Koulutus ja kolme tai neljä vuotta aktiivista toimintaa. Sitten tulee stoppi. Yhteys seurakuntaan katoaa.
Mitä silloin tapahtuu? Miten seurakuntien isostoimintaa osallistuvat saataisiin jäämään seurakunnan toimintaan ja ottamaan vapaaehtoisvastuuta myös isosajan jälkeen?
Lue lisää vapaasti Kotimaa Prosta:
Isostoiminta ei sitouta kirkon jäsenyyteen – valuuko työ hukkaan?
Kuva: Minerva Seppälä
”Yhteys seurakuntaan katoaa. Mitä silloin tapahtuu?”
Nuoretkin alkavat vähitellen ajatella omilla aivoillaan ja tulevat järkiinsä.
Isoset ovat enimmäkseen lukiolaisia tai ammattiopiston opiskelijoita. Toisen asteen opintojen päättyessä viimeistään tapahtuu irtautuminen lapsuudenkodista ja hyvin usein muutto toiselle paikkakunnalle, jossa asettaudutaan opiskelijayhteisöön. Jotta seurakuntayhteys jatkuisi tässäkin elämänvaiheessa tarvittaisiin yhteys lapsuuden ja nuoruuden seurakunnan ja opiskelijaseurakunnan välille. Tämä linkki ei aina toimi ja kirkon opiskelijatyö ei kaikkialla ole riittävästi resurssoitua, joten tavoittavuus saattaa jäädä heikommaksi kuin paikallisseurakunnassa..
Muutetaan opiskelupaikkakunnalle. Ei siinä muuta tapahdu.
Mietin toisinaan, kuinka olisi jos aikuisille toimisi omia ripareita, viikonloppuleirejä kolmikymppisillä, nelikymppiselle viisikymppisille tai kuinka halutaankin. Kotiseudun uskonnollisuuden sävy on toisinaan semmoista että siitä on sisäisesti irtauduttu jo kolmatta lukioluokkaa suoritettaessa, ja muistoksi jää mitä kirjavimmat käsitykset kristinuskosta. Silloin kaipaisi selkeytystä; ehkä se vapaantahdonratkaisu ja Jeesuksen paluu ei olleetkaan ne kristinuskon keskeisimmät uutiset. Tietty saattaa osua jonkin liikkeen toimintakalenterin äärelle, mutta muuan ongelma on kyllä sekin, kuinka oudosti papit vastailevat jos mitä kysyy.
Otetaan vaikka pienimuotoisesti uusiksi ripari. Kinkerimalliin. Viikonloppuna seurakuntien leirikeskuksissa. Kuinkahan monentyyppistä opetusta tälläkin alueella asuva väki nyt on riåpikouluissaan saanut? Olen kovasti toivonut pääseväni jälleen isoseksi. Vaikka kunnon kinkerit etukäteen haluaville? Miksi ei? Tehtäisiin kerrankin jotain mistä mie tykkäisin…..
”Mietin toisinaan, kuinka olisi jos aikuisille toimisi omia ripareita, viikonloppuleirejä kolmikymppisillä, nelikymppiselle viisikymppisille tai kuinka halutaankin.”
Tosi hyvä idea Leena Kotilalta!
”Tosi hyvä idea Leena Kotilalta!”
Voi olla, mutta osallistujista saattaisi vain olla pulaa.
Nuoret menevät rippikoululeireille siksi, kun kaveritkin menevät ja saavat samalla hyvän tilaisuden tehdä vähän intiimimpää tuttavuutta vastakkaisen sukupuolen kanssa ilman vanhempien valvovaa silmää.
Niin oli ainakin joskus ennen muinoin, kun itse kävin ja vielä silloin, kun kolme poikaani kävi rippikoulun. Kaikki jo aikapäiviä kirkosta eronneita, kuten minäkin.
Miksi tänä päivänä mikään olisi muuttunut? Pikemminkin päinvastoin.
”Voi olla, mutta osallistujista saattaisi vain olla pulaa.”
Päinvastoin. Aikanaan, kun lapseni olivat kouluiässä, niin heidän kavereiden äidin kanssa lapsineen hakeuduimme ihanaan seurakunnan leirikeskukseen viikonlopuksi. Mukavaa vaihtelua; hyvät ruuat, saunat, takat ym. Aiheeksi sopi meille mikä vain. Oli tosi kivaa. Kavereiden lasten äiti ei ollut edes uskonnollisesti suuntautunut, vaan erittäin intelligentti. (siis toki uskonnollisesti suuntautuneetkin ovat intelligentteja) Kuitenkin se oli hän, joka tällaista ehdotti.
