Janne Villa kävi haastattelemassa minuakin kirjaansa ”Hengellinen väkivalta” varten. Osuuteni käsittelee seksuaalista väkivaltaa, tosin teksti tehtiin jo viime kesänä. Kaipa se on kirjassa, ainakaan ei ole tullut tänne Tansaniaan tietoa, ettei olisi. Mitä nyt ajattelen?
Hyväksikäytöstä pitää puhua, uhreille pitää saada apua ja tekijät saada vastuuseen. Mutta pahinta kaikkien asiaa koskettavien kannalta ovat katkeruus ja tunteiden läpikäymättömyys. Aihe herättää voimakkaita, vaikeasti käsiteltäviä tunteita. Silti, kaikesta koetusta vääryydestä huolimatta jokaisen täytyy kantaa vastuu omista tunteistaan ja elää ne läpi. Villan kirjan julkaisemisen yhteydessä esiin on tullut toteamus, että hyväksikäyttäjän tuomio pitäisi rinnastaa murhaan, on ymmärrettävä. Mutta kuka hyväksikäytetty, joka on päättänyt selviytyä, haluaa olla emotionaalisesti, osin ehkä fyysestikin murhattu, loppuiäksi kitumaan jäänyt raato? Tai kuten julkisuudessa on sanottu: Loppuelämäksi vammautunut? Ovatko ilmaukset tarkoitettu myötätunnon osoituksiksi? Vähentävätkö ne uhriuden ja häpeän leimaa? Miksi me haluamme kuulla yhä uudelleen tapahtuneet kauheudet, draaman, mutta emme selviytymisen arkista puurtamista, usein pitkää, hidasta prosessia. Saako selviytynyt vapautua, siten kuin itse vapauden kokee, ja elää omaa elämäänsä? Omien kipujensa ja arpiensa, taakkojensa, ilojensa, rakkaidensa kanssa, kuten kaikki ihmiset? Tarvitsemmeko joukkoomme uhrit, vai annammeko tilan ja tuen selviytymiselle?
Me (minä ja mieheni Visa Kuusikallio) lähdimme liikkeelle selviytymisnäkökulmasta toimittamassamme kirjassa (Hyväksikäytetyt –selviytyjät kertovat Minerva-kustannus 2012). Kysyimme haastateltaviltamme suoraan, mitä tapahtui, miten olet oireillut ja kärsinyt, ja sen jälkeen, mikä on auttanut sinua selviytymään, millaiseen elämään olet selviytynyt , mitä toivoisit ihmisten tietävän hyväksikäytöstä ja miten suhtautuvan tapahtuneeseen ja sinuun. Tunnistamisen ja tunnustamisen jälkeen alkaa toipumisen tie, ja siihen tarvitaan kaikkia meitä, jokainen voi auttaa, tuli tekijälle tuomio tai ei. Anteeksiantaminen on luopumista kostosta. Se on prosessi. Hyväksikäytetty ei ole koskaan syyllinen tapahtuneeseen. Anteeksiantaminen tapahtuu itsen tähden, siitä huolimatta, vaikka väärintekijä kieltäisi tekonsa. Hyväksikäyttäjät valitettavan usein tekevät niin, ja jopa syyllistävät uhria, vaikka tämä olisi lapsi. Tuomiot pitäisi olla todellisuudessa aiheutettujen vahinkojen mukaiset. Oikeudenmukaisemman maailman puolesta on jatkuvasti toimittava. Mutta maailma ei aina ole oikeudenmukainen. Silti olisi vältettävä mielen myrkyttyminen ja pahuudella mässäily. En ole lukenut Villan kirjaa, en väitä hänen kirjansa niin tekevän.
Mietin, että kannattaisi aina kysyä itseltään, toiminko niin, että olisin luotettava, empaattinen lähimmäinen ja tukisin hyväksikäytetyn selviytymistä ja voimaantumista ja siten tekisin maailmasta omalta osaltani oikeudenmukaisemman.
Kiitokset tästä koskettavasta ja vaikuttavasta puheenvuorosta!
