Oletko koskaan ajatellut, miten pieni juutalainen väestönosa on syntynyt Suomeen? Suurin osa heistä on Venäjän armeijaan 1800-luvulla pakolla otettujen sotilaitten jälkeläisiä. Yleensä juutalaiset ovat itse muuttaneet jonnekin sen johdosta, että heitä on jossakin toisaalla vainottu tai he ovat muutoin etsineet parempia elinoloja. Suomeen juutalaiset ovat enimmäkseen tulleet pakotettuina, pakolla armeijaan otettuina. He ovat jääneet tänne, koska muita järkeviä vaihtoehtoja ei pitkän palvelusajan jälkeen ole ollut.
Tsaarien hallitsemalla Venäjällä juutalaiset saivat asua vain tietyillä alueilla. Sotapalvelus saattoi kestää jopa 25 vuotta. Aleksanteri II antoi Suomeen sijoitetuille juutalaisille sotilaille luvan armeijasta vapauduttuaan jäädä entiselle varuskuntapaikkakunnalleen. Näin Suomeen syntyi pieniä juutalaisyhteisöjä mm. Helsinkiin, Turkuun ja Viipuriin, vaikka juutalaisten asuminen Suomessa oli Ruotsin vallan perintönä edelleen periaatteessa kokonaan kiellettyä.
Kirjan alaotsikko on Kun suomenjuutalaiset taistelivat Natsi-Saksan rinnalla. Se kertoo, mistä kirjoittaja sai kimmokkeen kirjalleen. Suomessa tiedottajana työskennelleelle amerikkalaistaustaiselle kirjailijalle oli käsittämätöntä, miten juutalaiset ovat jossakin maailmankolkassa voineet taistella natsien rinnalla ja Natsi-Saksa oli jopa muutamille juutalaisille sotilaille ja lotille myöntänyt korkean kunniamerkin, Rautaristin. Selvää lienee, että kunniamerkkiä ei kuitenkaan otettu vastaan.
Simonin kirja kertoo sotatapahtumien lisäksi ja niiden taustaksi seikkaperäisesti suomenjuutalaisten historiasta, esimerkiksi siitä, että he saivat täydet kansalaisoikeudet vasta 1918. Lisäksi kuvataan Suomen valtiollista historiaa. Tältä osin näkökulmassa ja painotuksisa joskus näkyy mielenkiintoisella tavalla se, että kirjoittaja ei ole kantasuomalainen.
Simon havainnollistaa suomenjuutalaisten historiaa lomittamalla runsaaseen faktamateriaaliin kertomuksen fiktiivisestä juutalaisperheestä, jonka vaiheita seurataan kolmen polven ajan vuodesta 1842 alkaen aina nykypäivään asti. Tämän kuvitteellisen perheen hän on luonut tekemiensä haastattelujen perusteella. Tällainen perhe olisi siis voinut olla, ja sen vaiheet voisivat olla totta.
Kuvitellun perheen henkilöiden ajatuksissa tiivistyvät myös ne pelot ja ristiriidat, joita suomenjuutalaiset joutuivat kokemaan sota-aikana ja pitkästi vielä sen jälkeenkin. Esimerkiksi kansainvälisissä yhteyksissä jatkosodassa Suomen rintamalla taistelleita juutalaisia saatettiin syyttää osallisuudesta holocaustiin. Aika rankka syytös.
Kirjassa on mielenkiintoisia valokuvia. Lisäksi lukujen alussa on huolella valittuja sitaatteja kaunokirjallisuudesta, tietokirjallisuudesta ja haastatteluista.
Jos historia kiinnostaa, kannattaa tämä painavaa tekstiä sisältävä painava kirja vaikka tilata kirjastosta. Hyvä vaihtoehto on kuunnella YLE Areenasta vuonna 2017 julkaistu radio-ohjelma, Suomen juutalaiset sodassa, jossa Kalle Haatanen haastattelee John Simonia. Ohjelma tuli hiljattain uusintana, ja sen johdosta innostuin lukemaan kirjankin.
John Simon, Mahdoton sota. Kun suomenjuutalaiset taistelivat Natsi-Saksan rinnalla. Siltala 2017.