Suomessa on yli miljoona yksin elävää ihmistä. Seurakunnan työssä on enemmän suunnattu muille ”kohderyhmille” paljon toimintaa. Tällaiset encore-rippikset olisivat mukavia myös yksin elävälle; olisi sosiaalista meininkiä kaiken muun rinnalla.
”olisi sosiaalista meininkiä kaiken muun rinnalla.”
Varmaan ihan kivaa uskovaisille, mutta paljonko kristinuskon Jumalaan uskovia loppujen lopuksi maassamme on? Kirkon oman tutkimuksen mukaan vain 27% väestöstä uskoo kristinuskon mukaan, vaikka yli 70% väestöstä vielä kuuluukin ev.lut.kirkkoon. Tuskinpa näitä maallistuneita kristittyjä on enää kovin helppoa saada rippikouluun.
Ja voi sitä sosiaalista meininkiä ihan ilman kirkkoakin järjestää. Tuskinpa kirkko on aikuisten rippikoulutoimintaan kovin halukas väheneviä verotuloja uhraamaan. En tiedä.
Enkös juuri kirjoittanut, että tämä lasteni kavereiden äiti ei ollut mitenkään kallellaan uskonnollisuuteen muuten kuin avoimena intelligenttinä. Tuo tilastojumppa, jota te suollatte, että 27 % uskoo, niin siinähän tutkimuksessa oli, että uskoo, niinkuin kirkko opettaa. Monikaan ei tiedä mitä kirkko opettaa, eikä se usko Jumalaan ole niin simppelisti arvioitavissa. Tässä asiassa uskontotiede on lähteenä monimuotoisempi kartoittamaan ihmisten uskon ulottuvuuksia.
Virve: ”Monikaan ei tiedä mitä kirkko opettaa, eikä se usko Jumalaan ole niin simppelisti arvioitavissa.”
Ellei tiedä miten kirkko opettaa kristinuskoa ja saarnaa evankeliumia, ei se usko voi kovin vahvoissa kantimissa olla, eikä kai se semmoinen usko ainakaan mitään kristinuskoa voi olla?
En myöskään ymmärrä miten tuollaisessa tietämättömyyden tilassa ihmiset voivat vastata tutkimuskyselyyn ”kyllä uskon” tai ”en usko”, ellei tiedä miten kirkko opettaa ja mitä kysymys tarkoittaa? Ja kyllä kai kirkko nyt ainakin omaa, itse teettämäänsä tutkimusta pitää luotettavana?
”Tässä asiassa uskontotiede on lähteenä monimuotoisempi kartoittamaan ihmisten uskon ulottuvuuksia.”
Minkälaisen kartoituksen uskontotiede sitten on suomalaisten uskosta kristinuskon Jumalaan tehnyt, jos se on lähteenä monimuotoisempi kartoittamaan ihmisten uskon ulottuvuuksia?. Voitko hieman tarkemmin valaista asiaa ja mainita kenties joitain tutkimuksia tai muita lähteitä?
World Values –tutkimuksessa vuonna 2005 Suomalainen uskonnollinen identiteetti I: ”Sanoisitteko olevanne uskonnollinen ihminen, ei-uskonnollinen ihminen vai ateisti?”
Vastauksissa uskonnolliseksi ihmiseksi identifioitui 58 %, ei uskonnolliseksi ihmiseksi 36 % ja vakaumukselliseksi ateistiksi, jumalankieltäjäksi 3 % ja ei osaa sanoa/ei sovellu loput.
Gallup Ecclesiastica ja Kirkkomonitor ovat mitanneet ateistiksi identifioituneita siten, että vastausvaihtoehdot eivät olleet poissulkevia. Eli jokaiseen identiteettipositioon saattoi vastata kyllä, ei tai en osaa sanoa. Kysymys siis on ’Katsotko olevasi ateisti?’ GE:n vuonna 2011 vastaukset kyllä 13%, ei 75 % ja ei osaa sanoa 12 %.
Itse olen nämä tiedot poiminut Teemu Tairan teoksesta Väärin uskottu? Ateismin uusi näkyvyys. Ilmestynyt 2014. (s.250 on taulukot eri vuosilta) Todella antoisa kirja!
”Vastauksissa uskonnolliseksi ihmiseksi identifioitui 58 %”
Virve, ei uskonnollinen identiteetti tarkoita välttämättä kristinuskon oppien mukaista uskonnollisuutta. Uskonnollisuudella voidaan ymmärtää vaikka Karhun Kansan oppieihin uskomistai tai muslimien tai hindujen jne. jne…
Tokihan minä sen nyt tiedän, mutta kyseessä on Suomi. Karhun Kansaan kuului vuonna 2014 29 jäsentä ja Suomen hinduihin 189 jäsentä. Sitten on joogayhteisöjä. Ei tällaisessä kommentoinnissa kovin syvälliseen keskusteluun pääse, siksipä vinkkasin sen kirjan.
