Hyvä veli [Jouni Turtiainen], kirjoituksessasi nostat esiin lähinnä kaksi kysymystä. Toinen niistä käsittelee julistustyön ja kehitysyhteistyön suhdetta lähetystyössä. Lähetysseurahan jakaa sen meidän kirkkomme ja laajan ekumeenisen yhteisymmäryksen, että lähetystyö on evankeliumin julistusta ja lähimmäisen palvelua. Evankeliumin julistuksella on erilaisia muotoja, samoin lähimmäisen palvelulla, kuten hyvin kaikki tiedämme. Lähetysseuran ulkomaiseen työhön lähetettävät jakautuvat periaatteessa kahteen ryhmään: osa lähtee kirkolliseen työhön, osa kehitysyhteistyöhön. Kirkollisen työn rahoittaa Lähetysseura kokonaisuudessaan, kehitysyhteistyössä osan rahoittaa ulkoministeriö. Kaikki Lähetysseuran työhön lähetettävät kuitenkin siunataan työhönsä, johon he ovat saaneet kutsun Jumalalta. Heille etsitään myös seurakuntien tukea, jotta he voivat olla tietoisia esirukouksesta heidän puolestaan. Ulkoministeriön varoja ei saa käyttää kirkolliseen työhön, mutta kehitysyhteistyössä oleminen ei tarkoita sitä, että ihmisen pitäisi kieltä uskonnollinen vakaumuksensa tai että hän itse ei saisi osallistua muutoin uskonnolliseen toimintaan. Tämä periaate koskee kaikkia ulkoministeriön kanssa yhteistyössä olevia järjestöjä. Hyvä, että otit esille tämän asian, koska tässä on liikkellä paljon väärinkäistyksiä
Toinen aiheesi käsittelee sitä, miten Lähetysseura toimii yhteistyössä kumppaneidensa kanssa eri alueilla. Kumppaneiden määrä on kaiken kaikkiaan n. 90. Suurin osa niistä on kirkkoja tai kirkollisia toimijoita. Lisäksi Lähetysseura on perinteisesti toiminut joissakin tapauksissa myös itsenäisesti. Joissakin tapauksissa jokin yhteistyökirkkomme ei ole voinut hyväksyä lähettämäämme pappia oman kirkkonsa työhön (esim. jotkin kirkot, jotka eivät hyväksy naispappeutta). Tämän ei ole kuitenkaan katsottu olevan esteenä ao. työntekijän lähettämiselle.
Esillä olleessa tapauksessa on edetty kaikissa vaiheissa normaalilla tavalla ja kumppaneiden kanssa on määritelty, millaisessa työssä he tulevat toimimaan. Ulkomainen kumppanihan ei voi vaatia kenenkään kohdalla sitä, että heidän lähettämänsä työntekijä on hyväksyttävä. Syitä tähän voi olla hyvin erilaisia. Sellaisia tilanteita minun tietääkseni ei ole tullut koskaan vastaan, että kumppanimme eivät haluaisi meidän lähettävän jotakin ihmistä mihinkään työsuhteeseen. Nytkään tietooni ei ole tullut tällaista.
Lähetysseuran johtajana olen jo vuosia sitten kertonut Luterilaisen maailmanliiton kokouksissa kumppaneillemme, millainen on suomalainen lainsäädäntö ja mitä se edellyttää Lähetysseuralta. Olen myös kertonut, että ketään ei velvoiteta ottamaan omaan työhönsä sellaista henkilöä, jota eivät halua. Tähän ei ole kukaan tai mikään kumppaneistamme ilmaissut vastalausetta.
Lähetystyössä on kysymys Kristuksen maailmanlaajan kirkon yhteistyöstä, jossa joudutaan kohtaamaan yhteistyökumppaneiden erilaisuus. Meillä kaikilla on sellaista, mikä vaatii kohtaamisessa keskinäistä kunnioitusta ja toinen toisensa ymmärtämisen halua voidaksemme palvella Kristusta niin kuin hän meiltä edellyttää.