Kiitos, että otit esille myös toipumisen. On varmaan totta, että liian usein ”mässäillään” pahuudella ja unohdetaan asia siihen.
Sanoitat viisaasti kun sanot:
”Anteeksiantaminen on luopumista kostosta. Se on prosessi. Hyväksikäytetty ei ole koskaan syyllinen tapahtuneeseen. Anteeksiantaminen tapahtuu itsen tähden, siitä huolimatta, vaikka väärintekijä kieltäisi tekonsa.”
Katrilta:
”Mutta kuka hyväksikäytetty, joka on päättänyt selviytyä, haluaa olla emotionaalisesti, osin ehkä fyysestikin murhattu, loppuiäksi kitumaan jäänyt raato? Tai kuten julkisuudessa on sanottu: Loppuelämäksi vammautunut? Ovatko ilmaukset tarkoitettu myötätunnon osoituksiksi? Vähentävätkö ne uhriuden ja häpeän leimaa?”
Hyviä kysymyksiä. Itse ajattelen, että useimmat hyväksikäytöstä kuulevat ihmiset samaistuvat uhrin asemaan ja heidän kommenttinsa tulevat siltä pohjalta. Siis se on varmaankin spontaania reagointia asiaan; tapahtuma on hirveä, se tuntuu käsittämättömän pahalta ja tätä pahaa oloa tulee purkaneeksi ulos jos millä sanoilla ja kielikuvilla. Toisaalta siinä saattaa olla yritystä saada tekijät ymmärtämään tekonsa kauheus.
Minusta sellainen henkilö, joka kuulee hyväksikäytöstä, ei välttämättä ajattele olleskaan sen olevan uhrille häpeäksi, sivullisen on helppo nähdä syy yksin tekijässä ja tavallaan koko jutussa ei nähdä uhrin osuutta muutoin kuin käsittämättömän vääryyden kohteena, johon hän ei ole millään tavalla syypää ja myöskään osallinen, vaikka onkin tapahtuman toinen osapuoli. Mutta että hän ei ole sitä osaa itse valinnut.
En voi oikeastaan käsittää ollenkaan sellaista kuviota, että uhri leimautuisi loppuelämäksi pedofiilin uhriksi. Tapahtuma on vain sellainen, että se pitää selvittää ja uhrin saada tarvitsemansa apu ja tuki, jotta elämä voi jatkua niin normaalisti kuin suinkin se vain on mahdollista. Ihan sama kuin muidenkin vaikeiden tragedioiden/elämänkohtaloiden kanssa.
Onkohan pf-tapauksen osalta usein väärinymmärryksienkin vaaraa? Uhrit kuvittelevat ihmisten nyt ajattelevan heistä sitä sun tätä? Tapahtuman ulkopuolisten kuvittelevan uhrien odottavan asian tiimoilta tiukkaa tuomitsemista, kauhistelua, kuohuntaa ja mekkalointia? Näistä on hyvä todella keskustella, että osattaisiin puhua ja toimia oikein.
”Miksi me haluamme kuulla yhä uudelleen tapahtuneet kauheudet, draaman, mutta emme selviytymisen arkista puurtamista, usein pitkää, hidasta prosessia.”
Tuota, haluaako joku oikeasti tietää tapahtumat, siis mitä hommassa on tarkkaan sanoen tapahtunut? Minusta on enempikin vaikea ajatella tapahtumia kovinkaan pitkälle vietynä.
”Saako selviytynyt vapautua, siten kuin itse vapauden kokee, ja elää omaa elämäänsä? Omien kipujensa ja arpiensa, taakkojensa, ilojensa, rakkaidensa kanssa, kuten kaikki ihmiset? Tarvitsemmeko joukkoomme uhrit, vai annammeko tilan ja tuen selviytymiselle?”
Todellakaan uhreja ei tarvita. Asialla vääränlainen mässäily on ehdottomasti väärin. Minusta pf-uhrit voisivat myös sanoa sen, jos he eivät halua asiasta puhuttavan. Voi ihan reilusti sanoa senkin, että asian kanssa ollaan jo sujut tai se on onneksi jo historiaa, ja käskeä muidenkin jo keskittymään muihin asioihin elämässään.