Jokatapauksessa kyse oli Leena Kotilan hyvästä ideasta, jota komppasin, mutta sinä tulit täysin kirkon ja kristinuskon ulkopuolelta paremmin tietämään ja mitätöimään toisten ideoita. Sinullahan on se Frouva siellä kotona aina ollut eikä sinua kristillisyys kiinnosta, mutta tiedät senkin, että sosiaalisuutta voi muualtakin etsiä yksin elävät ja kristillisyydestä/uskosta/hengellisyydestä kiinnostuneet. Sellaista.
Kyllä Kimmoa kristinusko kiinnostaa, koska tänne kirjoittaa. Kimmo! Don’t give up!
Virve: ”paremmin tietämään ja mitätöimään toisten ideoita.”
En väitä tietäväni paremmin koskaan mistään mitään, en myöskään mitätöi kenenkään ideoita. minulla ei ole siihen valtaa. Kunhan pyrin keskustelemaan asioita omasta näkökulmastani katsellen. Katson itselläni olevan siihen oikeus. Eivät tämän foorumin säännötkään vaadi pakanoita pysymään poissa.
Po. asiassa tosin epäilen suuresti ev.lut. aikuisrippikoulun menestymismahdollisuuksia tai kirkon halua uhrata siihen koko ajan hupenevia verotulojaan, mutta sehän on vain minun pakanallinen mielipiteeni.
Virve: ”Sinullahan on se Frouva siellä kotona aina ollut ”
No ei ihan aina, viimeiset 50 vuotta kylläkin, mutta mitenkäs minun rakas frouvani tähän asiaan liittyy? Hän tosin kuuluu kirkkoon ja uskoo Jumalaan (ei nyt kuitenkaan kovin ryppyotsaisesti), mutta ei se minua ole koskaan häirinnyt tai millään tavalla haitannut, eikä minun uskonnottomuuteni häntä. Voiskos sitä kutsua vaikka rakkaudeksi yli rajojen.
Pekka: ”Kyllä Kimmoa kristinusko kiinnostaa, koska tänne kirjoittaa.”
Olet oikeassa Pekka.
>>No ei ihan aina, viimeiset 50 vuotta kylläkin, mutta mitenkäs minun rakas frouvani tähän asiaan liittyy?<<
No, minähän puhuin yksin elävien tarpeista. Sinä muistaakseni jossain ketjussa penäsit eräältä naiselta henkilökohtaisia tietoja siitä, onko hänellä lapsia eli voiko hän lapsiasiasta mielestäsi puhua oli pointtisi. Niin tässähän sinä et yksin elävien etkä kristittyjen tai uskoa hapuiluvien tai jotenkin kirkkoon liittyvien tarpeita sitten oman kriteeristöjesi mukaan voi ymmärtää saatikka puhua niistä.
Eikun aurinkoista päivää sinulle ja Frouvallesi sinne!
Virve: ”Sinä muistaakseni jossain ketjussa penäsit eräältä naiselta henkilökohtaisia tietoja siitä, onko hänellä lapsia eli voiko hän lapsiasiasta mielestäsi puhua oli pointtisi.”
Juu, mutta tämä nainen, jolta kohteliaasti tiedustelin (jopa useampaan otteeseen) hänen omia kokemuksiaan avioliitosta ja äitiydestä, ottaa täällä jatkuvasti hyvin voimakkaasti kantaa avioliitto- isyys- ja äitiysasiantuntijana.
Ilman omakohtaista kokemusta en puhuisi niin suurella varmuudella ja asiantuntemuksella niinkin konkreettiisista asioista kuin avioliitossa elävien oikeuksista,velvollisuuksista, lasten hankkimisesta ja kasvattamisesta.
Minulla on omakohtaista kokemusta kristinuskosta (vaikken ikinä sitä uskon lahjaa ole saanutkaan), olen kastettu, rippikoulun käynyt ja pappi on aamenensa avioliitollemme sanonut, mutta en minä silti täällä kirjoittele uskontojen tai uskonnollisuuden erikoisasiantuntijana. Kirjoittelenpahan vain omia näkemyksiäni uskonnottoman kansalaisen näkökulmasta ja turha tuota spn-avioliittokeskustelua nyt on enää tähän ketjuun nostaa. On siitä mielestäni jauhettu jo täälläkin ihan tarpeeksi.
