Olen monessa samaa mieltä Tampereen yliopistosta kandidaatiksi 1974 valmistuneen Jokelinin kanssa. Huuhaa-kommentti ei ollut pelkkä trolli. Ei ole mitään syytä luulla itsestä liikoja. Ei ole mitenkään perusteltua, että vaikka kommentti ärsyttäisi monia, siihen suhtauduttaisiin vetämällä eteen teflon-kuori, joka hylkii kaikkea kritiikkiä.
Jokelinin mielestä perustavin, aidoin ja tärkein journalismi edustaa tutkivan journalismin kovaa ydintä (hard core). Se on sitä journalismia, jossa paneudutaan johonkin kysymykseen syvällisesti sillä aikaa, kun moni muu joutuu hoitamaan niin sanottuja juoksevia asioita. Kaikki eivät voi yhtä aikaa tehdä ”kovaa tutkivaa journalismia”, ja sen arvottaminen muuta tärkeämmäksi on ongelmallista.
Mutta sitten on vakava näkökohta. Meillä on noin viisitoista vuotta puhuttu medialisaatiosta. Se on sitä, että media itse luo todellisuutta. Emme saa käsitystä asioista omakohtaisesti vaan lukemalla lehtiä ja katsomalla televisiota. Siihen oman lovensa on tietenkin tehnyt kansalaisten oma bloggaaminen. Se on vakava haaste perinteiselle omahyväisyyteensä jäykistyneelle valtamedialle, joka luottaa vakiintuneeseen arvostukseensa. Esimerkiksi BBC on saanut haastajakseen ruohonjuuritason BBC Watchin, koska ihmiset näkevät, että media on puolueellinen, ja sillä on oma agendansa. Tämä koskee erityisesti Lähi-idästä kertovaa journalismia. Suomessa YLE, Suomen Kuvalehti ja Helsingin Sanomat eivät ole saaneet vastaavia vahtikoiria eli teräviä media-analyyttisiä vastablogeja, mutta osa lukijoista on yksinkertaisesti hylännyt nämä mediat siksi, etteivät ne olekaan niin luotettavia. Nämä vastarannankiisket ovat kartalla siitä, että media todella luo todellisuutta.
Journalisti itse synnyttää kuvan maailmasta. Suurin valhe on se, että journalismi olisi puolueetonta. Jutulla on aina jokin näkökulma, josta ilmiötä tarkastellaan. Se, miten ilmiö itsessään rajataan, on jo subjektiivinen teko. Subjektiivisuus ei ole sama kuin epätotuudellisuus. Nimenomaan näkökulman valinnalla voidaan aivan aidosti paljastaa, että jokin muu taho on itse puolueellinen, värittynyt, epätasapainoinen, epäjohdonmukainen. Tämä voidaan näyttää esittämällä riittävästi dokumentoituja asioita, joita ei voi ohittaa sillä, että toimittjaa keksii katsoa asiaa toisesta näkökulmasta kuin muut. Maailma on niin kuin Rollo May sanoi, mielekkäiden relaatioiden kokonaisuus. Maailma on aina minun maailmani, maailma sellaisena kuin minä sen käsitän. Se maailma on maailma, joka merkitsee jotakin juuri minulle. Mikäli journalismin halutaan olevan ”objektiivista”, kyse ei ole kenenkään ihmisen näkökulma. Se on se kaikkien näkökulmien kokonaisuus, mutta se johtaa helposti ojasta allikkoon, kun taas pitäisi osata seuloa olennainen epäolennaisesta. Sananvapaus ei ole koskaan tarkoittanut objektiivisuutta. Sen väittäminen olisi journalistin suurin vale. Mutta sananvapaus synnyttää eräänlaista objektiivisuutta siinä, että se synnyttää näkemysten diversiteetin. Totta ei olekaan vain se, mitä piispa tai kuningas sanoo. Tämän vuoksi luonnollisesti minä ja Jokelin molemmat arvostamme journalismia, jolla on rohkeutta arvostella instituutioita.
