Humoristeista suurin on kuolema!

syntiset saarnat

Torsti Lehtinen ei ole se Helsingin Sanomien Torsti tietää-sunnuntaipalstan pitäjä, joka vastaa kaikenlaisiin kysymyksiin maan ja taivaan väliltä. Tosin Lehtinenkin on kova poika tietämään, mutta häntä tuntuvat kiinnostavan aivan erityisesti ihmisen eksistenssiin, olemassaoloon, liittyvät kysymykset.

Kirjansa Syntiset saarnat esipuheessa Lehtinen hahmottelee elämän ehtoja: Äidin kohdusta tulemme ja hautaan menemme. Sen tiedämme varmasti. Kaikki muu on uskon- ja toivonvaraista.

Torsti Lehtinen tahtoo osoittaa, että kuolemanvakavista asioista voi puhua otsaansa rypistämättä. Jos lukija ei näitä puheenvuoroja lukiessaan itke eikä naura, kannattaa laittaa peili suunsa eteen ja katsoa, tiivistyykö peiliin höyryä.

Esipuheessaan Lehtinen kehuu itseään maasta taivaaseen, mutta sitten hän laittaa heti perään PS:n, jossa haukkuu itsensä ja kirjansa ihan pataluhaksi, sanoo, ettei olisi tällaista kirjaa koskaan halunnut edes kirjoittaa: ”Laskiessani tämän tekeleen julkisuuteen pidän lieventävänä asianhaarana sitä, että teen sen Pääkonttorin kehotuksesta ja noudatan samalla ikiaikaisen huoneentauluni periaatetta: ”Puhu vasta, kun olet varma, ettei sinulla ole mitään tärkeää sanottavaa”.

Otetaan kirjasta esiin luku nimeltä Memento mori! eli muista kuolevaisuuttasi. Lehtisen teksti on paksua, Ruttopuiston rovastin (RR) ei.

Entisajan viisaat pitivät pääkalloa työpöydällään muistaakseen kuolevaisuutensa. Pyhä Hieronymus (n. 340-420), joka käänsi Raamatun latinaksi, kuvataan usein istumassa työpöytänsä ääressä askeetin viitassaan pääkallo edessään.

RR: Vaikka piispa Eero Huovista ei voitanekaan pitää entisajan viisaana, niin hän on kuitenkin kirjoittanut monia viisaita nykyaikaisia kirjoja. Ja myös hänen työpöydällään Helsingin tuomiokapitulissa oli pääkallo.  En tiedä, veikö Huovinen pääkallonsa mennessään vai lahjoittiko seuraajalleen Irja Askolalle.

Ruttopuiston rovasti voisi varmaan ryhtyä pääkallonmetsästäjäksi saadakseen selville tuon mieltään kauan askarruttaneen asian.

Minä voisin olla kiinnostunut kullatusta pääkallosta, joka voisi samalla toimia paitsi muistutuksena  taivaan kultaisista kaduista myös maallisena paperipainona.

Suosittujen hartauskirjojen kirjoittajana tunnettu saksalainen 1600-luvun teologi Christian Scriver säilytti kaikki tärkeimmät paperinsa ruumisarkussa. En tiedä, oliko niiden joukossa myös hänen näännyttävän pitkä viisiosainen postillansa Sielun aarre.

RR: Scriveriltä on mieleeni parhaiten jäänyt termi Extrema dementia eli äärimmäinen mielettömyys. Sitä käytetään ihmisistä, jotka ovat täysin unohtaneet Jumalan olemassaolon.

Ruumisarkku tärkeitten papereitten säilytyspaikkana on ihan oivallinen keksintö. Paperit löytyvät heti eikä kuolevaisuuskaan unohdu helposti. Lisäksi tyylikästä ruumisarkkua voisi pitää kotonaan sohvapöytänä. Ruumisarkussa nukkumista en ennenaikaisesti suosittele, koska kun kerran Dracula ehti ensimmäiseksi valita sen päiväuniensa lepopaikaksi.

