Anssi Saarela. Sitoutuminen oikeaan oppiin – oikeastaan terveelliseen oppiin – ei tarkoita sitä, että oman uskonyhteisön ongelmia ei voisi havainnoida ja puuttuakin niihin. Puuttuminen voi lisäksi tapahtua monella eri tasolla.

Oma kokemukseni on se, että usein ahdistuksen ja pelkojen taustalla on uskonnollisen perheen psykopatologia, osaamattomuus kohdata pienten lasten kysymykset ja huolet sekä yhteisön oma osaamattomuus tai vallanhalu. Lapset käsittävät aina asioita omalla tavallaan. Luterilaisesta viitekehyksestä käsin on myös tehty havainto, että kuulijat voivat kokea saman saarnan täysin vastakkaisilla tavoilla. Siksi pidän yleisellä tasolla tärkeänä selkeää lain ja evankeliumin julistusta. Jotta kukaan kuulija ei jäisi ahdistuksen alle sikäli kuin minusta riippuu.

Mitä helvettiin ja tuliseen järveen tulee, siinäkin on useampi tärkeä näkökulma. Ensiksikin viimeisellä tuomiolla on kysymys Jumalan ehdottomasta, universaalista ja kaikki näkökohdat huomioon ottavasta oikeudenmukaisuudesta. Jos joku on kokenut elämänsä aikana hirvittävää vääryyttä, on lohduttavaa ja rohkaisevaa luottaa siihen, että Jumala lopulta toteuttaa oikeudenmukaisuuden. Paradoksaalisellakin tavalla, kuten kristillinen pelastus- ja armo-oppi opettavat.

Toiseksi viimeistä tuomiota EI todellakaan ole tarkoitettu lasten pelotteluun ja tapa- tai kuuliaisuuskasvatukseen, vaikka sitä tunnetusti on tapahtunut eri yhteisöissä myös luterilaisen kirkon sisällä. Iso viehtymys tähän aihepiiriin voi ymmärtääkseni kummuta julistajan omasta psyykestä ja tietenkin siihen on syytä puuttua.

Lopuksi. Lähden siis siitä, että kristillisen uskonopin kokonaisuudessa on tarpeen pitäytyä koko paketissa myös niiltä osin kuin uskonkohdat ovat oman aikamme näkökulmasta mahdottomua ja luotaantyöntäviä. Samalla on syytä paneutua niiden oikeaan käyttöön ja välttää väärää käyttöä, tarvittaessa tapahtuneet virheet myöntäen. Sitten eri yhteisöillä on hyvin erilainen valmius tähän, mutta se on eri asia.

Seppo H. Esität mielivaltaisen tulkinnan perisynnin ja kadotuksen välisestä suhteesta. Kukaan EI joudu kadotukseen ilman omaa syytään samalla kun kukaan EI voi ansaita pelastusta omilla teoillaan. Kadotus saadaan ansiosta ja pelastus armosta. Totta kai tässä on kysymys paradoksista.

Anssi S. Vastasin kyllä, mutta lyhyesti: kysymys on paradoksien joukosta, jota me emme tässä ajassa välttämättä pysty kaikin tavoin loogisesti sovittamaan yhteen. Äärettömään Jumalaan uppoaa aika paljon logiikkaa.

Totta kai historiallis-kriittisestä eksegetiikasta löytyy mitä erilaisimpia ja eri tavoin perusteltuja selityksiä, joiden avulla on yritetty tai yritetään separaattorin tavoin erotella toisistaan ”aidot” Jeesuksen sanat, ”tradition” luomat Jeesuksen sanat ja jopa evankelistan luomat sanat… Kun tähän vielä lisätään valistuksen jälkeinen ja nykyään vielä postmodernit tulkinnat, on melkein väistämätöntä, että Jeesuksen ja Uuden testamentin opetuksista jää jäljelle vain valikoima ”demytologisoituja” ajatelmia sen mukaan, sopivatko ne meidän eettisiin arvoihimme tai käytettäviksi. (Tiedän kyllä, ettei Jeesuksen opetusta tallennettu digitaalisesti). Ollaan helvettiopin eksegeettisistä yksityiskohdista mitä mieltä tahansa, itse asia ei sillä muuksi muutu.

Lienemme yksimielisiä siitä, että tässä elämässä on tärkeää pyrkiä oikeudenmukaisuuteen. Mutta olen kyllä vakaasti sitä mieltä, että tämä oikeudenmukaisuus heijastaa jotakin transsendenttisen Jumalan omaa olemusta. Tästä seuraa, että myös Jumala ON armollinen, oikeudenmukainen, pyhä, rakastava jne jne. Ja jos sen enempää hyvä kuin pahakaan eivät saa palkkaansa tässä ajassa, loppuratkaisun on mielekästä olettaa tapahtuvan ikuisuuden ja ajan risteyskohdassa: Kuten myös uskomme, opetamme ja tunnustqmme ”… on tuleva sieltä tuomitsemaan eläviä ja kuolleita”. Ihan oikeasti eikä vain runollisena kielikuvana.