Uskonnosta kirjoittava journalisti ei ole yhtään huonompi kuin politiikasta kirjoittava journalisti. Uskonnosta ja kirkoista kirjoittava journalisti voi harjoittaa täysin kunniallista tutkivaa journalismia. Hän voi kirjoittaa lyhyenkin analyysin esimerkiksi piispojen taannoisesta Lähi-itä-lausunnosta, joka niputti Irakin, Syyrian, Israelin ja Gazan ja tuomitsi ”kaikenlaisen väkivallan”. Perinteisesti kirkot ovat opettaneet oikeutetun sodan etiikkaa, mikä on itse asiassa jokaisen oikeusvaltion velvollisuus omia kansalaisiaan kohtaan. Nyt piispat muussasivat entisestään vaikeaselkoisen Lähi-idän kuohunnan ja kiistivät itsenäisen oikeusvaltion legitimiteetin ylimalkaisella ”kaikenlaisen väkivallan” tuomitsemisella. Tutkiva uskontojournalisti tietenkin kysyy, mitä päämääriä piispat sitten tavoittelivat paperillaan. Kuka siitä paperista eniten hyötyi, kenen tarpeisiin se laadittiin?
Jos journalismin päätehtävä on olla vahtikoira, se alkaa elää rikoksista, lehmäkaupoista, salaliitoista, petoksista. Se luo maailman, joka on paha, kova ja tunteeton. Journalisti voi väittää vastaan, että juuri oikeudentuntohan häntä ajaa etsimään epäkohtia, mutta jos journalisti ei etsi hyviä tarinoita, toivoa herättäviä kertomuksia pelastumisesta, hän ennen pitkää luo todellisuuden, joka on myös hänen oma todellisuutensa.
Ei ole mitään arvoperustetta ajatella, että hieno tarina keskosena syntyneen pelastumisesta, sairaan paranemisesta, velkavankeudesta vapautumisesta tai muusta olisi vähemmän arvokasta journalismia. Minun on myönnettävä jopa seuraava. Jos joku on pelastunut eli saanut elämänsä takaisin pamahtamalla uskoon, edes siitä kertominen – eli perinteinen uskoontulotodistushaastattelu – ei millään välttämättömyydellä ole automaattisesti huonoa journalismia. Tietenkin voi olla, että toimittaja itse panee juttuunsa mukaan oman vakaumuksensa siitä, että millään muulla tavalla elämää ei voi elää. Sellaista en arvosta.
Koska journalismin perimmäinen arvo on totuudellisuus, täytyy sen hahmottaa todellisuutta sellaisena kuin se on. Jos toimittaja uskoo, että maailmassa on myös vilpittömyyttä, rakkautta, hyvinvointia, onnellisuutta, kauneutta, hyvyyttä ja vanhurskautta, hänen on tutkivana journalistina kerrottava siitä silloin kun se on totta. Tietenkin maailmassa, jossa ihmiset jonottavat ilmaisia ämpäreitä, voi olla, että etteivät ihmiset halua lukea kuin vahingonilomässäilyä. Tämä taas olisi ilmiö, joka olisi tutkittavissa sillä, mikä on luetuin juttu. Ansaintalogiikka pakottaa tekemään sitä, mille on kysyntää. Journalismissa täytyy olla muitakin perusteita kuin se, mikä on suosittua.
Toimittaja, joka puolestaan metsästää ainoastaan tykkäysklikkauksia, on itse sieluton. Hän kuuluu samaan porukkaan kuin ilmaisen ämpärin jonottajat. Jos ainoa kunnon journalismin muoto on tutkia pelkkiä lehmäkauppoja, lahjusskandaaleja tai muita rötöksiä, niin tervemenoa ämpärijonoon.
Toimittajan tehtävä systematisoida todellisuutta tarkoittaa, että kaaokseen tuleekin jokin järki ja mieli. Asiat saavat selityksen. Tällöin toimittaja luo merkityksiä. Voidaan ajatella, että uskossa on kyse merkityksestä ja mielestä. En ole varma, olenko itse enää tätä mieltä, mutta olen ollut rintamassa, jossa näitä lauseita on hoettu niin, että esimerkiksi keskustelu Kari Enqvistin kanssa on muodostunut äärimmäisen arvokkaaksi, hedelmälliseksi ja humaaniksi.
Merkitysten maailma on maailma, jossa asioilla on arvo. Maailma on tärkeä, ja sen ilmiöt ja yksityiskohdat ovat tärkeitä, niiden äärellä on mahtavaa havahtua tietoisuuteen, että ”minä olen olemassa, ja tässä maailmassa minä kuolen joko onnellisena tai onnettomana”.
