1) Näen sinun astelevan aran näköisenä kohti suojatietä. Olet ehkä kahdeksan vuoden vanha aasialaissukuinen pikkutyttö, joka on lähdössä koulusta kotiin. Kävelet aivan yksin ja arkailet astua suojatielle. – Pysäytän linja-autoni hyvissä ajoin ja annan sinulle tietä. Kuljet tien yli katse tiukasti tiehen suunnattuna. Vaikutat olevan aivan omissa ajatuksissasi. Seuraan kulkuasi katseellani muistellen samalla ajatuksissani omia lapsiani. – Huokaan mielessäni: Miten pieninä ihmisen lapset lähtevätkään maaailmalle! – Olet jo kävellyt tien yli, mutta sitten käännyt yllättäen minua kohti. Katsot suoraan silmiini ja vilkutat kiitokseksi.
2) Tulet linja-autooni katse maahan luotuna. Sinäkin olet vasta koulutiesi alussa. Osaat vain venäjää, mutta sinun täytyy silti mennä samaan kouluun suomalaislasten kanssa. Et osaa vielä kertoa, minne olet matkalla. En näe koskaan äitiäsi tai isääsi saattamassa sinua. Vaikutat olevan aivan yksin tässä maailmassa. – Onneksi olemme saaneet kuljettajina työnantajaltamme tilanteestasi riittävän tarkan kuvauksen ja tiedämme, minne olet matkalla. – Tervehdin sinua kolmen päivän ajan omalla kielelläsi, autan turvavyösi kiinni. Päivästä toiseen istut aivan yksin suuressa bussissa. – Noin viikon jälkeen sinä kuitenkin jo hymyilet kyytiin tullessasi, tervehdit suomeksi ja kiität pois lähtiessäsi. Kuukauden jälkeen näen sinun jo tarttuvan suomalaista lasta kädestä ja pyytävän viereesi istumaan.
3) Halusit tulla kuljettajan lähelle istumaan. Olet vasta pieni poika, mutta tiedät jo hyvin paljon autoista, traktoreista ja koneista. Juttelemme koulumatkasi ajan miesten jutuista kuten kaivurista, joka kaatui, linja-auton tekniikasta, moottorisahoista jne. – Muutaman vuoden päästä et ehkä enää rohkene olla yhtä avoin ja innostunut ilmaisemaan kiinnostuksen kohteistasi kaikkien ikätoveriesi joukossa.
4) Ajan ”pysäkillesi” ja otan sinut ensimmäistä kertaa kyytiini. – Et ole enää bussin pienin lapsi, mutta et todellakaan kiirehdi tien laitaan! Asut alueella, jolla ei ole pysäkkimerkkejä, enkä osaisi mitenkään nähdä ja odottaa sinua kyytiin, elleivät toiset lapset olisi jo kertoneet, mistä löytyy sinun ”pysäkkisi”. Pysäytän bussin, ja astut lumipenkkojen takaa verkkaisesti bussiin. Katsot minua luottavaisesti silmiin. Sinulla on aikaa. – Seuraavilla kerroilla jo tiedän mistä sinut löytää; osaan odottaa sinua. – Kumpa tästä maailmasta löytysi myöhemminkin joku reitti, jota saisit kulkea turvallisesti omaan tahtiisi!
5) Olet ehkä vitosluokkalainen ja hyvin reipas, mutta selvästi myös aika villi. Olet hukannut aiemmalla reissuillasi bussikortin ja ryhdyt sitä nyt selvittämään. – Edellinen kuljettaja on jo onneksi löytänyt korttisi ja ojennan sen repustani sinulle. Kortti on ollut näköjään melko kovassa menossa mukana, sillä se on hieman vääntynyt ja kolhiintunut… mutta yhä toimiva! – Silmäsi tuikkivat iloisesti, kun asiat järjestyvät tällä kertaa näin helposti. – Ehkä olet jo ehtinyt joutua tilanteisiin, jossa asioita on selvitelty hieman pidemmänkin kaavan kautta.
Voisin kirjoittaa vielä monia kohtaamisia linja-autoreittien tiimoilta. Monet kohtaamiset ovat liikuttaneet minua sydämen pohjasta asti. Haluan todeta vain yksinkertaisesti. Jokainen ihmiselämä on ainutlaatuinen ja äärettömän arvokas. Lasten kohdalla me voimme usein nähdä tämän ikään kuin peittämättömässä muodossa. Kristittyinä meidät on kutsuttu elämän puolelle, viljelemään, varjelemaan ja rohkaisemaan.
Kun näen ja kohtaan työssäni monia pieniä ja suuriakin ihmisiä, ymmärrän, etten voi useinkaan tehdä heidän hyväkseen muuta kuin sanoa muutaman sanan ja ajatella lämpimän ajatuksen… ja niin tosiaan! Voin myös jättää rukouksissa kaikki kohtaamiset hyvyyden voiman uskolliseen suojaan:
