumalan tietämättä. Siten ehkäistyjä lapsia ei Jumala ole luonut.
Tässä kohtaa on ihmisopin juuri – siis ihmisopin. Ihmiset, jotkut miehet, ovat oman ymmärryksensä kautta uskoneet, että Jumala on luonut lapsia, jotka eivät edes ole siinneet. Sopiikin kysyä, mikä on heidät saanut käsittämään tällaisen vääristymän. Ei ainakaan Jumalan sana, eikä Jeesuksen opetus.
Ensimmäinen uskonkappale ei opeta niin.
On suurta lahjaa, jos on terveyttä ja ajallista menestystä, niinkuin monissa uskovaisissa perheissä on. Löytyy jopa ihailtavia superäitejä ja isiä, jotka ovat energisiä ja hyviä organisoimaan suurenkin perheen luotsaamisessa. Kun perheen talouskin on kunnossa, voi arki olla kotona kaikille perheenjäsenille hyvää positiivisessa ilmapiirissä ja arjen vastapainoksi pystyy vielä järjestämään muutakin virkistävää.
Monilla ei ole näin. Heidän perheissään ilmapiiri kasvattaa pelkäämään jaksamista myös tulevassa omassa perheessä. Hyvin pärjäävissäkin perheissä pääsääntöisesti tytöt pelkäävät naimisiin mennessään suurperheen kasvua ja omaa jaksamista.
On varmaa, että todella harva uskovainen haluaisi suurta perhettä, koska tietää, kuinka vaativaa se on.
Toiset pystyvät siihen, toiset eivät. Mistä se johtuu?
Meillä kaikilla on syntyessämme perintönä omat geenit ja tulevalla aviopuolisolla omansa. Niiden yhteisellä ”pääomalla”, jotka itse Jumala on lahjoittanut, luodaan pohjaa yhteisen taipaleen selviytymiseen. Syntymälahjamme ovat kovin erilaisia ja siksi suurperheen äitiys ja isyys voi olla toisille jopa mahdottomuus riippuen monista eri tekijöistä.
Muistan kerran hätkähtäneeni äitienpäiväjuhlassa rauhanyhdistyksellämme. Puheen piti suurperheen isä, joka käytti sanaa perhehelvetti puhuessaan siitä, millaista arki voi toisinaan joskus olla ja kun oli vaimonsa kanssa miettinyt kysymystä ”sanoiko Jumala tosiaan niin”. Vieläkin puistattaa tuo sana – perhehelvetti.
Miten suhtautua heihin, jotka eivät jaksa?
Oletko ohittanut heidät kummallisina tapauksina vai oletko syyllistänyt heitä mielessäsi?
Oletko itse samassa jamassa ja kärsit, kun näet heidänkin kärsivän?
Jokainen suhtautuu ns. lapsiasiaan omista lähtökohdistaan käsin, mutta miten hän kohtaa kärsivän perheen?
Haluaisin kääntää meidät kaikki katsomaan Jeesuksen opetuksen ydintä, joka oli aina heikomman, kärsivän ja köyhän puolella. Hän ei missään vaiheessa asettanut taakkoja heikkojen kannettavaksi, eikä ikinä opettanut minkäänlaiseen pakkosynnyttämiseen autuuden ehtona. Hän asetti pienen lapsen uskon esikuvaksi.
Jeesus opetti uskon esikuvalla, että lapsi uskoo ja luottaa isään, niinkuin uskovainen luottaa Jumalaan, Taivaan Isään, eikä ihmisoppiin.
Äiti on luotu kivulla synnyttämään, mutta ei pakkosynnyttämään.”