Tässä mielessä journalismi itsessään on melkein kuin uskonto. Vaara jopa on, että siitä tulee kvasiuskonto. Kaikella kunnioituksella, se vasta on tosi huuhaata.
Poimin journalismin veisuusta kolme väitettä: ”Maailma on aina minun maailmani, maailma sellaisena kuin minä sen käsitän.” ”Journalisti itse synnyttää kuvan maailmasta.” ”Koska journalismin perimmäinen arvo on totuudellisuus, täytyy sen hahmottaa todellisuutta sellaisena kuin se on.”
Juhani on ilmeisesti lukenut Kantin ”Puhtaan järjen kritiikin”. Ainakin hän yllä olevissa väitteissä toistaa Kantin kriittisen ideaismin kulmakiven: ”Tiedämme todellisuudesta vain sen verran kuin itse siihen panemme (oma tarkentava lisäykseni: kokemuksestamme).”
Itse todellisuus on aina nuumenaalinen. Emme yhdessäkään tiedä siitä mitään muuta kuin, että se ilmenee. Muutoinhan todellisuutta ei olisi ollenkaan. Ilmiöitä jokainen tarkastelee ja tulkitsee aina vain omasta subjektiivisesta perspektiivistään. Journalisminkin perusongelma on siis se, miten näkemysten kirjosta pääsisi intersubjektiivisuuteen.
Mielenkiintoista että keskustelu journalismista ja uskontojournalismista erityisesti näyttää leviävän useampaankin blogiin. Nuorempi kollega Huttunen kirjoittaa tässä viisaita, kuten yleensäkin. Olen hyvin pitkälle samaa mieltä.
En kommentoi tässä muuta kuin käsitystäsi toimittajan roolista vahtikoirana. Mielestäni esittämäsi tulkinta on aika kapea, kyllä nimenomaan vallan kriittinen tarkastelu pitää sisällään paljon muutakin kuin lehmänkauppoja ja rikoksia.
Kyllä toimittajan tehtävä on tässä roolissa kaivaa esiin kaikkea sitä, mitä niin yhteiskunnan, kirkon kuin vaikkapa urheilun valtarakenteet kätkevät sisäänsä. Siis pyrkiä sen taakse, miltä asiat näyttävät. Ja kyllä sieltä löytyy myös hyviä tarinoita.
Hyppään nyt vähän syrjään, kun en oikein tiedä mihin muulle tätä kirjoittaisin. Pysyn kuitenkin uskontojournalismissa. Katsoin aamulla (27.9) arkkipiispa Kari Mäkisen haastattelun Ylen ykkösaamussa. Vaikka Mäkinen ei olekaan mikään kansanvillitsijä televisiossa, sisälsi tuo haastattelu monta poikkeuksellisen kovaa kannanottoa.
Mäkinen hämmästeli Moskovan ja Kiovan patriarkkojen rooleja Ukrainan sodassa, kauhisteli kuvia papeista siunaamassa panssarivaunuja ja toivoi, että Suomessa ei siunattaisi aseita, jos kriisi tänne iskee. Avioliittolaista käytävästä keskustelusta hän totesi, että siihen suhtautumisen perusteella kirkossa jaetaan nyt ihmisiä kunnon uskoviin ja ei-uskoviin, vuohiin ja lampaisiin. Moneen muuhunkin asiaan hän otti terävästi kantaa, esimerkiksi arkipyhiin ja raamattukäsityksiin.
Vanhana toimittajana sanon, että kovia uutisaiheita. Joista voisi repiä kovia otsikoita ja joissa olisi kerrankin muutakin sisältöä kuin Huttusen mainiosti käyttämää termiä piispojen kannanotoista muussina.
Mutta mitä tekevät valveutuneet kirkolliset journalistit. Eivät mitään. Tänään klo 21.41 mennessä en ole ainakaan verkosta löytänyt yhtään kirkollista juttua aamun haastattelusta. Kotimaa24 sivuston pääjuttuna komeille juttu uskontojen keskeisistä hahmoista Barbeina – ettei vain olisi sitä Huttusen huuhaa-journalismia.
