Janne Villa kävi haastattelemassa minuakin kirjaansa ”Hengellinen väkivalta” varten. Osuuteni käsittelee seksuaalista väkivaltaa, tosin teksti tehtiin jo viime kesänä. Kaipa se on kirjassa, ainakaan ei ole tullut tänne Tansaniaan tietoa, ettei olisi. Mitä nyt ajattelen?
Hyväksikäytöstä pitää puhua, uhreille pitää saada apua ja tekijät saada vastuuseen. Mutta pahinta kaikkien asiaa koskettavien kannalta ovat katkeruus ja tunteiden läpikäymättömyys. Aihe herättää voimakkaita, vaikeasti käsiteltäviä tunteita. Silti, kaikesta koetusta vääryydestä huolimatta jokaisen täytyy kantaa vastuu omista tunteistaan ja elää ne läpi. Villan kirjan julkaisemisen yhteydessä esiin on tullut toteamus, että hyväksikäyttäjän tuomio pitäisi rinnastaa murhaan, on ymmärrettävä. Mutta kuka hyväksikäytetty, joka on päättänyt selviytyä, haluaa olla emotionaalisesti, osin ehkä fyysestikin murhattu, loppuiäksi kitumaan jäänyt raato? Tai kuten julkisuudessa on sanottu: Loppuelämäksi vammautunut? Ovatko ilmaukset tarkoitettu myötätunnon osoituksiksi? Vähentävätkö ne uhriuden ja häpeän leimaa? Miksi me haluamme kuulla yhä uudelleen tapahtuneet kauheudet, draaman, mutta emme selviytymisen arkista puurtamista, usein pitkää, hidasta prosessia. Saako selviytynyt vapautua, siten kuin itse vapauden kokee, ja elää omaa elämäänsä? Omien kipujensa ja arpiensa, taakkojensa, ilojensa, rakkaidensa kanssa, kuten kaikki ihmiset? Tarvitsemmeko joukkoomme uhrit, vai annammeko tilan ja tuen selviytymiselle?
Me (minä ja mieheni Visa Kuusikallio) lähdimme liikkeelle selviytymisnäkökulmasta toimittamassamme kirjassa (Hyväksikäytetyt –selviytyjät kertovat Minerva-kustannus 2012). Kysyimme haastateltaviltamme suoraan, mitä tapahtui, miten olet oireillut ja kärsinyt, ja sen jälkeen, mikä on auttanut sinua selviytymään, millaiseen elämään olet selviytynyt , mitä toivoisit ihmisten tietävän hyväksikäytöstä ja miten suhtautuvan tapahtuneeseen ja sinuun. Tunnistamisen ja tunnustamisen jälkeen alkaa toipumisen tie, ja siihen tarvitaan kaikkia meitä, jokainen voi auttaa, tuli tekijälle tuomio tai ei. Anteeksiantaminen on luopumista kostosta. Se on prosessi. Hyväksikäytetty ei ole koskaan syyllinen tapahtuneeseen. Anteeksiantaminen tapahtuu itsen tähden, siitä huolimatta, vaikka väärintekijä kieltäisi tekonsa. Hyväksikäyttäjät valitettavan usein tekevät niin, ja jopa syyllistävät uhria, vaikka tämä olisi lapsi. Tuomiot pitäisi olla todellisuudessa aiheutettujen vahinkojen mukaiset. Oikeudenmukaisemman maailman puolesta on jatkuvasti toimittava. Mutta maailma ei aina ole oikeudenmukainen. Silti olisi vältettävä mielen myrkyttyminen ja pahuudella mässäily. En ole lukenut Villan kirjaa, en väitä hänen kirjansa niin tekevän.
Mietin, että kannattaisi aina kysyä itseltään, toiminko niin, että olisin luotettava, empaattinen lähimmäinen ja tukisin hyväksikäytetyn selviytymistä ja voimaantumista ja siten tekisin maailmasta omalta osaltani oikeudenmukaisemman.
Kiitos, Soili! Yksi perustavimmista päätöksistäni elämässä on ollut, että teen kaikkeni, että en katkeroituisi, vaikka paljon olisi ollut syytä inhimillisesti ajatellen. Olen ajatellut, että on parempi kokea kaikki tunteet, tuskan, kauhun, häpeän ja pelonkin, kuin jäädä katkeruuteen, eli jonkinlaiseen jatkuvaan pahaan ja syyttävään oloon. Tosin joskus aikoinaan tunteiden läpi käyminen kävi ihan työstä, oli kuin olisi ollut syvällä sameassa vedessä, pohjalla, ja nähnyt, että pieni valo ylhäältä kajastaa, mutta epäili, pääseekö koskaan pinnalle. Kyllä pääsin.
Pitkään myös ajattelin, että kun vatvon tarpeeksi pahaa oloani ja tuskaani, sitten ikään kuin hyvä vain tulee itsestän tilalle, kunnes tajusin, että olen itse vastuussa omasta hyvinvoinnistani niin, että minun on lisäksi aktiivisesti tehtävä myös hyvää itselleni ja löydettävä voimaannuttavat asiat, paikat ja ihmiset. Tuo neuvosi on avain: voi hyväksyä, että tunnen katkeruutta, ja vihaa. Pahimmillaan joskus jankutin, miksi niin suuren kärsimyksen aiheuttajat saavat elää, kärsivätkö he itse ollekaan, entä jos eivät, ovat niin paatuneita, ja aiheuttavat vielä lisää pahaa? Eihän siinä ole mitän mieltä. Lopulta totesin, että ei minun tarvitse osata eläytyä heidän elämäänsä, vaan haluan päästä omassa elämässäni eteenpäin, ja kysyin aina uudelleen, mitä voin tehdä sen asian eteen. Se tarkoittaa prosessin eri vaiheissa erilaisia asioita.
On helpompaa antaa anteeksi, kun näkee ja kokee ja elää kaikkea sitä hyvää, mitä on saanut. Kärsimys kuuluu kuitenkin myös kaikkien elämään enemmän tai vähemmän. Jossain vaiheessa miksi-kysymyksetkin loppuvat, kun on vain se oma yksi elämä, johon kaikki omat kokemukset kuuluvat. Miksi minä, miksi en minä? Jakamalla kokemuksia muiden kanssa olen myös tutustunut uusiin ihmisiin, mielenkiintoisiin persooniin, ja olen vakuuttunut, että minusta välitetään ja olen tehnyt asioita, joita en olisi voinut kuvitellakaan. Vielä pahempaa kuin kokemukset ja tunteet ja niiden jakaminen, on yksinäisyys ja hylätyksi tulemisen pelko. Riskejä on otettava.
Mieleensä voi saada rauhan, vaikka ihmiset ja olosuhteet eivät muutu sellaisiksi kuin toivoisi ja järjellä ajatellen olisi oikein. Vapautuminen on todella Jumalan ihme.