Lopuksi vielä huomio: minusta tuntuu välillä siltä, että helvettiopista ahdistuvat eniten ne, joiden ei siitä tarvitsisi ahdistua, kun taas ne, joiden pitäisi siitä havahtua, eivät koko asiasta piittaa.

Anssi Saarela. Minä lähden siitä, että Jumala on ”sui generis”, oma lajinsa. Kuten Luther 1535 totesi: Jumalalla on tapana antaa uskottavaksemme järjenvastaisia asioita. Hänen esimerkkejään olivat mm. neitseestäsyntyminen ja ylösnousemus. Meille opetus viimeisestä tuomiosta on vastaavan lainen loukkauskivi. Se vain on luonteeltaan eettinen ja moraalinen. Pidämme yhtä aikaa kiinni Jumalan (pelottavasta) oikeudenmukaisuudesta ja Jumalan (käsittämättömästä) armosta. Vasta tämän jälkeen voimme alkaa pohtia paradoksien ja loogisten ristiriitojen tai johdonmukaisuuksien luonnetta. Minulla ei ole nyt muuta järkevää uskonnonfilosofista vastausta paradoksien ja loogisten ristiriitojen väliseen eroon. Ratkaisevaa on, että meidän asiamme ei kristittyinä ole asettaa Jumalalle filosofisia tai muitakaan ehtoja, jotka Hänen ilmoituksensa pitäisi täyttää, jotta voisimme sen hyväksyä.

Mitä Heikki Räisäsen ja muiden ”uuteen uskoon” -suosittelijoiden näkemyksiin tulee, sanoudun niistä irti, koska ne eivät tavoita transsendenssia eli Jumalan tuonpuoleisuutta, vaan kutistavat kristillisen uskon vain tämänpuoleista koskevaksi. Raamatunkin tekstit jäävät valikoimaksi kirkkoa kulttuurihistoriallisesti puhuttelevia virikkeitä. (Syynä se, että yksi H.R.n kirjoista langetti minut epäuskoon, josta Jumala sitten armossaan pelasti. Kuulun niihin, jotka ihan aikuisen oikeesti ovat siinä prosessissa kokeneet helvetinpelon ja perinteisen ”parannuskamppailun” vaikka inhimillisesti ajatellen isoimmat syntini siinä vaiheessa taisivat olla karkkivarkauksia ja epärehellisyyttä). Tämä ei estä minua arvostamasta vaikkapa H.R.n tutkimustyötä ja jopa soveltamasta sitä jossain.

On todella niin, että uskoon tullut väärintekijä voi päästä taivaaseen kun taas epäuskoinen uhri joutuu kadotukseen. Miten sitten nämä transsendenttiset tilat sitten onkin ymmärrettävä Raamatun uskonnollisen kielen ilmaisujen valossa. Tietenkin tämä on epäoikeudenmukaista, kun asiaa tarkastellaan tietyn suppean ja teoreettisen näkökulman varassa. Itse näen asian siten, että Jumalan tuomioistuin ottaa huomioon KAIKKI asiaan vaikuttavat näkökohdat tavalla, jossa toteutuu täydellinen oikeudenmukaisuus. Kysymys EI joka tapauksessa ole kuitenkaan siitä, että ihmisen osan tällaisessa tapauksessa ratkaisisi suhtautuminen johonkin uskomukseen. Näin siitä syystä, että usko on yliluonnollinen asia eikä jokin inhimillinen ajatusrakennelma. Kysymys on siitä, että usko käsittää syntien anteeksiantamuksen Kristuksessa, joka on sekä sovittanut synnit ETTÄ kärsinyt rikoksen uhrin kanssa. Tietenkään ei ole tarkoitus, että rikollinen jatkaa rikosten tekemistä. Olen modernien teologien kanssa samaa mieltä siitä, että pyrkiminen oikeudenmukaisuuteen myös maan päällä on tärkeää. (Tämä on muuten mielenkiintoinen juttu: miten mafioso – ammatti- ja taparikollinen – voi samaan aikaan olla hurskas kristitty sikäli kuin uskoa voi arvioida?).

Tosiasia on, että sen enempää Paavali kuin John Henry Newton eivät saaneet tekemiään pahoja tekoja tekemättömiksi. Mutta taitaa olla niin, että Paavali viimeisellä tuomiolla kohtaa Stefanuksen ja Newton Afrikasta rahtaamansa orjat. Puhumattakaan Reinhard Heydrichistä ja Pol Potista. Sittenhän näemme.

Tämä keskustelu lähti liikkeelle lasten peloista. Yksi näkökulma voisi olla, että helvetistä ja taivaasta kuten monesta muustakin asiasta – sota, nälänhätä, vakava sairaus, kuolema – puhutaan lapsen kehitystaso ja tilanne huomioiden. Koska kristittyinä olemme Abrahamin lapsia voimme myös tehdä kuten A: pyytää jopa kaikkien pelastumista. A pyysi parhaaseen itämaiseen basaarityyliin Jumalaa säästämään Sodoman tuholta.