Vanhan tiedottajana kysyn myös, mitä tekee tällaisen haastattelun edessä Kirkon tiedotuskeskus, kun kerrankin olisi ainekset nostaa kirkon ja arkkipiispan profiilia. Ei mitään. Ainakaan tänään klo 21.43 mennessä KT:n tiedotepalveluun ei ole ilmestynyt yhtään tiedotetta asiasta.
Kyynisesti joudun kysymään, onko kysymys vain siitä, että on lauantai ja arkkipiispa puhui virastoissa noudatettavan työajan ulkopuolella. Ei kai sentään. Eikö kirkossa, jossa suuri osa toiminnasta tapahtuu juuri viikonloppuisin, pitäisi olla ainakin yksi päivystävä tiedottaja ja yksi päivystävä toimittaja, jotka voisivat ja osaisivat reagoida, kun jotain tapahtuu. Muuallakin kuin Barbiemaailmassa.
Sikäli kuin ymmärsin, niin blogisti Huttunen ottaa esille huomionarvoisia asioita journalismin saralta.
”Merkitysten maailma on maailma, jossa asioilla on arvo.” Huttunen
Tässäpä se on sanottu. Minkä arvon kukin journalisti antaa kullekin merkitykselle? Ja mikä on ylipäätänsä merkityksellistä nykymaailmassa ja vaikkapa meidän yhteiskunnassamme? Onko vaikkapa kirkossa merkityksellistä se, että siellä ollaan kovin eri mieltä joistain asioista? Vai onko merkityksellistä se, että kirkossa on paljon enemmän asioita, joista ollaan yhtä mieltä kuin näitä erimielisyyksiä aiheuttavia seikkoja? Onko arvokkaampaa uutisoida erimielisyyksiä/riitoja aiheuttavista asioistaniin kirkossa kuin maailmassakin?
Minkä merkityksen toimittaja luo, jos hän uutisoi vaikkapa kirkosta melkein pelkästään erimielisyyksistä, repivistä aiheista jne? Yksi merkitys voisi olla, että kirkko edustaa uskontoa, joka on ristiriidassa nykytodellisuuden kanssa? Mutta onko kuva oikea ja mihin esim. ko. merkistyksellä pyritään? Hajottamaan vai rakentamaan?
Nyt olet kyllä Juhani Huttunen käsittänyt vahtikoiran jotenkin väärin. Vahtikoirahan vahtii omaa reviiriään ei se mistään muusta ole kiinnostunut. Ajaa kaikki pois jotka häiritsevät taikka uhkaavat. Journalismin tehtävä vahtikoirana on vahtia valtaa, myös uskontojournalismin. Ei tässä sen kummemmasta ole kysymys. Mitä se taas tarkoittaa niin einakaan sitä miksi kirkko on olemassa taikka mitä seurakuntien pitäisi oikeasti tehdä. Sen vahtimiseen journalismin keinot eivät ole oikeita välineitä. Mutta se onkin toinen tarina se – enkä sitä nyt kerro vaan jätän ilmaan.
Atso! Eksistentialistisen psykoterapian kehittäjiin lukeutunut Rollo May opiskeli New Yorkin teologisessa seminaarissa Paul Tillichin oppilaana. Heidän ystävyytensä kesti Tillichin kuolemaan asti. Kant on näin ollen yksi peruspilari. Otin Mayn tahallani tähän, koska hän tekee keskustelusta kiinnostavamman. Toden totta huomiosi Kantista on tässä olennainen!
Hannu! Vahtikoiratulkintani ei ole kirjaimellinen luettelo. En vaivautunut sitä määrittelemään kummemmin, koska otin asian jonkinlaisena itsestään selvyytenä. Mitä tulee Mäkisen haastatteluun, ehkä osa toimittajista katsoo, että sitaattiuutinen ei ollut vaivan väärti, tai ehkä toimittajat sitten tosiaan olivat unessa. En tiedä. Mutta muussauskommenttini koski ainoastaan blogissa mainittua piispojen kannanottoa. Toisaalta piispallisella äänellä on tavallisia kolumnistejakin koetettu vaientaa, kuten 2013 oululaista viisikymppistä teologian tohtoria Päivi Jussilaa piispat tytöttelivät, ja Rebekka Naatus haluttiin vaientaa.
