On ruotsalaisita feministeiltä kaunis ajatus tunnustaa Palestiinan valtio. Sen tunnustaminen rakentuu suoraan Oslon sopimuksiin, jotka legitimoivat PLO:n palestiinalaisten viralliseksi edustajaksi. Oslo jakoi Länsirannan kolmeen alueeseen, jolloin sovittiin, että Israel hoitaa alueen C siviili- ja turvallisuushallinnon. Israel ei miehitä Länsirantaa. Se on täysin legitiimi toimija kyseisellä alueella. Se ei toimi aina oikein, ja se kyllä osaa pelata korttinsa laintulkinnassa vahvasti, mutta legitiimi se on. Hienoa, jos tässä edetään lopulta kahden valtion malliin. ”Puolueettoman” Ruotsin uuden feministihallituksen aikeet todella ovat kauniit.
Kun Palestiinan valtio tunnustetaan, yhtenä tärkeänä seurauksena on, että vihdoin PA:n ja Hamasin ihmisoikeusrikolliset saadaan kansainväliseen rikostuomioistuimeen Haagiin. Nythän Hamasia suojaa sen terrorismileima, joten siltä ei odoteta mitään, ja toisaalta kun Palestinian National Authority ei nauti valtiolegitimiteettiä, sitäkään ei saada vastuuseen ihmisoikeusrikoksista.
Puna-viher-akseli usein tuntee sympatiaa sorrettuja kohtaan. Se on kaunista. Olen täysin palestiinalaisten puolella: he ansaitsevat jo vapauden. Sorron on loputtava. Abbasin sortohallinto on kukistettava! Tavallisesti puna-viher-akseli ei ajattele näin. Suomessa ja Ruotsissa vasemmisto ja vihreät ajavat entusiastisesti seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksia, he suosivat sukupuolimoraalin alueella vapaamielisiä näkemyksiä, he ovat usein aggressiivisia feministejä, ja heidän mielestään päihdelainsäädäntö saattaa olla liian ankara.
Palestiinassa toimiva salafistijärjestö Islamilainen vastarintaliike, tunnettu nimellä Hamas, vastustaa kaikkea sitä, mitä vasemmisto ja vihreät edistävät. Siksi minä en ymmärrä, miksi vasemmisto ja vihreät tukevat Hamasia, joka dokumentoidusti vaikeuttaa satojentuhansien tavallisten muslimien elämää. Kun islam on rauhan uskonto, se ilmenee siten, että Israelin äänivaltaiset muslimikansalaiset, joilla on demokraattisesti valittu edustus parlamentissa, eivät pyri nakertamaan maan demokraattista perustaa. Mutta Länsirannalla ja Gazassa tilanne on toinen. Tämä ei todellisuudessa mene aina ihan näin, mutta kirjoitan oikeasti harkiten tämän. Tämän voimme kuitenkin todeta vaikka Suomessa: maamme muslimiväestö palvelee isänmaallisesti Suomea, ja puolustusvoimien kirkollinen työ on puolustusvoimissa tärkein toimija, joka puolustaa muslimien uskonnonvapautta.
Täällä yllättäen konservatiiviset voimat ovat siis muslimien puolella, jos ei joku ole huomannut. He puolustavat sitä tyttöä, jonka ulkoiset genitaalit leikataan partaterällä irti Jemenissä. He puolustavat sitä palestiinalaista, jonka jalkaan Hamasin huppupää on ampunut luodin varmistukseksi, ettei henkilö pääse karkuun kotiarestista vaan jää loukkuun ihmiskilveksi. He puolustavat sitä maltillista, ellei liberaalia, joka omassa yhteisössään ehkä herättää pahennusta tarttumalla kaljapulloon. Konservatiivi ja liberaali tässä kirjoituksessa eivät ole samoja käsitteitä kuin talouselämässä, varmaankaan – minä en ole koskaan ymmärtänyt näiden käsitteiden sisältöjä. Mutta punaniskat ovat punaniskoja, sininiskat ovat sininiskoja. Vasemmisto on varsinaista punaniskakansaa, se on niin tietämätön ja juntti, että se tukee jihadismia samalla kun ajaa homojen oikeuksia. Ei ole mitään mieltä siinä, että hollantilainen kansanedustaja suu vaahdossa heiluttelee lippua kulkueessa, jossa huudetaan ”Joden aan het gas”. Se on sairasta. Viime kesänä vasemmisto huusi Euroopan kaduilla ”from the river to the sea Palestine will be free”, ja Ruotsin uusi asuntoministeri vertasi kesällä Isis-joukkoihin värväytyneitä jihadisteja niihin ruotsalaisiin, jotka 1939 tulivat vapaaehtoisena Suomen turvaksi talvisodassa. Kesän mielenosoituksissa Hamasin ja Hizbollahin lippuja heiluteltiin iloisesti, ja aina siellä Isisin nyt tunnetummaksi tekemä jihadin musta lippukin vilahti. Joten miten se on, vasemmisto: Hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden asialla, sorretun köyhän puolella?