Tunnen useita pf-uhreja. Minulle he ovat ensisijaisesti ihan muuta kuin pedofiilin turmelemia ihmisiä; he ovat ihan tasavertaisia ihmisiä kenen tahansa kanssa, ystäviä, rakkaita, ihania, mahtavia jne. Ei ihmistä voi eikä saa arvostaa/rakastaa tai jättää arvostamatta/rakastamatta minkään tapahtumien kautta, ei pahojen eikä hyvien.
Loistava kirjoitus! Hatunnosto! Vaikka empatia on välttämätöntä (lasken jonkinmoiseksi empatiaksi myös nämä ”saunan taakse ja niskalaaki” -toverituomioistuinten näkemykset), on välttämätöntä myös sen näkökulman avaaminen, että elämä voi jatkua todellakin elämisen arvoisena hyväksikäyttöhistorian jälkeenkin. Taivastelu ja kauhistelu saattavat kääntyä itseään vastaan. Elämää on myös traagisten tapahtumien takana ja vaikka niitä ei tule sivuuttaa, se pitäisi muistaa tai me emme ole se ”toivon ikkuna”, joka ihmisen tulee toiselle ihmiselle olla. Kiva kun muistutit! Arvostan!
Vuokko, ystäväsi ovat onnekkaita, koska osaat suhtautua ymmärtävästi ja arvostavasti heihin. Useat meidän haastattelemamme ihmiset kuitenkin kokivat, että muiden suhtautuminen saattoi olla häpeää lisäävä kokemus. Pahimmillaan selviytymässä olevasta tuleekin itsestä kuuntelija ja ymmärtäjä, kun ”kuulija” joutuu liian suurien tunteiden valtaan. Selviytyjän on tärkeää saada puhua turvallisissa oloissa tarpeeksi myös siitä, mitä tapahtui kaikkine kauheuksineen. Muualla, laajemmin moni haluaisi kertoa yleisemmin kokeneensa hyväksikäyttöä ja että siihen osattaisi suhtautua asianmukaisesti. He pelkäävät säälittelyä, kauhistelua, vaikenemista, eristämistä, utelua, sitä että heitä ei uskota, varsinkin jos tekijä on yhteinen tuttu tai tunnettu henkilö. Saimme paljon yhteydenottoja kirjan julkaisemisen jälkeen. Yksi nainen sanoi, ettei uskalla kertoa omasta (käsitellystä) taustastaan lähimmille työkavereilleen (auttaja-ammatissa), koska pelkää uskottavuutensa työssä menevän. Uskon, että näistä kokemuksista osa selittyy sillä, että selviytynyt on edelleen herkkä häpeäreaktioille, mutta toisaalta moni on kokenut ymmärtämätöntä suhtautumista, ja on siksi tullut varovaiseksi kertomaan asiasta. Valitettavan moni kertoi, että hakiessaan apua ei ole tullut kuulluksi ja ohjatuksi oikean avun piiriin. Kirkon perheasiain keskus tekee asiantuntevaa työtä ja teki hyvän artikkelin (kuten moni muukin asiantuntija) kirjaamme. Keskustelun ja tiedon kautta asiat jäsentyvät ja asettuvat paremmin kohdilleen yleisessäkin tietoisuudessa. Vähättelemättä tuomioiden tarpeellisuutta. Kirjamme julkaisutilaisuudessa oli mukana edelinen oikeusministeri Tuija Brax ja kansanedustaja, rikoskomisario Kari Tolvanen ja he kuten moni muu, jotka voivat sillä saralla vaikuttaa, tekevät työtä lakien oikeudenmukaisuuden puolesta.
