Ihmistä pidetään usein yksilönä, joka tekee omat päätöksensä ja tavoittelee omia päämääriään. Silti lähes kaikki elämässämme kertoo toisesta puolesta: olemme syvästi kollektiivisia olentoja. Kuulumme perheisiin, ystäväpiireihin, työyhteisöihin, kansakuntiin ja lukemattomiin muihin ryhmiin. Jo syntymästämme lähtien selviytymisemme riippuu toisista ihmisistä.
Voisikin kysyä, onko yksilöllisyys lopulta vain yksi kerros ihmisyydessä, jonka alla toimii paljon vanhempi järjestelmä – lauman logiikka.
Ajatellaan yksinkertaista tilannetta. Pöydällä on viimeinen herkku. Voisimme syödä sen itse. Se maistuisi varmasti hyvältä. Mutta jos annamme sen omalle lapsellemme, tapahtuu jotakin mielenkiintoista. Emme saa herkkua omaan suuhumme, mutta saamme silti mielihyvää. Lapsen ilo tuntuu myös omalta iloltamme.
Voisi sanoa, että herkku maistuu lapsen suussa jopa ”paremmalta” kuin omassamme, koska saamme samalla kokemuksen välittämisestä. Oma nautinto vaihtuu yhteiseen hyvään.
Tällaiset tilanteet kertovat jotakin olennaista ihmisestä. Me emme elä pelkästään itseämme varten. Aivomme palkitsevat myös auttamisen, jakamisen ja huolenpidon. Toisen hyvinvointi voi tuntua omalta hyvinvoinniltamme.
Tämä ei ole pelkästään ihmisten ominaisuus. Eläinkunnassa nähdään monia esimerkkejä yhteistyöstä ja lauman jäsenten tukemisesta. Sudet hoitavat pentuja yhdessä. Elefantit auttavat loukkaantuneita lajitovereitaan ja suojelevat poikasiaan koko lauman voimin. Delfiinit tukevat sairastunutta yksilöä veden pinnalle hengittämään. Monissa eläinlajeissa yksilön selviytyminen riippuu koko ryhmän menestyksestä.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki eläinlajit tai kaikki tilanteet olisivat samanlaisia. Luonnossa esiintyy sekä yhteistyötä että kovaa kilpailua. Joissakin lajeissa heikoista pidetään huolta, toisissa ne voivat jäädä ilman suojaa. Silti yhteistyö on niin yleinen ilmiö, että sen täytyy tarjota merkittäviä etuja selviytymiselle.
Ihmisellä tämä yhteistyö on kehittynyt poikkeuksellisen pitkälle. Emme huolehdi vain omista lapsistamme. Perheet auttavat isovanhempia, ystävät tukevat toisiaan vaikeina aikoina, tuntemattomat lahjoittavat verta ja rahaa katastrofien uhreille, ja vapaaehtoiset käyttävät aikaansa auttaakseen ihmisiä, joita eivät ole koskaan tavanneet.
Voisi ajatella, että kollektiivisuus on yksi ihmiskunnan suurimmista voimista.
Toisaalta ihmisessä elää myös toinen puoli. Kilpailu, oman edun tavoittelu ja halu menestyä ovat nekin osa ihmisluontoa. Ne eivät ole ristiriidassa kollektiivisuuden kanssa, vaan molemmat ovat kehittyneet rinnakkain. Joskus yksilön etu ja yhteisön etu kulkevat samaan suuntaan, joskus ne törmäävät toisiinsa.
Juuri nämä tilanteet paljastavat, millainen yhteisö olemme.
Jos ihminen valitsee aina vain oman etunsa, hän voi vähitellen irrottautua yhteisestä vastuusta. Yhteisön näkökulmasta tällainen käyttäytyminen voi heikentää luottamusta. Jos taas ihmiset auttavat toisiaan silloinkin, kun siitä ei ole välitöntä hyötyä itselle, yhteisö vahvistuu.
Luottamus onkin ehkä kollektiivisuuden tärkein rakennusaine. Kun tiedämme, että muut auttavat meitä hädän hetkellä, olemme itsekin valmiimpia auttamaan muita. Näin syntyy myönteinen kierre, jossa koko ryhmä hyötyy.
Ehkä juuri siksi monet elämän merkityksellisimmät kokemukset liittyvät toisiin ihmisiin. Vanhempi, joka valvoo sairaan lapsensa vierellä. Ystävä, joka kuuntelee vaikeana hetkenä. Tuntematon, joka pysähtyy auttamaan onnettomuuspaikalla. Nämä eivät ole merkkejä heikkoudesta, vaan ihmislajin vahvuudesta.
Voimme nähdä itsemme yksilöinä, mutta samalla olemme osa paljon suurempaa kokonaisuutta. Kollektiivisuus ei tarkoita sitä, että kaikki ajattelisivat samalla tavalla tai luopuisivat omasta persoonastaan. Se tarkoittaa ymmärrystä siitä, että yksilön hyvinvointi rakentuu usein yhteisön hyvinvoinnin varaan.
Ehkä ihmiskunnan todellinen menestys ei ole perustunut siihen, että vahvin on aina voittanut. Ehkä olemme selviytyneet juuri siksi, että olemme oppineet jakamaan, suojelemaan ja rakentamaan luottamusta toisiimme.
Kun annamme sen viimeisen herkun lapselle, emme välttämättä menetä mitään. Saatamme itse asiassa vahvistaa jotakin paljon suurempaa – sitä näkymätöntä sidettä, joka on pitänyt ihmiset yhdessä tuhansien sukupolvien ajan.
Timo Tynkkynen