Menen vähän isompiin teemoihin. Muuan viisas puhui Bonnhoefferistä, jonka kerrotaan olettaneen niin sanotun uskonnottoman kristinuskon, joka siis on tulossa tai tullut. Uskonto muotomenoina menettää maallistumisen myötä merkityksensä, mutta juuri muotomenot ovatkin aidon uskon esteenä. Myös Tillich sanoi, että ”every supper is the Lord’s Supper”, eli jokainen iltapuuro on Herran ehtoollinen. Friedrich Gogarten kuuluu tältä osin samaan kerhoon, hänenkin mielestään evankeliumi itse puhdistaa ja sekularisoi luonnon. Vähän tässä on henkeä, että vanha maaginen huntu, jollaiseksi roomalaiskatolinen sakramenttiteologia reformaation hengessä leimataan, vetäistään metsien ja järvien yltä, ja siten tehdään tilaa totuudelliselle eksistenssille, jossa ihminen kasvaa aikuiseksi, ikään kuin jumalallistuu, kun ”itse uskossa Kristus on läsnä”, niin kuin luterilaisuudessa 30 vuotta sitten suosittua ilmaisua voitaneen lainata.
Olen kuulevinani näissä painotuksissa valistuksen hengen, ja vaikutelma tulee yksinkertaisesti optimismista. Yksilö ei selviä ilman optimismia, ja nyt kun ei muuta ole kuin yksilö, optimismi on yksi uuden ajan uskonto, josta Cheek räppää ja josta Akateemisen kirjakaupan henkisyyshyllyssä kaupitellaan eri muodoissaan. Panisivat sinne Bonnhoefferit samaan laariin.
Optimistisella teologialla on Amerikassakin vastineita, joihin joskus sisällytetään oppi tuhatvuotisesta valtakunnasta. Oikeastaan kaikki Amerikan teologit Jonathan Edwardsista alkaen ja 1900-luvulle asti ovat joutuneet ottaman siihen kantaa. Varsinkin postmillennialismi oli suosittua vasemmistolaisen sosiaalisen evankeliumin julistajien keskuudessa. Siinä ihmiskunta, niin kuin Walter Rauschenbusch neuvoi, kulkee kohti täyteyttä, joka vähitellen ja pienin askelin saavuttaa kliimaksinsa tuhatvuotisessa valtakunnassa. Ehkä joidenkin mukaan nyt jo eletään tuhatvuotista valtakuntaa. Lopputulos on jo tietenkin kovin erilainen Bonhoefferiin nähden. Näissä eri malleissa voi olla kaikuja saksalaisesta idealismistakin, mikä erityisesti Tillichin tapauksessa oli äärimmilleen viritetty. Tillich arveli, että Kristus-symboli saattaa menettää merkityksensä, ja että lopulta ihmiskuntaa yhdistää yksi suuri Hengen Uskonto. Lukihäiriöiset lukivat aivan oikein: Hegelin uskonto.
Yksi asia yhdistää näitä kaikkia: länsikeskeinen imperialismi. Joku sanoisi, ettei, sillä hehän ovat Kristus-keskeisiä. Kristinusko kuitenkin suurelta osin on Kristus-imperialismia. Karismaattiset kalvinismin perilliset 70-luvulla yhdistivät Calvinin, uusitestamentillisen ja itämaisvaikutteisen hippipuheen ja sanoivat niin kuin käännynnäinen Bob Dylan, että ”kristinusko ei ole uskonto vaan tie”. Tästä voidaan jatkaa, kuinka itämainen tämä Kristus on. Mutta yllättävän länsimaalaisittain tämä Kristus näyttäisi silti suhtautuvan markkinatalouteen, avioliittoon, omistusoikeuteen, lainsäädäntöön, demokratiaan ja valtion rooliin.
Tähän kohtaan kiinnostavaa onkin, kun aloin lukea elokuussa lainaamaani Samuel P. Huntingtonin Kulttuurien kamppailua. Hänen käsityksensä on se, että markkinatalouskaan ei kykene luomaan harmoniaa. Huntington on kiinnostava siksi, että hän ei pyri länsimaalaistamaan väkisin sellaista, mikä ei ole länsimaista, eli hän ei niin sanotusti ”valkopese” eri kulttuureja markkinakapitalismille otolliseksi. Hän huomauttaa, että itämaisissa kulttuureissa populaatio kyllä ostaa lännen elektroniikkaa ja haluaa siten nykyaikaistua, mutta se ei ole sama kuin länsimaalaistuminen. Ei pidä mennä siis halpaan, kun Isis on Twitterissä. Isis ei leikkaa päitä irti leikisti videolla, se ei ole netti-ilmiö.
Kirja kyllä on kesken pahasti, ja se on aika laaja omaksuttavaksi, ihmettelen vain, miten joku on edes voinut kirjoittaa sellaisen kirjan. Läntisten arvojen leviämiseen rauhanomaisesti kaikkeen maailmaan uskoi myös metodisti George W. Bush, joka ei kuulunut fundamentalisteihin vaan oli saman kirkon jäsen kuin Hillary Clinton. Bush luultavasti uskoi postmillennialistisesti, että muun muassa hänen hallintonsa edesauttaa tuhatvuotisen valtakunnan toteutumista. Huntington selittää, että osa muslimeista ei inhoa länttä siksi, että se on infidel, vääräuskoinen. Ongelma on uskonnon puute, sekularisaatio tai sekularismi. Näin Huntington tuo mieleen Bonnhoefferin.
Kiinnostavaa on tämäkin: Tillich aina sanoi, että kulttuuri on uskonnon muoto, ja uskonto on kulttuurin substanssi. Millainen uskonto, sellainen kulttuuri. Millainen peräsin, sellainen suunta, millainen potkuri, sellainen vauhti. Yksi kysymys, miten, jos todella ei ole mitään uskontoa. Ennen uskontona olivat kansa ja rotu, kuten kansallissosialismissa, väliin on ehdotettu uskonnoksi rahaa, ja toisinaan syytetty, että ihminen on tehnyt itsestään uskonnollisen palvonnan kohteen, jumalan. Minua se syytös vähän loukkaa. Mietiskelen nimittäin, että kulttuureiden muodot joutuvat usein konflikteihin. Niiden pohjalla on siis ehkä erilaiset uskonnot, jotka eivät sulaudu yhteen. Kaikki uskonnot todellakaan eivät ole samaa. Tillichin suuri Hengen Uskonto on kyllä kaunis ajatus sekin. Mutta se on eurooppalaisamerikkalaisessa ylemmyydentunteessa ja Harvardin ja Chicagon hienostopiireissä kehittynyttä vanhuudenhöperöä haihattelua. Mutta entäs ihminen? Ihmiset, me olemme samaa. No matter the color, the race, the faith, the non-faith. Who feels it, knows it.
Olisi varmaan oikeampaa sanoa, että juutalaiset pitävät kiinni omasta etnisestä identiteetistään kuin ajatella, että he pitävät lujasti kiinni uskostaan siinä mielessä, kuin me kristityt sen ymmärrämme.
… vai puhuinko nyt asiasta, josta en tarpeeksi tiedä? Tarkoitin, että voi olla tietoisesti ja omasta halustaan etninen juutalainen olematta silti syvästi uskonnollinen. Ja juutalaisuutta voi käsittääkseni tulkita myös varsin ”tämänpuoleisesti”. Myös sosialistiset sionistit olivat ja ovat varmasti tietoisia ja identiteetistään kiinni pitäviä juutalaisia.
Hyvä kirjoitus, kiitos. Piti ihan lukea kahteen kertaan, että pääsi jyvälle. Ja hyvä olikin lukea uudestaan, koska oli tullut viisaita(kin) kommentteja.
Tuohon Martin teemaan juutalaisuuden etnisyydestä ja uskonnollisuudesta: on ymmärtääkseni täysin mahdollista olla ateisti juutalainen. Väittäisin jopa, että suuri osa Suomen ateisteista on kristittyjä ateisteja samassa merkityksessä kuin voi olla juutalainen ateisti. Ja – Bonhoefferiin liittyen – kyse on eri dimensiosta kuin uskonnollisuutta mitattaessa.
Hyvä Elias T,
Taidat venyttää tuota kristityn määritelmää hieman liikaa. Olisiko kastamaton ateisti siis mielestäsi kristitty jos elää Suomessa. Tai julkisesti Jumalan kieltävä ihminen. Juutalaisuuteen synnytään, mutta me kaikki muut synnymme pakanoina.