 

ikean ruumisarkku

Edesmennyt sairaalateologi Irja Kilpeläinen kertoo kirjassaan Samalle portille, minkälaisia vastauksia hän sai, kun hän kysyi välittömästi lähestyvää kuolemaa odottavilta potilailta, mitä he vielä toivoisivat elämältä, jos heille annettaisiin siihen mahdollisuus.

Vastaukset olivat nöyriä ja toivomukset näennäisen vaatimattomia. Kukaan ei havitellut optioita eikä osakesalkkuja, ei ylennyksiä eikä parempia yhteiskunnallisia asemia. Yksi toivoi saavansa vielä kerran kävellä mäntymetsässä, toinen merenrannassa, jossa kuuluvat lokkien huudot. Kolmas olisi halunnut vielä kerran tulla töistä kotiin, niin että lapset juoksevat ovelle vastaan.

RR: Kuoleman edessä ihmiset harvemmin puhuvat palturia ja toivomuksetkin usein muuttuvat muotoon Jospa vielä viimeisen kerran saisin…

Koko elämä on luopumista, vaikka usein erehdymmekin luulemaan, että ympärillemme keräämämme roina voisi jotenkin suojella meitä. Ei voi, kaikki otetaan meiltä pois, ellemme jo hyvissä ajoin vapaaehtoisesti tajua luopua kyseisestä painolastista, joka vain hidastaa kulkuamme.

Jos ja kun me vielä olemme voimaimme tunnossa, meidän kannattaisi kuljeskella kaikessa rauhassa mäntymetsissä ja merenrannalla niin usein, että maisemat suorastaan syöpyvät mieleemme. Samoin kannattaa tallentaan alitajuntaan selkeä mielikuva ovelle vastaan juoksevista lapsista. Siltä varalta että emme enää elämämme lopulla pääsisikään käymään noissa paikoissa,  kannattaa ottaa niistä valokuvia, jotka auttavat mielikuvitustamme siirtämään meidät sinne, minne ikävöimme.

PS: Pelastusarmeijan väki käyttää hautajaisissa termiä Ylennetty ihanuuteen…

Tietoisuus kuoleman läheisyydestä korjaa arvojärjestyksen ja opettaa näkemään katoavien hetkien ainutkertaisuuden. Jokainen hetki on pyhä. Kuoleman kohtaamisen tilanteessa syntyy myös kokemus kaikkien yhteisestä osasta ja oivallus kuolevaisten ja kärsivien ihmisolioiden keskinäisestä veljeydestä ja sisaruudesta.

RR: Katalin kepponen, mikä meille työelämässä voi tapahtua, on se, että me teemme jatkuvasti pitkälle meneviä suunnitelmia tulevaisuutta silmällä pitäen. Elämä ei kuitenkaan ole siellä jossakin tulevassa vaan tässä ja nyt. Tulevaa emme voi elää etukäteen, vaan meillä on vain tämä käsillä oleva hetki elettävänämme. Ja elämä on jotakin sellaista, joka tapahtuu sillä aikaa, kun me teemme suunnitelmiamme, jotka eivät kuitenkaan koskaan sellaisinaan toteudu.

Suunnitelmat voivat olla petollisia siitäkin syystä, että yritämme pakottaa huomisen taipumaan meidän tahtoomme sen sijaan että ottaisimme elämän vastaan sellaisena kuin se tulee. Sillä ei elämää lopultakaan voi juurikaan hallita. Jokaiseen tulevaan päivään liittyy sellaisia seikkoja, jotka eivät olleet tiedossamme suunnitelmia laatiessamme. Rehellisyyden nimissä pitäisi varmaan tehdä myös varasuunnitelmia?

”Humoristeista suurin on kuolema”, kirjoittaa Kierkegaard. Kuoleman alastomaksi riisuvan katseen edessä monet ihmisten edesottamukset paljastuvat tuiki naurettaviksi. On koomista ruveta huseeraamaan hautakuopan reunalla kauppaneuvoksena tai kenraaliluutnanttina. Noutajan tullessa on turha inttää, että en ehdi millään lähteä, kun olen suuren firman johtaja.