Oikein aurinkoisia ja kuulaita syyspäiviä myös sinulle.
Onkohan unohdettu, se etteivät nuoret alun alkaujaankaan ole sitoutuneet seurakuntaan. He ovat pääasissa sitoutuneet nurisotyöntekijään ja kavereihin.
Porukan hajotessa, mielekkyys koko asiaan katoaa. Siksi opiskelupaikkakunnillakaan ei hakeuduta seurakunnan yhteyteen.
Kirkon nuorisotyö on taitavasti eriytetty kaikesta muusta seurakunnan toiminnasta. Joten mitään sitoutumista ei edes voi syntyä. Toiminta on niin työntekijäkeskeistä, ettei nuorten oma-aloitteisuudelle jää edes tilaa. Meillä Pirkkalassa 21 täyttäneet isoset pääsevät vetäjien kanssa ohjaamaan leiriä. Tämä helpottaa valtavasti työntekijöiden taakkaa. Samalla se antaa nuorille kasvun näköalan aikuisuuden kynnyksellä.
Näin nuoret sitoutuvat toimintaan, koska näkevät toiminnan mielekkyyden omin silmin. Olisi monelle varmasti ihan terveellistä pohtia nuorisotyön mielekkyyttä nuorten näkökulmasta.
Ei edes äänestysoikeuden laajentaminen 16 vuotta täyttäneisiin näyttänyt auttavan asiassa. Suunnilleen jo parikymmentä vuotta kiihtynyt nuorten vieraantuminen on jopa kertautumassa lähimmän vuosikymmenen aikana ja jolle lisäksi kirkosta ero luo väistämättä jatkumon.
Kristillinen maailmankatsomus on pohja, jolle rakentaa. Yhteiskunnassa toimiminen on rakentamista..
Vuorovaikutus srk:n kanssa toteutuu häissä, ristiäisissä, konfirmatiossa ja hautajaisissa. Ne ovat isoja toimintamuotoja. Pieniä toimintamuotoja ovat rukoukset.
Jotain kiinteämpää yhteistyötä kirkon kanssa tässä haetaan. Emmehän kuitenkaan toivo katastrofeja, jolloin kirkkoon hakeudutaan.
Jeesus tuli etsimään, ei odottamaan etsijöitä.
Elämän riittivaiheet tulevat ja menevät, mutta mitä niiden välillä tapahtuu… se taitaa sittenkin olla oleellisinta ja että noista riittivaihetilanteista toimituksineen tulee elämässä merkitseviä ja kantavia.
Otin siis virkavapaata ja aloitin työn seurakunnassa nuorison ohjaajana. Ilman mitään pätevyyttä. Joten enhän tiennyt juuri mitään siitä mite asiat olisi pitänyt hoidella. Niinpä lähdin tutustumaan menestyviin seurakuntiin. Tutkin näiden toiminnan rakenteita ja menetelmiä. Alkoi löytyä yhtäläisyyksiaä. Laitoin oppimaani käytäntöön ja tuloksia alkoi tulla. Siitä olisi sitten ollut tosi hyvä jatkaa. Oli kuitenkin palattava oman virkani hoitamiseen verotoimistoon. Nuo nelikymppisenä saamani kokemukset eivät ole jättäneet rauhaan. Ihmettelen vain miten kirkko on niin kiintynyt toimimattomiin menetelmiinsä, ettei se uskalla lähteä muuttamaan mitään. Hyvin yksinkertaisin toimiminnan muutoksin saisimme aivan toiselaisia tuloksia kysessä olevaan aiheeseen. Ei oikeastaan tarvittaisi, kuin pieniä kosmeettisia muutoksia. Isos-vaiheen jälkeen muuta mielekästä vastuuta ja ripari fiiliksiä ei annettaisi lösähtää leirin jälkeen. Sitten vielä seurakunnan maallikot mukaan.
Sitoutuminen tapahtuu henkilökohtaisten kontaktien kautta. Ei siihen äänestäminen mitään vaikuta. Pitää olla luontevia kontakteja seurakuntalaisiin. Niitä syntyy, kun seurakuntalaiset on mukana toteuttamassa nuorisotyötä. Tällöin työntekijän vaihtuminenkaan ei romahduta fiiliksiä seurakunnassa. Jatkuvuus on taattu. Samalla riparilaisista ja isosista kasvaa uutta vastuunkantajaa. Yksi virhe on myös siinä, että isosiksi valitaan vain parhaat. He ovat juuri sitten ne, jotka lähtevät opiskelemaan muualle.