Kiitos erittäin tärkeästä ja hyvästä tekstistä Katri Kuusikallio. Haluan siteerata samaa kohtaa kuin Salme Kaikusalo, anteeksiantamista oman itsen tähden. On nimittäin monia muitakin ihmistä rikkovia asioita elämässä joissa vain anteeksianto tuo eheytymisen ja vapautumisen kaltoin kohtelusta. On elämänkohtaloita joita on joutunut salaamaan tai muuten peittelemään ihmisten ymmärtämättömyyden tähden ja siksikin että on itse hävennyt sellaista johon ei ole voinut vaikuttaa ja jota ei kukaan muu kuin saman kokenut voi oikeasti ymmärtää leimaamatta uhria. Kaikkea ei voi koskaan kertoa niin etteikö tietäisi joutuvansa katsotuksi vähän erikoisesti.
Otan vain kaksi esimerkkiä, vammaisuus ja narsismin uhrit. Ei mikään ns. normaalista poikkeava tee ihmisestä huonompaa tai kartettavampaa kuin muut. Viisautta on kuitenkin ettei kaikkea tuo julki. Hyvä Jumala on uskollinen, luotettava ja turvallinen. Rukous on yhteyttä eheyteen ja anteeksiantoon itselle ja muille. Kiitos Katri, siunausta.
Kiitos Katri asioiden selventämistä, sitä juuri näissä keskusteluissa kaivataan.
”Useat meidän haastattelemamme ihmiset kuitenkin kokivat, että muiden suhtautuminen saattoi olla häpeää lisäävä kokemus.”
Tosi harmillista. En usko, että kukaan kuitenkaan ajattelee hyväksikäytetyn aseman olevan häpeällisen. En minä ainakaan kuuna kullan valakiana. Minusta häpeä liitetään vahvasti tekijään, ja siksi asiasta on vaikea puhuakkin, varsinkin jos tekijä on ollut pidetty ja luottamusta nauttiva henkilö. Silloin on järkyttävää ajatella hänen syyllistyneen niin kamalaan ja todella todella häpeälliseen tekoon. Niin häpeälliseen, että olisi parempi olla ajattelematta koko asiaa.
”Pahimmillaan selviytymässä olevasta tuleekin itsestä kuuntelija ja ymmärtäjä, kun ”kuulija” joutuu liian suurien tunteiden valtaan.”
Tämä on juu puoskarointia, kun ei ole osaamista käsitellä asiaa. Mitenkähän tässä olisi viisainta toimia? Voisiko uhri jo etukäteen kertoa toivomuksensa, ettei halua osakseen mitään sääliä tai liiallista kauhistelua? Kuitenkin minusta on ihan normaalia sellainen reaktio, useat ajattelevat tapahtumat itsensä tai lastensa kautta; mitä jos minulla tahi lapselleni olisi sattunut sama? Sitä kauttta tapahtuma tuntuu luissa ja ytimissä asti ja reaktiokin voi olla silloin aikamoisen kuohuvaista.
Mutta ylipäätään kaikkiin tragedioihin kuuluu oikeestaan ihan olennaisena osana se, että ympäristön vääränlainen reagointi asiaan vain lisää tuskaa ja ongelmien syvyyttä. Minusta kuitenkin olisi hyvä muistaa, että pääsääntöisesti ihmiset haluavat olla avuksi ja tukena tilanteessa, mutta käyttäytyvätkin tosi tökerösti tunnekuohuissaan. Mulla on itsellänikin kokemuksia asiasta kun mieheni loukkaantui onnettomuudessa.
Myös usein lapsensa menettäneet vanhemmat saavat osakseen suhtautumista ja lausahduksia, jotka vain lisäävät tuskaa. Kuitenkin varmasti kaikki ymmärtävät, että jokainen tällaisessakin tilanteessa haluaisi ihan vilpittömästi auttaa ja tukea vanhempia.
On ollut oikeestaan aika yllättävääkin kuulla, mitkä lausahdukset ovat entien satuttaneet vanhempia. Esimerkiksi: ”hänen on nyt hyvä olla”. Sanoja tarkoittaa pelkkää hyvää sanomisellaan ja vanhemmat kurjistuvat sanoista ja miettivät ahdistuneina: ”eikö hänellä sitten ollut hyvä olla meidän kanssamme?”