Lähetysterveisin Luterilaisen maailmanliiton neuvoston kokouksen keskeltä
Seppo Rissanen
Suomen Lähetysseuran toiminnanjohtaja
Tämä kirje ei vastaa kaikilta osin niihin moniin asiallisiin, myös seurakuntalaisten mielissä, pyöriviin kysymyksiin, joita kirkkkoherra Turtiainen omassa Johtaja Rissaselle lähettämässään kirjeessä kysyy.
Seurakuntalaiset muodostavat omat vastauksensa kukin kohdallaan.
Pitäisiköhän tätä keskustelua käyvien käydä tutustumassa lähetysjärjestöjen työhön? Mielikuva lähetystyöstä tuntuu vanhentuneelta. Minulla on vakaa käsitys, että nekin lähetysjärjestöt, jotka syrjivien kantojensa takia jäivät vaille helsinkiläisten taloudellista tukea, tekevät projektejaan SLS:n tavoin hyvässä yhteistyössä Suomen valtion kanssa.
Eniten minua ehkä hämmentää, miten kapeasti ymmärretään kristillisen sanoman julistaminen. Sekö olisi vain sanoja, raamatunjakeita, opettamista? Tai vain auttamista, parantamista, korjaamista? Kristitty on lähetystyössä kaikkialla, missä kulkee. Hänen olemuksensa on Kristuksen hyvyyden ja Jumalan armon kirja. Miten hän toiseen suhtautuu, se on paras ja ainoa vakuuttava oppitunti siitä, onko elämässä vielä toivoa ja saanko minäkin kuulua joukkoon. Toiset meistä ovat valmiita avaamaan tämän olemuksensa kirjan jossakin muualla kuin kotikonnuillaan. Heidän lähettämisekseen me keräämme lähetystukemme.
Kaisa Raittila. Kirjoitat kauniisti. Monessa asiassa olen samaa mieltä kanssasi. Muutama mutta:
Jos joku pystyy lukemaan lähetystyöntekijän olemuksesta kaiken tuon kauniin kirjoittamasi, niin tosi hyvä juttu. Se samahan pitäisi voida lukea meistä kaikista kirjoittajista täälläkin. Kyllä arki on todellisuudessa melko sumuista niin siellä kuin täälläkin. Olenkin sanonut, että jos joku tulee kristityksi toisen kristityn esimerkistä, niin se on todellinen Jumalan ihme. Onneksi lähetystyöntekijätkin saavat elää armosta.
Yksi asia maailmalla tuntuu olevan erilaista kuin täällä Suomessa. Siellä on ihan tavallista kysyä, mihin ihminen oikeasti uskoo. Selitykset sivulla seitsemän ovat turhia. Sydän vereslihalla siellä on lähetystyöntekijänkin pyrittävä vastaamaan myös kysymykseen oman toivon perustuksesta niin rehellisesti kuin voi. Asiaa ei voi siellä kiertää.
Seurakuntatyössä ovat julistustyö ja diakoniatyö eri toimialoja. Minusta olisi selkeää, jos kirkonkin tasolla lähetysjärjestöt tekisivät pääsääntöisesti julistustyötä ja Kirkon ulkomaanapu kehitysyhteistyötä. Ei menisi touhut sekaisin ja olisi selvä työnjako.
Osmo. Mielenkiintoinen kommentti, mutta lähetystyö ei ole pelkästään julistustyötä.
Lähetystyön luonteeseen kuuluu meneminen sinne missä Kristusta ei vielä tai ei enää tunneta. Se on julistusta, palvelua ja yhteyttä. Lähetys on osallistumista Pyhän Kolmiyhteisen Jumalan toimintaan maailmassa. Se on kontekstuaalista, kokonaisvaltaista ja kumppanuutta.
Nuo lauseet ovat teoriaa, mutta hassuinta on, että ne ovat myös arkista käytäntöä.
