Perjantaina Etelä-Korea Busanissa päättynyt Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) yleiskokous valmisteli tapansa mukaan lukuisia julkilausumia ja kannanottoja. Niiden hiomiseen kulutettiin ehkä tuhannen ihmisen monien tuntien työpanos.
Ikävä totuus on kuitenkin se, että maailmanneuvoston viestit hukkuvat globaaliin uutiskohinaan. Ne eivät kiinnosta juuri ketään muuta. Vaikkapa suomalaisten valtamedioiden näkökulmassa Busanin kokousta ei edes ollut.
Tämä on vahinko, sillä osa KMN:n julkilausumista on hyvin järkeviä ja kannatettavia. Ne puuttuvat eräisiin maailmamme polttaviin ongelmiin. Toinen osa KMN:n julkisuus-töräytyksistä on puolestaan poliittisesti alkeellisia, eivätkä ne edusta erityisen laajaa tai analyyttista näkemystä moni-ilmeisestä maailmastamme. Myös taloustieteellinen osaaminen loistaa noissa papereissa poissaolollaan. Lisäksi julkilausumien runsaudesta seuraa helposti niiden inflaatio.
Itselleni tuli Busanissa myös sellainen tunne, että vaikka KMN:n erilaiset ohjelmat pyörivät ja hyvääkin jälkeä syntyy, niin ideologian ja teologian tasolla KMN on juuttunut paikoilleen: olen kuullut kaikki julkilausumien huolenaiheet ja monet muut yleiskokouksen agendalla nyt olleet asiat jo vuosia, ellei vuosikymmeniä sitten.
Vaikka monissa KMN:n ulostuloissa on mukana hiottua teologiaa sekä hyvää ja punnittua puhetta, joissakin toisissa mennään populistisesti siitä, mistä erilaisten medialta ja kotoisilta politiikan mahtajilta odotettujen kuntoisuuspisteiden keräämisen aita arvioidaan matalimmaksi. Monien julkilausumien yhteiskunta-analyysi on ainakin eurooppalaisesta näkökulmasta usein kuin suoraan 1970-luvulta, eikä se ihme olekaan: vanhimmat julkilausumien sorvaajista ovat omaksuneet tärkeimmät vaikutteensa juuri silloin.
Mutta se juna meni jo. Vanhan Itä-Berliinin festareita kohti kolisevan rauhanjunan asemesta ekumenian asemalle liukuu äänettömästi ällisteltäväksi uusi huippunopea korealainen KTX. Sen kyytiin nousemiseksi tarvittaisiin myös KMN:ssa aivan uutta, 1970-luvun ideoita kriittisesti arvioivaa näkyä modernista maailmasta.
Edellä mainituista syistä on joka tapauksessa vaikea kuvitella KMN:n julistuksia otettavan kovin vakavasti monessakaan toimituksessa, saatikka niissä poliittisen tai taloudellisen vallan kammareissa, joissa 2000-luvun maailmaa realistisesti ymmärretään.
Oma vaikeutensa KMN:lla on epäilemättä siinä, että järjestöön kuuluu hyvin eri tavalla ajattelevia kirkkoja. Siksi yhteisen kielen löytäminen voi joskus olla hyvin työlästä ja lopputulos pahimmillaan kovin hajuton, mauton ja väritön.
Ehkä nuo julkilausumat onkin tarkoitettu lähinnä KMN:n omaan käyttöön? Dokumentiksi siitä, mistä on tullut juteltua, jos asioihin palattaisiin? Silloin pohdintani on aiheetonta. Mutta jos tarkoitus on levittää KMN:n viestiä, palaan alkuperäiseen väitteeseeni.
Jos viesti ei kuulu, vikaa voi tietysti olla myös vastaanottavan pään, siis median ja poliittisen vallan asenteissa kirkkoja ja uskontoa kohtaan. Näin lienee varsinkin ihmeellistä uskontoallergiaa potevassa nyky-Suomessa. Mutta jos julki- ja päätöslausumilla oikeasti pyritään julkisuuteen ja vaikuttamiseen, osa julkilausumien toimenpide-ehdotuksista on mielestäni siihen tarkoitukseen melko mahtipontisia tai naiiveja, epärealistisiakin. Vaikka rohkeutta ja unelmia pitää olla, KMN:ssä pitäisi realistisesti tajuta, mitkä kirkkojen vaikuttamiskeinot maailman mahtaviin tällä hetkellä oikeasti ovat. Iosif Stalininkin kerrotaan aikoinaan kysyneen: Montako divisioonaa paavilla on?
