Itsenäisyys -vapaus vai vankila?

Paljon onnea itsenäinen Viron Tasavalta! Tänään vietämme itsenäisen Viron vuosipäivää, sitä ensimmäistä itsenäisyyspäivää. Samaan aikaan itsenäisyyspäivän paraatia seuratessa kommentoi joku työperäinen maastamuuttaja internetpalstalla, että neuvostoaikana oli sentään kaikilla työtä ja leipää, tasa-arvoiset mahdollisuudet elämään. Ainoastaan uskoa ja sananvapautta rajoitettiin, mutta elämän perustarpeet taattiin kaikille. Nuo 1970-luvulla syntyneet muistelevat ”kultaista neuvostoaikaa”, jolloin kaikilla oli samanlainen punainen kaulahuivi ja yhteinen pioneeriharrastus. Nyt harrastavat vain ne, joilla on riittävän suuret tulot, lapset, joiden vanhemmista vähintään toinen työskentelee ulkomailla.

Viron kirkkokin on itsenäinen ja tänä vuonna ensimmäistä kertaa taloudellisesti riippumaton. Monissa kirkon toimintamuodoissa ja toiminnoissa tämä herättää ylpeyttä ja halun löytää omanlaisia ratkaisuja, joihin malli ei tule entisiltä toiminnan ja henkilöstön rahoittajilta, vaan omalta maalta.

Oma filosofiani lähetystyöntekijänä on aina ollut se, että lähetystyöntekijän rooli on tukea ja mahdollistaa paikallinen toimijuus, jossa työn omistajuus ja johtajuus on paikallisella kirkolla. Joskus voi olla vaikea löytää paikallista johtajaa ja erityisosaajaa, jolloin ulkomaalaisen on väliaikaisesti suostuttava johtamaan. Jos sattuu olemaan suomalainen demokratian ja valmentavan johtajuuden kannattaja, on Viron kaltaisessa kulttuurissa vaikeaa, sillä neuvostoaikainen johtajuustyyli lyö edelleen läpi monessa kohtaa.

Mitä siis lopulta on itsenäisyys? Vapautta. Vastuuta. Tänään Virossa elää liikaa lapsia köyhyydessä ja 19 euron lapsilisä on lähinnä vitsi. Onko poliitikoilla ja johtajilla sitenkin liikaa valtaa ja liian vähän vastuullisuutta? Kun kahden korkeastikoulutetun työssäkäyvän vanhemman lapset ovat vähävaraisia, on jotain pahasti pielessä. Lakkoja on turha järjestää, sillä ammattiyhdistysliike on voimaton. Ihminen on kuitenkin luova ja löytää lopulta keinon, rikollisuuden tai yhteisöllisen kapinan. Lopputulos voi olla Ukrainan kaltainen ja näkisin, että Viro onkin nyt risteyksessä. Samoin on Viron kirkko, joka voi käyttää sananvapauttaan puhuakseen kärsivien lasten ja perheiden puolesta eli julistaa lihaksi tullutta Sanaa. Mikäli vähäisiä resursseja ei käytetä teologisiin ristiriitoihin, kuten on käynyt naapurissa. Tähän taisteluun, jonka kärkenä on lasten hyvinvointi ja kirkon kyky kohdata perheet, voin lähetystyöntekijänä hyvin liittyä. Mutta sopivasti taka-alalta, rohkaisten, voimaannuttaen ja Viron kirkon omistajuutta tukien. Elagu Eesti Vabariik ja Eesti kirik!

Kirjoittaja

Ruotsala Pia
Ruotsala Pia
Suomen Lähetysseuran sponsoroima Viron kirkon perhetyön koordinaattori ja Viron työalueen OTO-tiedottaja. Kirkon nuorisotyönohjaaja, teologi ja aloitteleva perheneuvoja, joka jaksaa ihmetellä monia asioita.