Maija. Hyvä kommentti. Mutta miksi ”lähetystyötä” aljetaan tehdä maissa, joissa Kristusta on tuotu esille jo 1.000 vuotta, kuten esimerkiksi Suomessa? Kyllä täällä varmasti kaikki halukkaat ovat jo kuulleet Kristuksesta. Koulussakin hänestä kerrotaan. Eikö olekin kysymyksessä kalastelu toisten vesillä? Halutaan liittää evankelis-luterilaisia kristittyjä naispuolisia pappeja syrjivään oppisuuntaan. Tarkoitan ns. lähetyshiippakuntaa.
Taitaa olla niin, että lähetystyö ja seurakuntatyö ovat toisistaan yhtä kaukana kuin itä on lännestä. Maijahan sen tietää, kun on ollut lähetystyössä. Mutta entä, jos Suomen paikallisseurakunnissa tehtävä työ lopetettaisiin, mitä tapahtuisi, vai tapahtuisiko mitään? No sanaa ei julistettaisi, lapsia ei kastettaisi, hautaan ei siunattaisi, kunta huolehtisi hautauksista, avioliittoon vihkisi maistraatti, hartaushetkiä ei pidettäisi eikä koulukirkkojakaan, sairaaloissa ei tehtäisi sielunhoitotyötä, perheneuvonta jäisi kunnille, vähäosaisia ei autettaisi diakoniatyön kautta, sairaita ei käytäisi seurakunnan puolesta katsomassa, lasten päiväkerhoja ei olisi, rippikouluja ei järjestettäisi, nuorisotyötä hoitaisi kunta, kirkoista tehtäisiin museoita, tuhansia ihmisiä jäisi työttömiksi ja ateistit iloitsisivat. Tällainen tilanne on ollut todellinen jossakin päin maailmaa. Ehkä seurakuntatyötä pidetään niin itsestään selvyytenä, että ei tulla ajatelleeksi tilannetta, jos sitä ei olisi.
Osmo, niin Maija kuin minäkin olemme molemmat olleet lähetystyössä ulkomailla ja kirkon töissä Suomessa. Ei lähetystyötä tarvitse ajatella yhtään sen juhlallisemmin kuin kirkon työtä Suomessakaan. Thaimaassa ollessani minä toimitin jumalanpalveluksia, saarnasin, kastoin, opetin teologiaa jne. Vaimoni teki kirkon diakoniatyötä. Siis ihan samaa Kristuksesta todistamista ja evankeliumin todeksi elämisen yrittämistä (!) niin siellä kuin täälläkin.
Latinankielinen katolinen messu päättyy sanoihin: ”Ite, missa est.” Voisi kääntää myös, ”menkää, tässä on teidän missionne”, siis lähetyksenne. Viekää elämän leipää nälkäiseen maailmaan! Joku lähtee kauemmas samaan työhön, joku jää lähemmäs. Kumpikin on yhtä arvokasta ja tärkeää. Ja kaukana tai lähellä ns. perustyö on aina kaikkein tärkeintä ja merkittävintä.
Jukka. Kiva kuulla. Se vain tällaisesta tavallisesta seurakuntapapista tuntuu niin kovin juhlalliselta tuo lähetystyön käsite.
Kaisa Raittila,
Olen samaa mieltä kanssasi, että lähetystyöllä on monimuotoiset kasvot. Mielestäni tässä lähetysseuran tilanteessa ei kuitenkaan ole kysymys siitä. Vaan homoseksuaalisesta elämäntavasta. Onko soveliasta ja luottamusta herättävää lähettää miesparia ja siunata heitä työhön. Tämä on se oleellinen pihvi. Työlainsäädännöllisesti kaikki on mennyt pykälien mukaan, sille me emme voi mitään, mutta voiko kristitty hyvillä mielin hyväksyä sellaista minkä Raamattu selvästi torjuu. Jos Raamatussa homoseksuaalinen elämätapa ja suuntaus hyväksyttäisiin asia olisi sillä selvä ja olisi turha vastaustaa homoseksuaalisuutta. Nyt asia on kuitenkin toisin. Tässä on se oleellinen.