RR: Kolmen ja puolen vuosikymmenen aikana olen siunannut haudan lepoon monia yhteiskunnallisessa mielessä tärkeitä ihmisiä, tietäjiä, taitajia, tutkijoita, johtajia ja artisteja, mutta silti he ovat ensisijaisesti olleet  joittenkin isiä, äitejä tai lapsia. Sellaisia minä siunaan, en piittaa varallisuudesta tai kuuluisuudesta. Kun ihminen on kuollut, tärkeintä on lohduttaa omaisia. Luojan edessä tärkeintä on se, miten kukin meistä on oman elämänsä käyttänyt, onko hän elänyt itselleen vai toisia ihmisiä ja Jumalaa varten.

Kuolemaa pelkääviä lohdutetaan joskus väittämällä, että kuolema on vain osa elämää. Väite ei pidä paikkaansa. Kuolema ei ole osa elämää. Se on elämän loppu. Sen sijaan sekä elämä että kuolema kuuluvat molemmat itsestään selvinä osina kokonaisuuteen, jolle ei ole arkikielessä nimeä. Filosofit nimittävät sitä eksistenssiksi. Elämä ja kuolema ovat kumpikin eksistenssin luonnollisia osia kuten päivä ja yö ovat vuorokauden osia.

RR: Vuosien varrella olen kuullut paljon erilaisia muistovärssyjä, joita hautajaisissa luetaan. Yksi niistä kuuluu näin: Ei pääty elämä kuolemaan vaan vaihtuu uuteen, parempaan. Muuten hyvä, mutta ei näin käy automaattisesti, pelkästään sen perusteella, että joku on kuollut ja tullut haudatuksi.

Ei ketään taivaaseen  väkisin raahata. Suorastaan raukkamaiselta tuntuisi ajatus, että kaikki pääsisivät taivaaseen. Tai joutuisivat. Sillä moni ei eläessään ole ollut pelkästään välinpitämätön Jeesuksen suhteen vaan suorastaan vihamielisen kielteinen, ärjyvä ja torjuva.  Nämä ihmiset tahtovat maatua heti kuolemansa jälkeen ja se on sitten heidän käsityksensä mukaan siinä.

Eivätkö ns.uuspakanat koe lainkaan eksistentiaalista ahdistusta? Siis sellaista olemassaolon ahdistusta, jonka Paul Tillich määrittelee seuraavasti:

”Ahdistus on äärellisen tiedostamista. Ihminen on aina, tietäen tai tietämättään, ahdistunut siksi, että hänen on kuoltava. Ei-oleminen on joka hetki läsnä hänen olemassaolossaan. Olemassaolon epävarmuus uhkaa häntä joka puolelta. Kärsimys, onnettomuudet, sairaus, yhteyden katkeaminen luontoon ja ihmisiin, yksinäisyys, turvattomuus, heikkous ja erehtyminen ovat aina lähellä. Lopulta kuoleman pelko muuttuu kuoleman todellisuudeksi. Kaikki tämä ihmisen on kestettävä ja hän jaksaa vain jumalallisen voiman avulla, joka on voittanut ei-olemisen ikuisiksi ajoiksi”.

Jos kuolema on humoristeista suurin, niin ehkä meidän odotetaan kuolevan nauruun? Tai edes hymy huulillamme, iloiten. Sillä jos ilo Herrassa, Herrasta ja Herran tähden on ollut täällä maan päällä todellista elämäämme, niin silloinhan kuolema on vain ovi, jonka kautta käymme ikuiseen iloon.

Tiedän, että tullessani 61 vuotta sitten tähän maailmaan minä itkin, mutta ympärilläni olleet ihmiset hymyilivät. Toivon voivani elää seuraavat 61 vuotta sillä tavalla, että kun aikani tulee täältä lähteä, se olen minä, joka hymyilen, kun taas ympärilläni olevat ihmiset voisivat  ihan hyvin vähän itkeä tirauttaakin...

11 kommenttia

  • ismo malinen sanoo:

    Kiitos tästä. Kyynel vierähti poskelle tätä lukiessani.