(Tosin minun on myönnettävä, että paavinkin ”divisioonat” lopulta olivat kukistamassa kommunismia ja alistettujen kansojen sortoa Itä-Euroopassa. KMN ei niihin talkoisiin uskaltanut, halunnut tai ehtinyt osallistua.)
KMN suositteli Busanissa käsiteltäviksi seuraavia, statuksiltaan hieman erilaisia julkilausumia (englanniksi public statements): Uskonnon politisoiminen ja uskonnollisten vähemmistöjen oikeudet, Valtiottomien kansojen ihmisoikeudet, Rauha ja Korean niemimaan uudelleen yhdistäminen, Oikeudenmukainen rauha, Kongon tilanne, Kristinuskon läsnäolo ja todistus Lähi-idässä, Armenialaisten kansanmurhan sadas vuosipäivä, Etelä-Sudanin nykyinen kriittinen tilanne, Siirtyminen kohti ydinaseetonta maailmaa, Yhdysvaltojen ja Kuuban suhteiden parantaminen ja talouspakotteiden lopettaminen, Alkuperäiskansat sekä Ilmasto-oikeudenmukaisuus.
Nämä aiheet ovat hyviä. Mutta.
Vaikkapa Korea-julkilausuma (ainakin sen ensimmäinen versio) on siitä erikoinen, että se kyseenalaistaa Yhdistyneiden Kansakuntien turvallisuusneuvoston päätöslauselmat Pohjois-Korean vastaisista talouspakotteista. Näin voidaan tehdä, mutta onkohan YK tehnyt päätöksensä huvin vuoksi? Tietääkö KMN paremmin?
Periaatteessa KMN:n paperi voisi jopa vaarantaa eteläkorealaisten turvallisuuden, kun se vaatii kaikkien sotaharjoituksien lopettamista Korean niemimaalla ja ulkomaalaisten (eli yhdysvaltalaisten) joukkojen vetämistä Koreasta. Mitä tällaisista viesteistä ajatellaan siellä, missä on oikeasti tehtävä vastuullisia päätöksiä eteläkorealaisten turvallisuudesta ja rauhasta? Missä maailmassa KMN elää? Eikö sen juuri Koreassa olisi pitänyt olla huolissaan siitä, että nimenomaan Korean niemimaan pohjoispuolisko on vaarallisen, ydinaseilla uhkailevan ja arvaamattoman diktaattorin temmellyskenttä? Tämä vastaisi mielestäni normaalijärjellä varustetun ihmisen maailmankuvaa.
KMN:n ja sen jäsenkirkkojen velvollisuus on kantaa huolta myös maailman köyhistä, oikeudenmukaisuuden toteutumisesta, rauhasta ja ihmisoikeuksista, vaikka näitä asioita hoitavat maailmassa monet muutkin tahot.
Mutta maailmaa syleileviä manifesteja sorvattaessa olisi hyvä pitää mielessä, että jos ne on tarkoitettu muille kuin KMN:lle itselleen, niiden pitäisi olla nykyistä ymmärrettävämpiä ja hyväksyttävämpiä myös muiden kuin ekumeenikkojen itsensä sisäpiirissä. Myös parjattu media voisi silloin oppia uudelleen, että asiallinen uskontojournalismi kuuluu sittenkin sen tehtäviin.
Silloin maailma voi kuulla KMN:n huudot. Nyt ne häipyvät tuuleen.
Kiitos tästä virkistävän rehellisestä ja selväpäisestä raportista!
En ihmettelisi, vaikka siinä kuvatulla asiantilalla olisi yhteyksiä siihen rahapulaan, jota KMN valittaa.
Lopputulema taisi ola ”Paljon melua tyhjästä” tai melkein.