Juutalaisuus periytyy äidin kautta. Juutalaisuuteen voi myös kääntyä. Juutalaisuus on sekä etninen identiteetti että uskonto. Toisin sanoen: juutalaisen äidin lapsi pysyy juutalaisena, vaikka lakkaisi ”uskomasta,” ja postittaisi jäsenanomushakemksen Israelin Vapaa-ajattelijat Ry:lle.
Hieno vasemmistolainen kirjailija Daniel Katz on aivan varmasti juutalainen, mutta ymmärtääkseni ateisti, tai korkeintaan ”kulttuurijuutalainen.”
”Kristillisyys” on uskonto, ei etninen identiteetti, toisin sanoen kristityksi ei synnytä.
Piti sanomani, että Katz on ”korkeintaan kulttuurijuutalainen” uskonnollisessa mielessä. Juutalaisen äidin poikana etninen juutalaisuus pysyy.
Joo siinä on tietysti tietty ero, että juutalaisuus on sekä etninen että uskonnollinen määritelmä. Tarkoitin sitä, että Suomessa ateismi pääsääntöisesti on kristinuskon kieltämistä ja vielä erityisesti luterilaisen kirkon kritisointia.
Juhani Huttusen kirjoitus oli kerrassaan hyvä – tai ainakin ensimmäinen puolikas, joka oli jollain tavalla teemoitettu ja ajankohtainen (ja meikäläisen yksinkertaiselle ymmärrykselle sopiva).
Jälkimmäinen puolikas Huttusen blogista oli jonkinlaista gonzo-teologiaa, joka lienee enemmänkin ikiaikaista kuin ajankohtaista – siis tajunnanvirtaa. Vaikeaa, tosi vaikeaa – ainakin minulle, vaikka gonzo-teologian vankkumaton kannattaja olenkin.
Mielenkiintoista ja hauskaakin pohdiskelua teologian jättiläisten seurassa, mutta alkuosa oli viiltävän terävää analyysiä aikamme poliittisesta ja uskonnollisesta epäloogisuudesta, joka perustuu asiantuntemuksen puutteen lisäksi naiiviin kulttuurievoluutioon (jota Huttunen itse ei siis totisesti edusta).
Oivallisesti Huttusen blogissa liberaali-konservatiivi -akseli kytkeytyi pois ennakkoluuloisista taustaoletuksistaan reaalimaailmaan. Ollako liberaali vai konservatiivi – siinäpä kysymys. Ainakaan Lähi-idän kysymyksissä asetelma ei toimi peripohjalaisilla poliittis-uskonnollisilla asetelmilla.
Hyvä niin. Jäähän sen myötä enemmän pohdittavaa kuin valmiita vastauksia. Odotan mielenkiinnolla jatkoa..
Jouni ja muut! Pieni ”omakätinen redaktiokritiikki” on paikallaan. Kirjoitan blogini niin, että osa tekstistä on mahdollisesti aina jossain muualla sosiaalisessa mediassa kirjoittamaani, osan näpyttelen puhelimen muistioon bussimatkoilla ja lähetän itselleni sähköpostiin, ja nämä yhteen liimaamalla saan aina riittävän sekopäisen yleistunnelman. Ajatuksena on, että suora esitys ei laajenna tajuntaa, eikä tekstistä muodostu peiliä itselle eikä muille.
Tässä tapauksessa kirjoitus sisältää kaksi osaa, joista toinen on uskontoteologinen. Se ottaa esiin protestantismista yhden linjauksen, joka koskee aihetta ”kristittynä maailmassa”, ”maailman kansalaisena” ja sen sellaista. Tämä teema on useimmiten kytketty aiheeseen ”Jumalan valtakunnan tuleminen”. Koska sitä taas ei voi erottaa luomisen teologiasta, seuraa tästä, että tämän Valtakunnan ajatellaan koskevan koko maailmaa, sillä message on universaali. Se pitää levittää kaikkeen maailmaan, jolloin ajatuksena on, että ”kun minä nyt vain rauhassa juttelen tämän eriuskoisen kanssa, hän ennen pitkää kääntyy meikäläiseksi”. Näin ollen tässä on lähetysteologinen näkökulma, ja yritin ärsyttää/stimuloida lukijaa keksimälläni ilmaisulla ”Kristus-imperialismi”.
En usko, että kun tekstissä ensimmäistä kertaa mainitaan Bonhoeffer, se olisi mennyt erityisen väärin, koska ilmaisu oli niin niukka. Mutta sitten oli niin, että päivitin blogiani nukkumaan mentyäni puhelimella lisäten Huntingtonin ja Bonhoefferin samaan lauseeseen, siinä oikein olisi ollut oikein laittaa B:n paikalle Tillich, mutta melkein nukahdin jo siinä vaiheessa.