***
Kiitos tästä s-postiini tulleesta tosi paljon ajatuksia herättävästä ja sydänjuuria lämmittävästä kirjoituksesta! Kunpa vl-liikkeessä olisi vapaus ja avoimuus ilman minkäänmoista pelkoa puhua tästäkin asiasta, ettei kenenkään tarvitsisi näinkin viisaita ajatuksiaan piilotella liikkeen sisällä ja tuoda niitä julki vain näin minun blogini kautta. Mutta avoimuutta odotellessa tyydymme nyt tähän ja olemme jopa hirmuisen kiitollisia, vai mitä? Ainakin minä olen 🙂
Jep, tulipa heti ihan konkreettinen tapaus. Lestadiolaisnainen, (en tiedä suuntaa) tohtori, oma firma, jota pyöritti äityislomillaan ja 11 lasta. Ihmettelin tätä energiapakkausta, ja kun kuulin lapsimäärän, niin ihailin ja olin ehkä kateellinenkin, siis että mite voi siinä sivussa vielä väitelläkin. Niin innovatiivinen ja innostava työntekijä ja opettaja.
No sitten hän vaihtoi työpaikkaa enkä nähnyt juurikaan muutamaan vuoteen kuin kaupassa ohimennen. Sirkeä kuin mikä. Sittemmin tapasin hänet yllättäen uimahallin saunassa ja hän kertoi hirveistä selkäkivuistaan ja sairaslomistaan, joihin tämä teho-organisoija ei oikein tahtonut suostua. Olemaan paikoillaan.
Kerroin, että itse olen saanut selkäni sun muut pysymään kunnossa uimisella. Oma selkä kun meni kolmatta lasta odottaessa. Niinpä näin hänet sitten leikkauksien jälkeen toiveikkaana uimassa. Valitettavasti hänen selkänsä ei sitä kestänyt. Nyt on pois työelämästä. Minua nuorempi. Että kenenkä fysiikka kaikkea kestää? Ikävä juttu.
Olisi mukava saada tähän lisää näkemyksiä ja todellisia tarinoita vl-liikkeen kentältä. Voin laittaa niitä myös nimettöminä, jos lähetätte niitä s-postiini.
Olen saanut monelta suunnalta sellaista viestiä, että koko liikkeen ilmapiiri uusine tiukentuine oppeineen ja näkemyksineen alkoi muuttumaan pikkuhiljaa vähän ennen hoitokokouksia ja juuri niissä eniten älämölöä pitäneitten hoitomiesten toimesta.
Nyt kun hoitokokoukset on julistettu harhaoppisiksi ja silloiset hoitomiehet väärällä asialla meuhkaajiksi, eikö olisi hirmuisen tärkeää selvittää se, minkä kaikkien oppien ja kantojen takana nämä harhaopin edustajat olivat ja mitkä niistä elävät liikkeessä edelleenkin?
Siis mitkä kaikki vl-liikkeen opit ja opetukset ovat harhaoppi-isien Heikin ja kumppaneitten aikaansaannosta? Vai katsotaanko, että heillä on ollut Pyhä Henki muassaan heidän päättäessään ehkäisykiellosta ja muitten asioitten kohdalla Pyhä Henki on ollut kadoksissa?
S-postini kautta kommentti keskusteluun:
”Missä on vl-vastuunkantajien ja puhujien rohkeus nyt? Miksi ette tule keskustelemaan ja kertomaan ajatuksianne tänne? Vain joitakin harvoja on ollut äänessä. Onko tosiaan niin, että teitä vaivaa sama ongelma kuin minua, että joudun nimettömänä kirjoittamaan pelätessäni joutuvani puhutteluihin julkisesta, avoimesta asioiden esiin nostamisesta? Onko liian vaikeata kohdata uupuneen perheenäidin hätä? Vai kertooko tämä hiljaisuus siitä, että suuri salaisuus on paljastumassa/paljastunut? Ehkäisyasia ei olekaan niin yksinkertainen ja selkeä juttu kuin siitä on opetettu viime vuosikymmenet ja nyt pohja putoaa koko hommalta. Parempi sulkea silmänsä ja työntää pää pensaaseen ja olla niin kuin ei oliskaan…jotkut sairaat ne siellä vaan ruikuttaa.. Eikö vl-uskon opetukset kestä kysymyksiä, kyseenalaistamista, nekö tosiaan on niin huteralla pohjalla?
