Saksan evankelisen kirkon tunnustussynodi allekirjoitti 31.5.1934 "Barmenin teologisen julistuksen Saksan evankelisen kirkon nykyisestä teologisesta tilasta". Julistuksen tunnettu ensimmäinen teesi lausui mm.: "Jeesus Kristus, kuten Raamattu meille hänestä todistaa, on ainoa Jumalan Sana, jota meidän on kuunneltava, johon meidän on turvauduttava elämässä ja kuolemassa ja jota meidän on toteltava. Me hylkäämme väärän opin, jonka mukaan kirkko voisi ja sen täytyisi tunnustaa julistuksensa lähteeksi tämän ainoan Jumalan Sanan ulkopuolella ja rinnalla vielä muita tapahtumia ja valtoja, hahmoja ja totuuksia Jumalan ilmoituksena".

Barmenin julistuksen kärki kohdistui totalitaristista kansallissosialistista ideologiaa vastaan, joka "saksalaisten kristittyjen" liikkeen muodossa halusi valjastaa kirkon ja sen julistuksen ideologisten vankkureiden vetäjäksi, niin että sen tulisi korvata Raamattu ja tunnustus ideologisen sihdin läpi tislatulla korvikkeella. Jo ennen Barmenia olivat nk. arjalaispykälät, joiden mukaan kirkon palveluksesta suljettaisiin muut kuin arjalaista syntyperää olevat, laukaisseet tajun siitä, että oli syntynyt status confessionis -tilanne: kirkon perustana ei enää ollutkaan Jumalan kansan jäsenyys kasteen kautta vaan rotu, veri ja kansallisuus, eli kristilliseltä uskolta oltiin viemässä pohjaa pois. Tässä tilanteessa mm. Martin Niemöller ja Dietrich Bonhoeffer perustivat v. 1933 Pappien hätäliiton, joka keräsi lukuisan joukon pappeja riveihinsä. Tie vei kohti Barmenin julistusta ja sitä kautta nk. Tunnustavan kirkon (Bekennende Kirche) syntyä.

Barmenin julistusta olivat valmistelemassa mm. reformoitu Karl Barth sekä luterilaiset Hans Asmussen ja Thomas Breit. Asmussen oli luonut polun, jota pitkin voitiin edetä kohti kokouksen yksimielisesti hyväksymää julistusta huolimatta tunnustuksellisista eroista. Ydinajatuksena oli laatia juuri "teologinen tunnustus", ei sinällään uutta tunnustusta. Julistus kuitenkin nähtiin ja koettiin Jumalan Hengen henkeyttämäksi sanaksi, eli siinä oli tunnustuksellisia elementtejä. Harhaoppi, jota vastaan Barmen hyökkää, on uskon ja kirkon elämän irtoaminen "yhdestä Jumalan Sanasta", so. Jeesuksessa Kristuksessa ilmoitetun ja läsnäolevana toimivasta Jumalasta. Ideologinen "arjalainen" Kristus ei enää olisi raamatullinen Kristus vaan vääristymä, joka ei enää toteuttaisi teesin 6 ilmaisemaan ajatusta: "Kirkon tehtävänä, johon perustuu myös sen vapaus, on Kristuksen puolesta ja siis hänen oman sanansa ja työnsä palvelijana toimittaa saarnalla ja sakramentilla sanoma Jumalan vapaasta armosta kaikelle kansalle. Me hylkäämme väärän opin, jonka mukaan kirkko voisi inhimillisellä itsevallalla asettaa Herran sanan ja työn omavaltaisesti valittujen toivomusten, tarkoitusperien ja suunnitelmien palvelukseen."

Sodanjälkeisessä saksalaisessa teologiassa julistuksella on ollut paitsi historiallisena ja kristillisen todistuksen kannalta myös ajankohtaisen sosiaalieettisen ja teologisen pohdinnan kannalta paljonkin relevanssia. Saksan evankelinen kirkko on toisesta maailmansodasta alkaen esimerkiksi julkaissut pohdintakirjasia (Denkschriften), joissa monesti käsitellään myös yhteiskunnallisia kysymyksiä. Niidne taustalla on laajapohjainen asiantuntijavalmistelu. Barmenin julistus sinällään ei johtanut konkreettiseen sosiaalieettiseen toimintaan vaan sitä käytettiin pikemminkin kirkon sisäisessä keskustelussa. Esimerkiksi Dietrich Bonhoeffer kulkikin omaa tietään tehden johtopäätöksensä siitä, mihin johtopäätöksiin Kristuksen seuraaminen, "vapaan vastuullisuuden teko" ja vastuun ottaminen omista mahdollisista virheratkaisuista hänen omalla kohdallaan kutsuivat annetussa konkreettisessa tilanteessa. Tunnustavaa kirkkoa Bonhoeffer kritisoi henkilökohtaisen rohkeuden puutteesta ja pelkästä kirkon sisäisiin asioihin keskittymisestä. Barmenin intentiot hän joka tapauksessa allekirjoitti.

Barmenin julistus ja sen jälkivaikutus on esimerkki siitä, miten kristityt ja kirkon on ulkoisen paineen ja ahdingon alla - erityisesti 1900-luvun totalitaristisissa valtioissa - enemmän tai vähemmän pakotettu toimimaan enemmän yhdessä kristillisen todistuksen ja palvelun edistämiseksi. Ei niin paljon pahaa, jottei siis jotain hyvääkin. Barmen edisti omalta osaltaan sosiaalieettistä orientoitumista. Nyttemmin se palvelee ehkä enemmän myös muistuttajana kristityn eettisen toiminnan raamatullis-spirituaalisesta perustasta ja Kristus-keskeisyydestä.

Saksan maakirkoissa etenkin reformoitu siipi on antanut Barmenin julistukselle käytännössä tunnustuskirjan aseman - johtuen myös heidän luterilaisiin nähden erilaisesta tunnustuskäsityksestään. Toisaalta myös luterilaiset antavat sille tätä nykyä enemmän tunnustuksellista painoarvoa. Joka tapauksessa se on keskeinen esimerkki kristillisestä todistuksesta modernina aikana. Tämä esimerkki pohjusti osaltaan myös sitä, että luterilaiset kirkot totesivat v. 1977 Dar es Salaamin yleiskokouksessa Etelä-Afrikan apartheid-politiikan edellyttävän irtisanoutumista kristinuskon vastaisena ja että kyse on status confessionis (tunnustustilanne) vähän Barmenin tapaan. Julistus siis kehottaa olemaan valppaana ja keskittymään Kristukseen mutta myös pitämään kriteerinä Jumalan "vapaan armon" julistamista koko kansalle. Se ei kehota politisoimaan evankeliumia vaan päinvastoin: ottaa kantaa, jotta näin ei enää tapahtuisi vaan tehtäisiin parannus.