Olen kai körttikotiin syntyneenä aina vähän vierastanut itsekeksittyjä rukouksia, joita joku julistaja silmät ummessa lausuu ikään kuin koko seurakunnan puolesta. Minusta sellaiset sopivat paremmin kahdenkeskiseen keskusteluun Jumalan kanssa esimerkiksi iltarukouksessa. Jeesuksen opettama Isä meidän- rukous ja ylimmäisen papin Aaronin Herran siunaus riittävät yhteisiin kokoontumisiin. Jumalanpalvelus on erikseen ja käsikirjan mukaiset kirkkorukoukset ovat hyviä.
Körttiläisenä minäkin olen elämäni aloittanut ja olen siitä kiitollinen niin taivaalliselle Isälleni kuin omille vanhemmilleni. Sain elämääni jumalatietoisuuden, joka on ollut välttämätön monien elämänvaiheiden aikana. Kuitenkin, kun Jeesus pelasti minut, minulle syntyi henkilökohtainen jumalasuhde ja täytyin Pyhällä Hengellä, körttiläisyydessä ei sitä ymmärretty vaikka heitä kutsutaan heränneiksi.
Olen Heli Karhumäen kanssa samaa mieltä ja lisään siihen sen, että körtit ovat myös herätysvammaisia. Uskon ja tiedänkin, että körttikansan joukossa on paljon uskossa olevia hengenheimolaisiani, mutta körttijohtajat eivät salli heidän tunnustavan uskoaan. Syntyy herätysvammaisia, jotka eivät ole varmoja mistään. Heidän on vakuutettava johtajien vaatimuksesta epävarmuuttaan pelastuksensa suhteen, vaikka sydän ja Raamattu sanoisivat toista.
Esko. Jos olisit lukenut kunnolla Pyhän Raamattusi, tietäisit, että et voi olla varma itsessäsi yhtään mistään ennen viimeistä tuomiota. Luepa Jeesuksen kuvaus viimeisestä tuomiosta (Matteus 25). Monet omasta uskostaan varmat huomaavatkin lopulta olevansa vuohien joukossa.
Kiitos Osmo vastauksestasi.
”Kuitenkin, kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö hän uskoa maan päältä?” Luuk 18:8. ”Mutta ilman uskoa on mahdoton olla otollinen; sillä sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät.” Hepr. 11:6.
”Kun Jeesus pelasti minut, minulle syntyi henkilökohtainen jumalasuhde ja täytyin Pyhällä Hengellä.” Tämä taisi tapahtua jo ennen aikojen alkua: ”Hän on meidät pelastanut ja kutsunut pyhällä kutsullaan, ei meidän tekojemme perusteella vaan oman päätöksensä ja armonsa mukaisesti, jonka hän jo ennen aikojen alkua soi meille antamalla meille Kristuksen Jeesuksen ja joka nyt on tullut julki, kun meidän Vapahtajamme, Kristus Jeesus, on ilmestynyt. Hän on kukistanut kuoleman ja tuonut valoon elämän ja katoamattomuuden lähettämällä maailmaan evankeliumin.”
Kiitos Esko. Todella ei taida Herramme kovin paljon uskoa täältä löytää palatessaan. Mekin, jotka nyt Häneen uskomme, makaamme jo haudassa silloin. Mutta meidät herätetään kyllä tuomiolle. Ja siellä on kaikesta päätellen (Raamatun mukaan) tarjolla yllätyksiäkin.
”Körttikansan joukossa on paljon uskossa olevia, mutta körttijohtajat eivät salli heidän tunnustavan uskoaan.” Liekö tuo sitten niin paha? Kristustahan meidän pitää tunnustaa eikä omaa uskoamme. Missähän niitä ’körttijohtajia’ voisi nähdä? Tunnen muutamia Herättäjä-Yhdistyksen työntekijöitä, eikä heistä kukaan muistuta tuota ’eivät salli’ -kuvausta.
”Älä nuku, syntinen, Kuolon kellot soivat. Huomenna ne tehdä sen Sinulle jo voivat. Makaat aivan ääneti Ruumisarkussasi. Helvettiinkö sielusi Vaipuu kuoltuasi?”
Körtit ovat vammaisrukoilijoita. Ukko Paavon ohjehan on: ”Jos et osaa rukoilla, niin ikävöi. Jos et osaa ikävöidä, niin sairasta Herralle.”