Kyllä oli aate- tai ideologiahistoriallisesti voimaperäinen esitys, ja toivottavasti osoitteissaan huomataan. Ainoastaan esityksen loppu minut pysäytti. Rytkösen näkemys KMN:sta vastaa kuvaa, joka minulla on tästä mammutista, mutta erikoisella tavalla omissa mielikuvissani KMN ja YK eivät ole niin radikaalisti erilaisia. Tuntematta nyt hyvinkään syvällisesti YK:ta minusta se on ollut viime vuosikymmenet lähinnä yhdenlaisen eliitin ”rauhanameeba”, jolta voi odottaa lähinnä mitä tahansa. Kun Islam-illassa jengi puhui ihmisarvosta ja perusteli ihmisarvon jollain YK:n paperilapulla, niin tunsin suoranaista myötähäpeää siitä, miten syvälle tämmöinen ”secular religion” on uponnut.
Rytkösen kuvaus KMN:n tilasta vastaa omaa kuvaani koko ekumenian tilasta ylimalkaan. Ekumeniasta on muodostunut hartaus- ja julkilausumaekumeniaa (huom. korjasin edellisen sanan kun vanhempi versio antoi mahdollisuuden väärinymmärrykseen). Tuntuu, että se missä meidänkin kirkkomme johtajat kulkevat ekumeenisissa riennoissaan, on niin kaukana kansalaisen ja edes kirkon jäsenen ajatuksista ja arjesta kuin olla voi.
YK:sta sitä vastoin en ole aivan Juhani Huttusen linjoilla. YK:n näytöt rauhanturvaamisessa, kansainvälisessä sovittelussa, katastrofiavussa ja kehitysohjelmissa ovat kiistattomat. Ei kai ole YK:n vika, että maailmassa silti riittää diktaattoreja, sotia, nälkää, sivistymättömyyttä ja kaikkea mahdollista pahaa? Päinvastoin, missäköhän noiden asioiden kanssa oltaisiin ilman sitä? Aina voi toki parantaa eikä YK:takaan sovi idealisoida mutta ei kyllä demonisoidakaan. Minä en ainakaan parempaa tilalle keksi.
Ekumenia on vielä asia erikseen, ja voi olla, että siinäkin mennään ihme lillukanvarsiin takertuen ulkopuolelta katsoen kauhean hitain askelin. Mutta kun ekumenia on käytännössä usein kahden tai kolmen kirkkokunnan keskinäistä ja osin paikallista neuvonpitoa, ei voi väheksyä esimerkiksi luterilaisten ja katolilaisten pyrkimyksiä kohti näkyvää ykseyttä. Rooman kirkko ei kuitenkaan ole KMN:n jäsen, vaikka yhteyksiä taitaa olla tiiviistikin.
Irakin sota näytti, että YK on lelu.
”Irakin sota näytti, että YK on lelu.” Tämä on mielestäni keskenkasvuisen arviointi. Kyllä käsikäyttöinen vintiläkin on työkalu vaikka ei akkuporakoneelle pärjääkään. Vain parhaan ja tehokkaimman pitäminen käyttökelpoisena on yksisilmäistä voiman ihannointia.
Käsikäyttöiseksi vintiläksi aika massiivinen lafka. Terveisin keskenkasvuinen
Juhani Huttunen arvostelee (ja asiasta) järjestöä, YK:ta.
Martti Pentti käy vastaiskussaan herjaamaan henkilöä. Sääntöjenkö mukaista palstalla? On voitava olla eri mieltä haukkumatta toista.
”Martti Pentti käy vastaiskussaan herjaamaan henkilöä.” Herjasin henkilön lausumaa enkä häntä itseään. Olen edelleen sitä mieltä, että maailmanlaajuisen järjestön nimittäminen leluksi on teiniläppää. Taitava sanankäyttäjä osaa sanoa siinäkin tyylilajissa sanottavansa.
Kyllä sinä Martti nimenomaan sanoit arvioija keskenkasvuiseksi:
”Tämä on mielestäni keskenkasvuisen arviointi.”
Olen vakavasti sitä mieltä, että YK voi olla joillekin ns. sekulaari uskonto, jonka paperilappuun vedotaan, kun perustellaan ihmisarvo, ja tämä nostaa YK:n sellaiseen asemaan, jossa se kohoaa arvostelun yläpuolelle. Jos tämä on keskenkasvuinen arvio, niin se ei silti ole sarkastinen eikä piikikäs. Lelu-vertaus oli luonnollisesti vähättelevä, mutta yhdellä sanalla se ilmaisi, kuinka paljon minua kosketttaa koko YK.