Olen pannut merkille, että Suomen kunnissa on yhä enenevässä määrin häivytetty sana "sivistys" kuntaorganisaatiosta, virkanimikkeistä ja päätöksentekoelimistä. Tilalle on tullut sana "hyvinvointi". Näin ollen erilaiset perusturvan palvelut ja sivistyspalvelut on pantu yhteen ja niitä johtaa hyvinvointilautakunnan alaisuudessa hyvinvointijohtaja. Näin ainakin Imatralla, Joensuussa, Outokummussa ja osin myös Kangasniemellä ja Kemijärvellä.

Hyvinvointiahan se sivistys tuo tullessaan. Ja on tuonutkin. Suomalainen hyvinvointi on rakennettu snellmannilaisen sivistysidean varaan. Mutta silti - tai siksi - pidän oireellisena, että sana sivistys tuntuu olevan se, josta pyritään pääsemään eroon. Hyvinvointi kalskahtaa kovin sosiaalipoliittiselta, kun taas sivistys on ennen kaikkea pedagogista. Sivistyspolitiikka ja sosiaalipolitiikka lyövät kyllä monessa asiassa kättä päälle - näin syntyy sosiaalipedagogiikka - mutta sivistyksellä on myös itseisarvonsa. Kaikki sivistys ei tyhjene hyvinvointikäsitteen alle.

Oireellisena pidän myös sitä, että kunnan edistämä sivistys ymmärretään nimenomaan hyvinvointipalveluina. Ei sivistys ole pelkkää palveluntuottamista ja niiden kuluttamista. Sosiaalipedagogisen sivistyskäsityksen mukaan tavoitteena on autonomiminen, vastuuta omasta elämästään ottava ja identiteetiltään eheä kansalainen. Ei siis pelkkä palvelunkuluttaja. Esimerkiksi Paolo Freiren mukaan pedagogiikan (siis sivistystyön!) tehtävänä on luoda emansipatorinen ote yhteiskunnasta. Eli tarvittaessa epäkohtiin tulee puuttua. Perustuuko suomalainen sivistyskäsitys palveluntuottamisesta kuntaorganisaatioissa enemmänkin passivoinnille kuin aktivoinnille?

Sivistyksen ja sosiaalipedagogiikan käsitteenmäärittelyssä eräs eniten arvostamani henkilö on Seppo Niemelä. Niemelän mukaan sivistystyö edistää sivistymisen prosessia, jossa (1) ihminen oppii uutta, (2) muodostaa oppimansa omakohtaisen suhteen ja (3) käyttää opittua yhteiseksi hyväksi kansalaisena. Näistä Niemelän mukaan ensimmäinen tarkoittaa oppimaan oppimisen taitoja, ei niinkään sirpaletietoa.

Toisessa vaiheessa tulee oppia käyttämään opittua itsenäisesti ja luovasti. Sivistyksen klassikot panivat paljon painoa ajattelun heräämiselle ja herättämiselle, kyvylle käyttää järkeä ilman toisten johdatusta.

Kolmannessa vaiheessa opittua opitaan käyttämään yhteiseksi hyväksi kansalaisena. Se alkaa lähiyhteisöistä ja ilmenee ”sydämen sivistyksenä”. Keskeisiä ilmenemisen muotoja ovat kansalaistoiminta ja kansalaisvaikuttaminen. Osallistuminen opitaan osallistumalla. Tuloksena on aktiivinen ja demokraattinen kansalaisuus.

Miten edellä esitetty Niemelän sivistyskäsite sopii siihen ajatukseen, että koko sivistyskäsite pyritään häivyttämään sieltä, missä kansalaisia ihan lakisääteisesti sivistetään? Olemmeko myös unohtaneet suomalaisen klassikon J.A. Hollon sivistysnäkemyksen, jonka mukaan sivistyskasvatukseen kuuluvat älyllinen, eettinen, esteettinen, uskonnollinen ja toiminnallinen kasvatus?

Ainakin uskonnollinen kasvatus näyttää olevan joidenkin mielestä asia, jota ei hyvinvointipalveluissa tarvita. Minusta vain tuntuu siltä, että laiminlyödessämme ja häivyttäessämme sivistyksen itseisarvona kaikkine ulottuvuuksineen tarvitsemme hyvinvointipalveluista entistä enemmän sen korjaavia eli sosiaalityön ja terveydenhoidon palveluita.