Ajattelepa kun olet koko elämäsi kuunnellut opetusta kuinka sielunvihollinen meitä kiusaa ja pistää epäilemään että jaksanko tätä, jaksanko ottaa kaikki lapset vastaan. Ja torjut sitten tämmöiset jaksamisajatukset, koska ne on niitä epäilyksiä. Sinnittelet, synnytät, hoivaat, huollat ja taas sinnittelet ja torjut ajatuksia. Sitten yksi päivä romahdat, et jaksakaan enää yhtään. Ja ammattiauttaja sanoo, että pitäisi opetella kuuntelemaan itseään, omia tuntemuksiaan, että pystyisi huomaamaan milloin ei enää jaksakaan. No miten se onnistuu? Ei oikein mitenkään, koska on tottunut pitämään kaikkia väsymyksen tuntemuksia, tunteita, uupumuksen pelkoa sielunvihollisen äänenä.”
Kommentti s-postini kautta:
”Monet asiat olivat ”tapetilla” vanhoillislestadiolaisuuden vaiheissa vuosina 60 – 70 ja silloin alkoivat kuuluisat hoitokokousaallot. Mutta varsinaisten suurten, kaikkien rauhanyhdistysten käsittäneiden hoitokokousten aallon jälkeen seurasi ns. seurakuntailtoja, jotka olivat ikäänkuin jatketta hoitokokouksille. Niissä oli aiheina asioita, joista haluttiin uskovaisten yhteistä keskustelua. Siihen aikaan pelko hallitsi osallistujia, koska se oli luotu hoitokokousaallon tilaisuuksissa. Siksi seurakuntailloissa puheenjohtajalla oli usein hankala tehtävä, kun halukkaita puheenvuoronkäyttäjiä ei tahtonut löytyä muuta kuin puhujista/saarnaajista. Myös näissä seurakuntailloissa saatettiin jatkaa jonkun ry: uskovaisen jäsenen ”hoito” – eli hänen asiansa otettiin koko seurakunnan käsittelyyn.
Hoitokokousperinne, jos sellaista sanaa voisi käyttää loi noina vuosikymmeninä hyvin vahvan pelotteen ja arkuuden puhua vapaasti ja keskustella asioista kunnolla, koska jostain puheestasi tai lauseestasi saatoit joutua viikkojen ”pyöritykseen”.
Olen pannut merkille, että hoitokokousten merkitystä yritetään häivyttää ja mitätöidä ja selitellä, kuinka niissä tapahtui hyvääkin ja asioita korjaantui.
Tosin asioita olisi varmaan voinut hoitaa toisinkin – jos olisi uskallettu.
Jälkeenpäin kaiken sen kokeneena ja nähneenä voi vain ihmetellä, kuinka vahvan pelon hengen hoitokokoukset loivat.
Sikäli on ymmärrettävää, että mm. nyt keskustelussa olevaan ehkäisyasiaan on vaikeaa saada ketään uskovaista liikkeen sisälltä omalla nimellään osallistumaan.
Jokainen, joka on elänyt ne vaiheet – pelkää joutuvansa samanlaiseen pyöritykseen kuin silloin niin moni joutui.
Nuorempi polvi tekee omia ratkaisujaan eri pohjalta. Kirjoa on. Toiset elävät ehkä 70-lukua ja toiset taas tällä vuosituhannella.
70-luvulta on pitkä matka tähän päivään ehkäisyasiassa, jossa julkilausuma asiasta oli hyvin julmahenkinen uupuvaa äitiä kohtaan ja samalla tietysti koko hänen perhettään kohtaan. Nykyinen SRK:n pääsihteerin lausunto asiasta on taas kuin poliitikon sanoma, jonka voi tulkita useammallakin tavalla. Kenties 70 – lukulainen ja tämän vuosituhannen uskovainen kohtaavat siinä molemmat toisensa, vaikka erilailla?
Onko näin?
Voisi kysyä nyt, kuinka paljon on uskovaisista perheistä lähtenyt nuoria ja perheellisiäkin pois siksi, että juuri ehkäisyasia on noussut heille ratkaisevaksi uskon esteeksi?
He eivät ole pystyneet hyväksymään kohdalleen ehkäisyn täydellistä kieltämistä. Varsinkin kun hoitokokousaikojen käsitys sisälsi imyös pakkosynnyttämisen periaatteen, joka tarkoitti ikäänkuin avioliiton pyhyyden vaatimuksena täysin rajoittamatonta avioelämää. Missään vaiheessa ei ehkäisykieltoa ole selkeästi kyetty raamatullisesti perustelemaan.
Lisäksi lähteneet ovat kokeneet ja nähneet ympärillään ongelman tuomaa raadollisuutta arkielämässä. Kenties ovat pelänneet, etteivät veny sellaisiin mittoihin, mitä suurperhe vaatii, eikä siitä tilanteesta ole paluuta.
Kun vieläkään hoitokokousten todellista ”tilitystä” ei ole tehty, ovat osalla laumasta edelleen 70-luvun julmat käsitykset mm. ehkäisyasiassa.
Kommenteissa on jo aiemmin tullut esiin, kuinka hoidettiin ennen hoitokokousaaltoa uskovaisia äitejä, joilla oli ongelmia synnytyksen kanssa – steriloimalla.. Niin tietysti tehdään edelleen, jos on sellaista toimenpidettä vaativa tilanne.
Silloin oli periaate, että apua tarvitseva äiti hoidettiin sillä tavalla, kun oli mahdollista. 70 – luvun julmuus sälytti tykkänään Jumalan niskaan äidin hoitamisen – eikä itse annettu lupaa hoitaa.
Kaikkea muuta hoitoa sentään oli lupa lääkäreiltä ottaa vastaan.
Mietitäänpä, millainen saldo on kertynyt hoitokokousaalloista tähän päivään?
Kuka ne kokenut uskaltaa?”
Kommentti s-postini kautta:
”Nimetön äiti sähköpostissa on hyvin oivaltanut, kuinka 70-luvulla sielunviholliselle annettiin rooli syyllistää äitiä hänen uupuessaan ja vielä senkin jälkeen epäillä hänen uskoaan. Kuin lääkkeeksi kansanopistoilla alettiin järjestää uskoa vahvistavia ja tukevia leirejä myös äideille. Niistä saattoi joillekkin olla apuakin ja virkistystä, mutta jaksoiko ja pystyikö todella huonossa jamassa ollut äiti sinne edes lähteä, toisten väsyneiden äitien seuraan? Sekö oli paras lääke liiasta kuormituksesta johtuvaan tilanteeseeen? Oliko koko uupumuksen syy sielunvihollinen?
Juuri tästä syystä käytän sen ajan tiukentuneesta opin muutoksesta sanaa julma.
Silloin sälytettiin lampaiden kannettavaksi juuri niitä raskaita taakkoja, joista Jeesus moitti sen ajan juutalaisia fariseuksia.
Onko nyt niin, että yksi ja toinen kokee tulleensa huijatuksi?
Kuinka monet nuoremme ovatkaan kokeneet saman huijauksen ja lähteneet?
Kukaan ei 70 – luvulla osannut nähdä eteenpäin, mitkä seuraukset julmaksi osoittautuneista opetuksista ja käytänteistä tulevat aiheutumaan.
Ne, jotka rohkenevat katsomaan rehellisesti hoitokokousten kaikki vaikutukset silloin ja jatkumon tänne asti, joutuvat toteamaan, että harhaoppi olisi pitänyt korjata niin, että se olisi tullut selväksi.