    Taannoin kuulin mietteen, joka puhutteli minua: ”Ihmiselle on varattu vain yksi päivä kuolemaa varten, loput on varattu elämälle…”

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuula Hölttä sanoo:

    RR :”Eivätkö ns.uuspakanat koe lainkaan eksistentiaalista ahdistusta?”

    Eivät. He uskovat, että elämä on syntynyt sattumalta eikä sillä ole päämäärää ja että kuoltuaan ihminen hajoaa molekyyleiksi ja atomeiksi ja palaa osaksi elotonta luontoa. Mutta kun https://www.youtube.com/watch?v=jX_5qzmxjWk

    Ilmoita asiaton kommentti
    • kimmo wallentin sanoo:

      Hölttä: ”Eivät. He uskovat, että elämä on syntynyt sattumalta eikä sillä ole päämäärää ja että kuoltuaan ihminen hajoaa molekyyleiksi ja atomeiksi ja palaa osaksi elotonta luontoa.”

      Näin se on nähtävä. Kun aika on koittanut, ei ahista eikä kolota enää mikään. Mitäs pelättävää kuolemassa on? En minä ennen syntymäänikään mitään osannut pelätä, vaikka syytä olisi ehkä ollutkin vähän enemmän kuin ennen kuolemaa. Kaikki vastuut ja velvollisuudetkin loppuvat siihen kun valo vintillä sammuu viimeisen kerran..

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      wallentin: Uskotko siihen, että se, mihin uskot, vaikuttaa elämääsi enemmän kuin uskotkaan?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • kimmo wallentin sanoo:

      RR: ”Uskotko siihen, että se, mihin uskot, vaikuttaa elämääsi enemmän kuin uskotkaan?”

      Minä uskon tietäväni, että se mitä tiedän vaikuttaa elämääni enemmän kuin se mihin sinä tiedät uskovasi.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      wallentin: Otetaan pari maallista esimerkkiä tietämisestä ja uskomisesta.

      1) TerveysTIETOA on olemassa pilvin pimein. Pelkkä tieto ns. oikeista elämäntavoista ei kuitenkaan automaattisesti johda kohdallasi yhtään mihinkään. Sinun on tunnetasolla havaittava tarvitsevasi juuri tuota tietoa, jotta sallisit sen vaikuttaa elämääsi myönteisellä tavalla. Jos et usko tuohon tietoon vaan pidät sitä höpöhöpönä, niin sitten se on sinulle höpöhöpöä, vaikka muille se olisikin ihan kuranttia tavaraa.

      2) Kun ostat jotakin kallista (esim. auton), otat järjen käteen ja syynäät vaihtoehdot tarkasti. Järkisyillä perustelet ostostasi myös kavereillesi, mutta itse ostotilanne tapahtuu tunteella. Ja uskot saaneesi hyvän koslan.

      Faktat ovat kylmiä, ihmisen mielen tulisi olla lämmin ja avara. Ihmisenäolemisen yksi hankaluus on se, että meidän täytyy tehdä kompromisseja suuntaan ja toiseenkin, elämme sekä-että-elämää. Kaikki tuntuu olevan jotenkin suhteellista. Jeesus taas on paljon ehdottomampi seuraajiaan kohtaan: Joko-tai. Joko olet Jeesuksen puolella tai häntä vastaan. Joko rakennat yhdessä hänen kanssaan tai sitten rikot, tuhoat, hävität.

      Asenteemme on lopultakin hyvin ratkaiseva tekijä. Asenteemme toisinajatteleviin, pakolaisiin, vammaisiin, köyhiin. Lyhyesti: Lähimmäisiin. Ja ennen kaikkea Jeesukseen. Mutta varo: Jos rakastat Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, päädyt taivaaseen!