Ehkä osaa lukijoista hämmentää, kun käytän ilmaisua optimismi. Tässä tullaan siihen, että uskon kieli on sikäli kelvotonta, että se kommunikoi huonosti. Jos esimerkiksi ”kristillinen toivo” on jotakin niin uniikkia, ettei sitä voi kääntää miksikään toiseksi sanaksi, kuten ”positiivinen ajattelu”, se pysyy omassa laatikossaan ja kommunikoi vain niiden kanssa, jotka ovat siinä samassa laatikossa. Itse asiassa tätä tekisi mieli filosofoida, koska Holy Communion on samanlainen rakenne, ja tähän teemaan ehdottomasti kuuluu, kuten esimerkkilause ”every supper is the Lord’s Supper” (Tillich, Protestant Era), että tämän sakramentin pitäisi kommunikoida maailman kanssa.
Huntington on kiintoisa, koska hän on pragmaattinen ja jalat maassa, ja hän katsoo, ettei tillichiläinen universalismi ”hengen uskonnon” muodossa toteudu.
Koska ehdottomasti haluan vakuuttaa lukijan siitä sisäisestä tunteesta, että meidän ei ole syytä ryhtyä islamofobeiksi, vaikka arvostelisimme rajusti eräitä islamilaisia uskontulkintoja, koetin lopuksi tähdentää sitä, että ihmisiähän myö kaikki ollaan.
Minä en viitsi Huttusta kehua, kun saattaisi körttimies siitä ylpistyä, mutta ovathan nämä suunnilleen ainoita blogeja, joita viitsi kommentoida ja jotka saavat liikkeelle sekä ration että emootion.
Islam keskustelu on siitä vinkeää, että pääasiassa keskustelijat eivät viitsi tarkentaa, mistä he puhuvat: islamin ilmimuodosta ja jos siitä niin mistä haarasta vai islamista periaatteessa ja jos siitä niin miltä pohjalta, Koraanista, sen tulkinnasta vai näiden pohjalta luoduista määräyksistä ja ohjeista joista islamilaisessa maailmassakin näyttää olevan montaa mieltä. Tällaista tuli mieleeni lukiessani Heikki Räisäsen oman elämän tilitystä, kun hän Koraani tutkijana huomasi joutuneensa yhtäkkiä islam asiantuntijaksi ja kysytyksi vaikka minne luennoimaan islamista.
Toistan itseäni: Toisen kulttuurin ymmärtäminen on todella haastava juttu eikä se käy niksnaks, pari sukupolvea siihen vaaditaan. Vadelmavenepakolainen on hyvä satiiri tästä.
Olipa mielenkiintoista kuulla, että Heikki Räisänen on itse nähnyt ongelman: että Koraanin tutkijasta leivotaan hetkessä islamin tuntija.
Olen itsekin jollakin rajatulla tavalla (tai ainakin ollut) ”islamin tuntija” ja sellaisena sekä esiintynyt että luennoinut ja kirjojakin julkaissut. Samalla olen kokenut ja sanonut ääneenkin sen, mikä on ilmeistä: että minun(kin) näkökulmani islamiin on rajoitettu, kirjallinen, teologinen, käännöksiin tai toisen käden lähteisiin perustuva.
Ollakseen hyvä islamin tuntijan pitäisi hallita hyvin arabiaa ja myös persiaa ja turkkia, tuntea Koraani ja Hadith-kirjallisuus, tutustua eri koulukuntien teologiseen kirjallisuuteen eri vuosisadoilta, mieluiten alkukielillä (muu ei usein olekaan mahdollista), asua vuosia islamilaisessa maassa, seurata ajankohtaista keskustelua tieteessä, mutta varsinkin internetin islamilaisilla sivuilla, käydä säännöllisesti eri suuntauksien moskeijoissa saarnoja kuunnellen ja tietenkin olla ystävä mahdollisimman monenlaisten muslimien kanssa.
Tältä pohjalta väitän, että esimerkiksi Suomessa todellisia islamin kokonaisuuden tuntijoita on vähän. Niitä, joilla on jokin rajattu yleiskuva islamin jostakin todellisuuden alueesta, on joitakin. Mutta paljon on niitä, jotka luulevat tuntevansa islamin – sekä siellä, missä sitä kehutaan tai sen vaikutusta vähätellään, että siellä, missä sitä haukutaan.