Sitä ei ole tehty.
Itse uskon ja koen vahvasti, että nyt on tullut Jumalan aika ”lauman” tähden tilittää harhaoppi, joka syntyi hoitokokousaallon aikana. Mutta miten?
Onko hyökättävä SRK:n johtokuntaa ja puhujia vastaan, kun eivät ole asiaa hoitaneet?
Miltä itsestä tuntuisi, jos olisi siellä johtokunnassa hyökkäyksen kohteena?
Hyvin pärjänneet perheet ja jaksavat äidit voivat kokea hyökkäävän asenteen myös julmana.
Eiköhän meidän jokaisen pitäisi pyrkiä rakentavaan, avoimeen ja asialliseen keskustelun synnyttämiseen tästä asiakokonaisuudesta.
Uskallatteko puhua esim. ehkäisyasian perusteista uskovaisten ystävienne kanssa?”
Hienoja tekstejä vl-äideiltä! Kiitos Vuokolle niiden välittämisestä meille muillekin.
Uutisketju ”Tutkija: Lestadiolaiset tuskin uskovat kirjaimellisesti itsekään oppiinsa” on hiipumassa, joten panen sinne viimeksi kirjoittamani viestin tännekin:
Vl-liikkeen ehkäisyopetuksen historiasta löytyy hyvä yleisesitys:
http://scratchpad.wikia.com/wiki/Ehk%C3%A4isykielto
Toinen hyvä linkki on:
http://freepathways.wordpress.com/2012/12/14/milloin-sielu-tulee-ihmiseen/
Kannattaa lukea varsinkin Risto Auvisen osuus. Hän on teologi ja tutkija (esim. gnostilaisuus). Auvisen teksti on Kalevi Kauppisen K24-blogista ”Milloin vauva saa sielun?”, jota ei enää löydy arkistostakaan.
SRK:n 2009 julkistamassa kannanotossa on lause ”Ja tämä ei koske pelkästään jo hedelmöitynyttä munasolua, josta elämän katsotaan kohdussa alkavan.” Tätä ei kyllä valitettavasti voi tulkita muuksi kuin pre-eksistenssin opettamiseksi. Täytyypä tutkia lisää…
Timo Ahon kanssa ajattelen samoin:
”Itse olen hiljalleen päätynyt siihen, että lapsisuunnittelun täydellinen poistaminen on rehellisimmin perusteltavissa heittäytymisellä Jumalan armohoidon varaan. Tässä tulee tietysti kysymys, missä menee Jumalan kiusaamisen raja kuten Jeesus varoittaa.”
Ehkä näistä linkeistä saa hiukan lisää taustaa. Ja keskustellakin voi vapaammin, kun ei ole merkkirajoitusta.
Kommentti s-postini kautta:
”Hei, Vuokko!
Jokohan se virtahepo alkais pikkuhiljaa liikehtii ulospäin sieltä sinun olohuoneestas! Eikös ole niin, että aika aikaa kutakin?
Kotimaapalstoilla tivataan jatkuvasti, että missä lestadiolaisten naisten ääni. Eipä paljon innosta kirjoittamaan, kun huomaa pilkallisen ja ylimielisen sävyn esim. Joonan hyvin perusteltuihin vastauksiin ja muutenkin. Mikä oppi on muuttunut? Tuntuu, että meidän suurperheellisten pitäis yhtäkkiä olla muuttamassa käsityksiämme maailman virtausten mukaan. Jumalan sana on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Saamme vielä onneksemme elää omantunnon mukaan. Minulle henk.koht. jo ensimmäinen uskonkappale selityksinneen sanoo päivänselvästi asian. Täällä syytellään johtoporrasta, saarnamiehiä jne. Tämä on tasan omantunnon asia!!! Meillä on käytössä Taivaan Isän perhesuunnittelu; saimme 13 ihanaa lasta aivan lahjaksi. Nyt kun vanhimmasta päästä lapset ovat perustaneet perheitä, opiskelevat jne.tuntee ihmeellisen siunauksen elämässä. Ketään ei ”meidän yhteisössä” pakoteta uskomaan, eikä senpuoleen kenenkään puolesta voi uskoa, vaikka haluaisikin. Toistan: usko on henkilökohtainen asia, vaikka kotimaapalstoilla muuta yritetään sönköttää. : D ”
Kommentti s-postini kautta:
”
Totta on, että rakentava keskustelu kantaa pidemmälle kuin syyttely. Aggressiivisen argumentoinnin takana onkin usein pelko siitä, ettei tule kuulluksi. No miten sitten kohdataan tällainen hätääntynyt tai avoimen aggressiivinen ihminen? KUUNTELEMALLA. Ja sanomalla että kerro lisää että ymmärtäisin vielä paremmin. Pystymmekö tähän vl-uskovaiset? Vai tuomitsemmeko kriittiseksi, väärähenkiseksi, katkeroituneeksi tai seurakuntaa vastaan nousseeksi?
Nimimerkkikirjoittaja kysyi pystymmekö keskustelemaan ehkäisyasiasta ystävien kanssa. Omalta osaltani voin sanoa, että pystyn puhumaan ehkäisystä ja totaaliuupumuksestani ystäväpiirissä. Mutta entäs sitten kun mennään seuroihin? Sieltä saarnataan tiukkaa tavaraa ja se ahdistaa suunnattomasti. Sitä kauhistellaan kuinka maailma nyt on hyökännyt meitä vastaan ja kuinka me haluamme uskovaisina jättää lapsiasian Jumalan haltuun. Lisäksi saarnataan siitä, ettei ole hyvä jäädä näitä asioita miettimään pienessä piirissä (ystävien keskenkö?), vaan aivan seurakunnan keskelle olisi hyvä tulla esittämään kysymykset, jos sellaisia on.
Kunpa kuulisi Hyvän Paimenen ääntä. Puhuttais ylösnousseesta Vapahtajasta, joka ei lastannut lampaitaan kuormilla. Niitä väsyneitä lampaita on siellä seurapenkissä enemmän kuin arvataankaan. Eikö luotettaisi siihen että armo opettaa. Mutta kuka sen uskaltaa ensimmäisenä puhujan paikalta todeta, että on taidettu vaatia liikaa. ”
Nimettömältä:
”Hei, Vuokko! Jokohan se virtahepo alkais pikkuhiljaa liikehtii ulospäin sieltä sinun olohuoneestas! Eikös ole niin, että aika aikaa kutakin?”
Kun koko elämän lähes viiskypäseksi asti on täyttänyt vl-yhteisö, siitä ei niin vain irti pääsekkään, vaikka kuinka toivoisi. Mieti nyt itse. Vuosikymmeniä samaa saarnaa, kuinka vl-liikkeen ihmiset ainoastaan pelastuvat (+maailman lapset ja kehitysvammaiset) lukuunottamatta mätiä kaloja ja koko liikkeen opetus tähtää siihen, että vl-liikkeeseen kuuluminen on pelastuksen ehto, kuinka seuroissa pitää ahkeroida käydä, Jumalan valtakunnan työmuotoihin osallistua jnejne. Liikkeen jäsenten pääkopat oikein ahdetaan täyteen ”vl-virtahepoa” ja sitten tavallasi sanotaan tietyssä tilanteessa: ”päästä jo irti”.
Miksi liikkeessä opetetaan ensin täyttämään koko elämä yhteisöllä, kun sitten jossakin vaiheessa käsketään unohtamaan koko juttu? Muista tämä asia myös omien lastesi kanssa. Muistuta liikkeeseen kuulumisen vapaaehtoisuutta!