Lienee kuitenkin niin, että Paavo Ruotsalainen ja muut 1800-luvun alkupuolen henkilöt ovat oman aikansa herätyskristillisyyden edustajia ja yhteistä perintöä kaikelle suomalaiselle herätyskristillisyydelle. 1800-luvun lopulla syntyi körttiläisyys, joka omi osan vanhempaa herännäisyyttä omaksi historiakseen.
Itse Ruotsalaisen ajatus on kyllä hyvä. Mistä lienee alun perin lähtöisin?
Vammaisuuden käyttäminen tällä tavalla leimasimena on ikävää. Onhan meitä monella tavalla vammaisia, joillakin ihan lääkärintodistus ja Kelan hyväksyntä. Toivottavasti meillekin on tilaa niin maailmassa kuin kirkossakin.
”Vammaisuuden käyttäminen tällä tavalla leimasimena on ikävää.” Vammaisuutta voi käyttää leimasimena, jos kuvittelee, että on olemassa vammattomia. Ei ole.
Vai niin Pentti. Sitten äkkiä painostamaan vammaisia kansanedustajia ratifioimaan YK:n vammaisten ihmisoikeudet. Onhan tämä yhteiskunta sitten niin monivammainen. Eiköhän parannettaisi kertaheitolla ihmisoikeuksia niin, että jokainen vammainen saa tasavertaiset oikeudet olla Suomen kansalainen, ei ainoastaan piilovammaiset. Nimim. Katolilainen vammaisrukoilija sähköpyörätuolissa.
Olen huomannut, että sellaiset, jotka torjuvat itsestään kaikenlaisen vajavaisuuden mahdollisuudenkin, eivät juuri osaa antaa mitään tukea elämän vaikeasti vahingoittamille. Vammoja kai asennevammatkin ovat.
Pitäisikö meidän kaikkien olla samanlaisia, uskoa, rukoilla, elää jonkun toisen uskomuksen ja ohjeen mukaan? Nämä tällaiset heitot juuri ajavat ihmisiä pois kirkosta, se, että joku julistaa tietävänsä ja uskovansa oikeammin ja syvemmin ja pyhemmin.
Minusta usko eletään joka valveillaolon hetki hiljaisella tavalla, jolla otetaan huomioon muut ja halutaan nähdä Kristus jokaisessa kohdatussa ihmisessä.
Hyvä kommentti. Minusta esimerkiksi jumalanpalveluksen tehtävä ei ole antaa ihmisille valmiita mielipiteitä jostain opinkappaleista. Raamatun tekstien kommentointi saarnassa on tärkeää siksi, että papin koulutuksella saadaan tekstin historiallinen konteksti esille. Sen soveltaminen nykyhetkeen on vaikein saarnan tehtävä. Papin pitäisi antaa aineksia pohdintaan varsin erilaisilla lähtökohdilla olevalle kuulijajoukolle. Se ei ole helppoa. Kuitenkaan ei mitään liian valmiita vastauksia mielestäni pitäisi tässä kohden antaa, kun tulkitaan tekstin sanomaa nykyajan ihmiselle. On lähdettävä siitä, että kuulijat ovat ajattelevia ihmisiä. Jumalanpalveluksessa on itselleni myös hyvin tärkeää kuulijan penkissä saada hiljentyä ja jopa vaipua omiin tuntemuksiini ja hiljaiseen rukoukseenkin. En pidä siitä, että koko ajan osallistutaan ja touhutaan jotakin. Seuroja koskee vähän sama ajatus. Körttiseuroissa on mielestäni hyvin tilaa pohdiskelulle ja hiljentymiselle Sanan äärellä.
”Halutaan nähdä Kristus jokaisessa kohdatussa ihmisessä”. Voiko pelastumisemme asian enää paremmin sanoa. Kiitos!
Saanko käyttää viimemainittua saarnassa?
Siis Mayn viimeistä lausetta.
Lopuksi körttikeskusteluun Siionin virrestä: ”Ja vaikka on näin pyhä suuri, Ja valtias taivaan ja maan, Ei hylkää hän lastansa halvintakaan, Vaan suojansa antaa kuin muuri. Näin hellintä hoitoa saan.” Näin minä olen sen kokenut.
Kiitos blogista, olipas kiinnostavaa luettavaa!