Eli näistä ei voi tietää, jos asioista ei puhuta puolin ja toisin. Nyt esimerkiksi sinä Katri, voit sanoa minulle, mitkä kaikki sanomiseni ja mahdolliset huonot asenteeni tuntuvat pahalta ja me voimme kaikki oppia siitä mitä kerrot. Minä ainakin haluan oppia, jotta osaan suhtautua ja käyttäytyä vastaisuudessa.
Tuolla toisaalla keskustellaan Espoonlahden seurakunnan toiminnasta P.Jalovaaran suhteen ja siellä joku otti, tekstini kohdalla, puheeksi tämän bedofilia asiankin. Tuossa yllä Vuokko Ilola kirjoittaa tärkeitä. Sen takia lisään vielä että pedofilia on hirveä asia, ja sen harjoittajat ansaitsevat kaiken sen tuomion jonka teot oikeuttavat, siis myös maallisesti. Mitä aikaisemmin kirjoitin, tarkoitin sillä todellakin sitä että vaikka maailmassa on uskomaton määrä erilaista väkivaltaa, henkistä ja ruumiillista, niin uhrin kannalta on hyvä jos hän pääsee tavalla tai toisella asian yli normaaliin elämään ilman häpeää. Uhrillahan ei ole minkäänlaista syytä tunte häpeää ja siksi voi myös puhua asioista jotka ovat olleet vääriä ja aiheuttaneet rikkoutumisen.
Tiedän kuitenkin omista kokemuksistani etten olisi selvinnyt eheäksi millään ihmistekoisella vaan ainoastaan anteeksiantamisella, vaikka ei kukaan ole pyytänytkään. Voimia kaikille jotka ovat kokeneet hylkäämisen ja väkivallan, millä tavalla tahansa.
Katri vielä kirjoittaa että pahimmillaan selviytyjästä itsestään tulee kuuntelija ja ymmärtäjä kun kuulija joutuu liian suurien tunteiden valtaan (jotenkin näinhän se meni) ja tämä on koettua myös, joten helppoa ei ole.
Tähän liittyy nähdäkseni se ongelma, että Suomessa ei ole selviytymistä arvostavaa kulttuuria. Tragedian uhriksi joutunut leimataan niin helposti loppuiäkseen reppanaksi ja jo alusta asti julistetaan tämän elämän olevan ikuisesti pilalla. Toki raskaan rikoksen kohteeksi joutuminen on traumaattista, mutta henkilöä ei tosiaan auteta viemällä toivo paremmasta tulevaisuudesta kauhistelevilla ’asiantuntijalausunnoilla’.
Meillä on totuttu valitettavasti siihen, että tekijä pääsee oikeusistuimessa kuin koira veräjästä, ja rikoksen uhri saa kantaakseen koko taakan.. Eli oikeudenmukaisuuden puute (ja pahimmillaan hengellistetty anteeksiantamisen vaatimus) lisää vielä koettua kärsimystä.
Vertauksen vuoksi Yhdysvalloissa ihmiseen kohdistuvista rikoksista saa yleensä tuntuvan rangaistuksen, jopa kuolemantuomion (ottamatta kantaa sen eettiseen puoleen, se ainakin antaa viestin, että rikos otetaan vakavasti..)… Näin uhri saa kokemuksen tulleensa kuulluksi.
Muistan muutaman vuoden takaisen tapauksen, jossa 13-vuotias tyttö kidnapattiin ja alistettiin parin päivän ajaksi sadistiselle kidutukselle. Tekijä jäi kiinni, tuomioksi elinkautinen vankeus, tyttö puolestaan sai kaiken avun ja päätti lähteä lukemaan itse lakia voidakseen auttaa muita. EI säälittelyjä, turhia voivotteluja, vaan asiallinen suhtautuminen ja eteenpäin kohti elämän rakentamista. Vastaavan voimauttavan ja rohkaisevan kokemuksen toivoisin kaikille hyväksikäytön ja väkivallan uhreille, säälittelyn ja kauhistelun sijaan.