Salme! Muuan probleemi on se, että uskonasioiden kieli kuuluu helpoiten liturgiaan ja palvontaan, ja sitä kieltä on vaikea sellaisenaan printata sanomalehteen. Siksi media ei tiedä, miten käsitellä uskonsisältöjä.
Tuomo! Nyt olet kyllä käsittänyt blogini jotenkin väärin.
Juhani, minua jäi todella vaivaamaan arkkipiispan haastattelu Ylen Ykkösaamussa ja sen vaientuminen kirkollisessa mediassa. Täytyi oikein katsoa se Yle Areenalta uudestaan. http://areena.yle.fi/tv/2242246
Ykkösaamu on tyypillisesti ohjelma, jossa yhteiskunnan vaikuttajien kannanotot hyvin usein nousevat päivän puheenaiheiksi muissa medioissa. Joudun kyllä nyt kysymään, ovatko uutiskriteerini täysin vanhentuneet, kun kukaan ei näytä jatkavan Mäkisen kannanottoja.
Kun Suomen luterilaisen kirkon arkkipiispa lähettää Moskovan patriarkkaa saatanalliseksi nimittäneelle Ukrainan patriarkalle viestin, että nimittely on kauhistuttavaa tai että yhtä kauhistuttavaa on Moskovan papiston toimittama panssarivaunujen pyhällä vedellä pirskottelu, niin onhan tämä pelkästään jo kirkon ulkopolitiikan kannalta melkoinen kannanotto.
Jos sen vielä liittää Suomen ja Venäjän kirkkojen ekumeenisten neuvotteluiden hyllyttämiseen, niin luulisi tämän olevan myös siinä kontekstissa todellinen uutinen.
Ja haastattelun uutisarvo vielä kasvaa, jos sen liittää Mäkisen kannanottoon siitä, että hän toivoo, että kukaan pappi ei Suomessa siunaisi aseita, jos täällä konfliktiin jouduttaisiin.
Paljon muutakin uskontojournalisti voisi Ykkösaamusta nostaa esiin. Esimerkiksi sen, miten selkeästi Mäkinen totesi, että kirkon käsityksen mukaan avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto, eikä siihen ole kirkon osalta tehty muutosesitystä.
Eikä yhtään vähempiarvoisempi asia julkisen keskustelun kannalta olisi arkkipiispan vetoomus siitä, että monella tavalla suomalaista hyvinvointivaltiota nakertavat ihmisten yksinäisyyden ongelmat pitäisi nostaa seuraavien eduskuntavaalien yhdeksi teemaksi ja tulevien hallitusneuvotteluiden listalle.
Mielestäni tätä ei voi kuitata sillä, että toimittajat nukkuivat lauantaiaamuna rokuliin. Jotain on kirkon viestinnässä pahasti vialla, jos tällaiset kannanotot eivät nouse edes KT:n tai kirkollisten verkkomedioiden uutislistalle. Varsinkin kun haastattelu oli hyvin etukäteen tiedossa eikä tullut mitenkään puskista. Ja jälkikäteen edelleen katsottavissa.
Suhteutettuna vaikka siihen, että Peurasta ja piispain ”yhteysteeseistä” saatiin otsikko, mutta Mäkisestä Ykkösaamussa ei, olen Hannu kanssasi ihan samaa mieltä.
Siitäkään ei ole juttua, että Askola kyllä on myönteinen tasa-arvoista avioliittolakia kohtaan, mutta Vikström on ainoa joka pragmaattisesti ja realistisesti tekee johtopäätökset: vihkioikeudesta on luovuttava.
Näinpä Juhani. Kysymys tietysti kuuluu, pitäisikö asialle tehdä jotain tai mitä. Pitäisikö meidän perustaa nettiin tutkivaa uskontojounalismia harjoittava long-play portaali.
Kirkon Mediasäätiö rientäisi varmasti ilomielin rahoittamaan hanketta. Pitäisihän kirkolla olla peili ja omatunto, jonka kautta katsoa todellisuutta.
Hannu, ideasi on oikeasti mitä parhain. Tutkiva journalismi on aika vieras ilmiö kirkon piirissä. Esim kuukausiliite on tässä suhteessa pessyt seurakuntajulkaisut mennen tullen.
Voi olla että väärinkäsitys mutta vahtiiko journalismi totuudellisuutta. Sitä minä kovasti epäilen.