Viime aikoina olen usein muistellut isääni. Johtuneeko omasta iästäni vai mistä, mutta muistot ovat olleet mielessäni usein, erityisesti tietysti pyhäinpäivän aikaan. Isäni kuoli jo aikaa sitten eli elokuulla 1991, mutta sain pitää hänet pitkälle aikuisikääni saakka, vaikka hän oli isäkseni melko iäkäs. Syntyessäni hän oli viisikymppinen.
Opin isältäni paljon hyviä asioita, vaikka hän itse kävi vain kierto- ja kansakoulua jonkin aikaa. Hän oli sydämeltään sivistynyt vanhan polven maalaismies, jolla oli paljon kädentaitoja ja vanhojen työmenetelmien taitoja. Ehkä erikoista oli se, että nuorempana aikuisena hän ajoi pitkiä matkoja polkupyörällä aikana, jolloin omia autoja ei vielä ollut. Hän kävi sukulaisten luona ja lähikaupungeissa pyörällä.
Opin isältäni rauhallisuuden, harkitsevuuden ja sovintoon pyrkimisen. Opin jonkinlaisen kiltteyden, josta on ollut sekä etua että haittaa elämässä. Haittaa siitä on ollut ehkä siinä, että en isäni lailla oppinut ilmaisemaan harmistuksen ja ikävien kokemuksien ulospuhumista. Opin isältäni hiljaisen ja rauhallisen hengellisyyden, jonka hän oli omaksunut omilta vanhemmiltaan.
Opin myös isääni liittyen elämänkoulussa, kun eräällä ulkomaan työvuosien kesälomalla tein oikeastaan saattohoitoa tai ainakin saattomatkaa isälleni reilun kuukauden ajan. Oli järkytys Suomeen lomalle palatessa nähdä isäni muuttunut olemus vuodeosastolla ja hyväksyä järkytyksen kautta se tosiasia, että isä ei enää siitä vuoteesta nouse. Siunasin sitten isäni haudan lepoon ja peitimme veljieni kanssa hänen hautansa kotipitäjän hautausmaalla.
* * *
Muistan sinua, isäni! Ja muistan sinua isästäni kiittäen, Taivaallinen Isäni. Olet kaikkien meidän Luoja, armahtaja ja pelastaja. Olet kaikkien meidän Paimen, jotka kuljemme isinä, äiteinä, lapsina elämän poluilla ja kaikkien niiden Paimen, jotka ovat päässeet perille, Isä, sinun luoksesi!
Auta meitä, Taivaallinen Isämme, valvomaan elämässämme: uskomaan, toivomaan ja rakastamaan! Anna meidän olla isiä ja äitejä heille, joilta isät ja äidit elämä ja toisten ihmisten pahuus on vienyt. (Itä-Savo-lehden Pyhäpäiväksi-palstan kirjoitus 12.11.22)
Toivo Loikkanen
Isäni ei rangaissut minua heti tulitikkuleikistä, vaan sanoi harkitsevansa asiaa ensin. Meni muutama päivä ja sain kutsun isän luo keittiöön. siellä isällä oli paperi. Siinä luki : ”minä Pekka Veli Pesonen lupaan ja vakuutan etten enää ota tulitikkuja ilman lupaa. Muutoin antaudun ilman muuta piiskattavaksi.”
Siinä oli tehokas rangaistus. Isä ei muuten koskaan minua piiskannut, eikä kukaan muukaan.
Isäni syntyi 1910 Karjalan Kannaksella Hiitolassa, iäkkään isänsä, Pekka Pietari Severinpojan poikana. Sukuselvityksen mukaan Paukkulanmäen Paukkuset olivat lampuoteja, vuokraviljelijöitä.
Syntyessäni isä oli viisikymppinen. Isä kuoli vuonna 1965, 55-vuotiaana. Olin silloin vajaa kuusivuotias. Isästä ovat jäljellä pienten muistini pätkien lisäksi sodasta saadut mitalit sekä sotilaspassin merkinnät: Suvilahti, Kollaa, Simpele, Kurkijoki, Kilpola, Lempaala, Sirkiä, Äyräpää ja Vuosalmi.
Äitini kertoi minulle isästä vain hyviä asioita. Tämä siirtyi kuvaan Taivaan Isästä. Isälle ovat lapset tärkeitä. Isä huolehtii loppuun asti. Näin uskon myös Taivaan Isästä. Tänään ei ole elossa ketään, joka voisi kertoa isästäni jotain. Valokuvia voin selailla sekä kehittää mielessäni tarinoita elämästä Hiitolan Hiitolankylän Paukkulanmäellä.
Savonlinnassa on elänyt isäni serkku Toivo Paukkunen, jonka poika taitaa olla pappi (hänen nimensä?)? Helsingissä vaikuttanut, jo pitkään eläkkeellä (elossa?) ollut pastori Juha Paukkunen on myös minulle sukua, pikkuserkku?
Isien muistoa kunnioittaen, hyvää isänpäivää toivottaen!
Kiitos hienoista muistoista isästäsi! Myös minun isäni syntyi 1910.
Ilmankos olen kokenut Kari kanssasi jotain lukkarinrakkautta. Isäni kuoli kun olin 7.
Kiitos Toivo ja Pekka.
Iloitaan yhdessä!
Minun isäni oli syntynyt 1924, ja hän lähti sotaan kesken lukion. Hän ei oikeastaan koskaan puhunut sodasta mitään. Meidän perheessä oli kaksi tyttöä, ja isä opetti meille myös ”miesten töitä” eikä koskaan sanonut, etteivät tytöt osaa tai voi. Siitä olen kiitollinen samoin kuin monista muista asioista. Tai nyt juksasin vähän, olihan se yksi juttu… Kun pyysin lapinleukua syntymäpäivälahjaksi, isä sanoi, ettei se ole tyttöjen syntympäivälahja. Sain jonkun muun lahjan – ja se lapinleuku annettiin ihan muuten vaan.
Hyvää isänpäivää kaikille isille!
Isäni oli sotainvalidi alikersantti, joka oli keuhkotubista Kangasalan Pikonlinnassa ns. ilmarintahoidossa ja eristyksissä. Oli lähtenyt kuitenkin ränniä laskeutuen puntikselle äitini Linda Henriikan luo Pispalaan ja kärynnyt ja saanut 10 vrk. petiarestia, mutta minä olin postimerkin kokoiseen muistikirjaan merkitsemänsä mukaan syntynyt sitten 9 kk myöhemmin.
Hieno henkilöhistoria. Näin oli Taivaan Isä määrännyt koordinaatit kohdalleen. Mukavaa saada pitää sinut Seppo mukana Kotimaa 24 areenoilla. Hyvää isänpäivää sinulle.
Kiitos Kari, jos isä olet samaa Sinulle. Kanssasi on ollut asiallisen mukavaa debatoida vaikka asioita eri kulmasta tarkastelemmekin.
Mukava palaute Seppo, kiitos!
Minulla on kaksi lasta ja neljä lastenlasta. Paras titteli, joka minulla on koskaan ollut on Ukko. Nautin siitä kovasti. Isoisiä en ole itse koskaan nähnyt, mutta ukoista on minulle kerrottu.
Saamme iloita ja riemuita uusista sukupolvista!
Niin, vasta isoukkina olen aivan todella ja oikeasti ’nähnyt’ sen ihmeen mitä lapsissa on. Nuorena ammatti ja muu kiire ja stressi vei paljolti omien lapsien ohi.
Nyt minulla on jo kaksi tyttären tyttären tytärtä, Selma ja Berna joita surukseni en ole koronan ja ikäni vuoksi edes nähnyt muualla kuin You Tubessa. Kovin kaukana kun ulkomailla asuvat.
Niin, lapset ovat lahja ja ihme.