Hyödyttömän teologian tarpeettomuudesta

Turkulaisprofessori möläytti, että Suomessa teologiset tiedekunnat voitaisiin lopettaa tarpeettomina. Tarton yliopistossakin yhdeksän oppituolia yhdistettiin niin, että jäljelle jäi vain neljä itsenäistä. Teologia taidettiin jemmata jonnekin filosofisen oppituolin pehmusteisiin.

Mielenkiintoinen yksityiskohta: Keskiajalla teologinen oppituoli oli se ensimmäinen ja tärkein. Nyt siis joidenkin mielestä turhin. Niin ne ajat muuttuvat. Ja ajatukset.

Tiede on eräs ajattelun aste, joka ei suinkaan ole viimeinen. Tämän viisauden opin yliopistossa opiskellessani. Tiedekunnan lukija voisi vaikka yrittää arvata.

Kaikki ajatusrakennelmat ovat vain eräänlaisia väliasemia. Lopullista, aina ja kaikkialla pätevää järjestelmää ei ole luotu eikä sellaista voidakaan luoda. Yritykset jäävät pelkiksi luomuksiksi. Niiden arvoa ei voi punnita ”objektiivisesti”, koska vasta historia ratkaisee niiden merkityksen…

Jokainen järjestelmä on tehnyt tehtävänsä, jos se on palvellut oikein omaa aikaansa. Oli miten oli, järjestelmät ovat kuitenkin välttämättömiä, sillä ilman niitä ajatuksia ei voida ilmaista eikä siis myöskään omaksua. Yksityiset sanatkaan eivät tarjoa tarkkoja merkityksiä, vaan paljastavat vasta yhteydessään (järjestelmään kuuluvina) varsinaisen sisältönsä.

Teologiakin kuuluu järjestelmänä yleisen vaihtuvuuden lain alaisuuteen. Kristus ja hänen ilon ja valon, rauhan ja rakkauden sanomansa ei muutu, mutta ilosanomaa on kuitenkin aina tulkittava uusissa olosuhteissa ja sukupolvien saatossa niin, että huomioidaan ihmisten muuttuvat ajatustavat ja uudet katsomukset. Uusi aika vaatii siis uutta teologiaa.

Lyhyesti: Aikain vaihteluissa teologian pyrkimys on yhä sama. Raamatun oikea ymmärtäminen ja sen perussanoman tulkitseminen nykyajan ihmiselle hänen maailmankuvansa ja käsitystapansa mukaisesti. On oltava kreikkalaisille kreikkalainen ja juutalaisille juutalainen.

On merkillepantavaa, että möläyttäjäproffa ei suostunut antamaan Kotimaa24:lle haastattelua vastatakseen huutoonsa. Ehkä hänkin tajusi päästäneensä suustaan sammakon.

Professorin letkautus osuu kaiken lisäksi historiallisesti mielenkiintoiseen aikaan, kun Helsingin yliopistossa suunnitellaan aloitettavaksi  imaamien koulutus. Se olisikin lystiä, kun kristillisessä maassa voisi yliopistossa opiskella vain islamilaiseksi uskonoppineeksi. Ainakin yhtä lystiä kuin se, että Suomen kouluissa on päätetty lopettaa kaunokirjoituksen opetus lapsille…

Jos kuitenkin kävisi niin, että yliopisto heittäisi teologian oppituolin ikkunasta ulos, niin kuka sitten kasvattaisi pappeja, tuota hyödytöntä rupusakkia? Kirkon koulutuskeskusko saisi ottaa vastuulleen jonkinlaisen hengellisen akatemian ylläpidon?

Pakko myöntää, että ajattelin minäkin nuorena jumaluusopin opiskelijana joskus, että kas kummaa, kun valtion yliopisto kaataa meille, tuleville kirkon työntekijöille, viisautta päähän. Vasta tajuttuani, miten hyvän ja laajan yleissivistävän opetuksen opiskelijat ainakin 1970-luvulla saivat kahden ensimmäisen opiskeluvuoden aikana, en voi kuin nostaa hattua tuolle opistoista ylimmälle. Kirkko ei missään nimessä pystyisi itse tuollaiseen laaja-alaisuuteen ja poikkitieteellisyyteen.

Eikä se teologian opiskelu lopultakaan ollut mikään automaatio kirkon virkaan. Nykyään kai pappisvirkaa anovat teologian maisterit seulotaan psykologisin testein. Toisaalta teologinen koulutus on niin yleissivistävä, että siihen voisi hyvin tutustua sellainenkin ihminen, jolta puuttuu kutsumus papinvirkaan. Jonkinlainen Jumalan ABC-kurssi pitäisi kuulua tavallisen ihmisen peruskoulutukseen.

Hengellisessä akatemiassa olisi tietysti se etu, että siellä Raamatun arvovallasta ei välttämättä tulisi sellaista ongelmaa kuin valtion laitoksessa, mutta vaarana olisi joutuminen kokonaan yhteiskunnan ulkopuolelle, kun kaffetta kitattaisiin vain omissa kuppikunnissa.

Papinkoulussa opinnot aloitettuani huomasin toki sieltä ja täältä kuuluvan mutinan, että ei teologia ole mitään oikeaa tiedettä. Monissa kuppilakeskusteluissa toisten tiedekuntien opiskelijat selittivät, että Raamattu on heille yhtä tosi juttu kuin Aku Ankka-lehti.

Nykyistä jumalanpilkkausintoa, sokeaa uskonnollisuuden kimppuun käymistä ja kirkostaeroamisvimmaa voisi pitää merkkinä kollektiivisesta pahanolon tunteesta. Mutta kuinkahan moni on mahtanut pohtia, josko maailman heikko taloustilanne, sotilaalliset uhkakuvat ja piittaamattomuus lähimmäisten hädästä jotenkin korreloisivat sen tosiasian kanssa, että tänä aikana Jumalan ei mistään hinnasta annettaisi olla Jumala? Ihminen ei tahdo olla Jumalan kuva, vaan hän on saattanut nostaa vaikkapa sananvapauden omaksi kuvakseen. Tärkeintä on, että minä saan…