      Itse asiassa se, minkä me teemme lähimmäisillemme, sen me teemme myös Kristukselle. Joten, Kimmo: Jos todella tahdot pysyä kaukana taivaasta, niin jatka edelleen häijyilyäsi kaikkia kohtaan. Muista olla ilkeä, niin et vahingossakaan lipsahda mukaan näihin henkimaailman hörhöilyihin… 😉

      Ilmoita asiaton kommentti
    • kimmo wallentin sanoo:

      RR:”Kimmo: Jos todella tahdot pysyä kaukana taivaasta, niin jatka edelleen häijyilyäsi kaikkia kohtaan. Muista olla ilkeä, niin et vahingossakaan lipsahda mukaan näihin henkimaailman hörhöilyihin. ”

      Niistä henkimaailman hörhöilyistä ja taivaspaikoista ei todellakaan ole niin väliä, mutta olisitko hyvä arvoisa herra Ruttopuiston Rovasti ja osoittaisit vaikkapa tästä ketjusta tai mistä muusta ketjusta hyvänsä kommentin jossa olen esittänyt häijyilyä kaikkia kohtaan. Itse en tiedä niin tehneeni. En ole myöskään puuttunut kenenkään henkilöön enkä arvioinut kenenkään persoonaa, kuten sinä juuri teit. Sellainen ei liene täällä kovin suotavaa.

      Jos vielä mahdollisesti yrität väittää, etten kunnioita toisten täällä keskustelevien uskonnollista tai mitä tahansa vakaumusta, voin kertoa sinulle jo ihan näin ikään kuin ennaltaehkäisynä – vaikka et ole niin väittänytkään – että kunnioitan toisten vakaumuksia ihan yhtä suuressa mitassa, kuin toiset kunnioittavat omaani.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • kimmo wallentin sanoo:

      RR: ”Jos et usko tuohon tietoon vaan pidät sitä höpöhöpönä, niin sitten se on sinulle höpöhöpöä, vaikka muille se olisikin ihan kuranttia tavaraa.”

      Todellisesta, alati muuttuvasta tiedosta koostuu totuus, eikä sillä ole mitään tekemistä minun, tai kenenkään muunkaan uskon kanssa. On ihan sama uskonko siihen vai en totuus on totuus ja usko johonkin on vain uskoa, joka ei ole todellisen tiedon tukea.

      Kristinuskon ”totuus” perustuu ikivanhoista pergamentin palasista koottuun kirjakokoelmaan, jota kukin voi tulkita ja on tulkinnut maailman sivu ihan omalla tavallaan. Maailman tuhansien uskontojen ja uskonnollisten kuppikuntien ”totuudet” perustuvat kukin omien kirjoitustensa ”tietoon”, eikä yksikään niistä ”totuuksista” ole samanlainen ”totuus”. Mikä niistä on oikea totuus, vai onko mikään – kaikki silkkaa sokeaa uskoa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuula Hölttä sanoo:

      kimmo wallentin :”Todellisesta, alati muuttuvasta tiedosta koostuu totuus, eikä sillä ole mitään tekemistä minun, tai kenenkään muunkaan uskon kanssa.”

      Terveisiä antiikin Kreikasta :”Kettu osaa monta asiaa, mutta siili osaa yhden suuren asian.” Tämän päivän ketut osaavat monta tieteellistä asiaa, jotka luonnontiede on löytänyt. He eivät löydä eivätkä näe siilin yhtä suurta asiaa, jota siilit sanovat Jumalaksi. Kun siilit yrittävät selittää mitä tarkoittavat, kettujen mielestä asia on pelkkää jargonia ja hölynpölyä, koska se ei ole heille totta. Siilien ”yksi suuri asia” on materialistien saarroksessa ja siilipuolustus on sen ainoa keino puolustautua.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    ”Katso, nämä ovat jumalattomat; kuitenkin he elävät ainaisessa rauhassa ja rikastuvat yhäti….

    Niinkuin unen käy herätessä, niin sinä, Herra, kun heräjät, heidän valhekuvansa hylkäät. Kun minun sydämeni katkeroitui ja minun munaskuihini pisti, silloin minä olin järjetön enkä mitään älynnyt, olin sinun edessäsi kuin nauta. Kuitenkin minä pysyn alati sinun tykönäsi, sinä pidät minua kiinni oikeasta kädestäni. Sinä talutat minua neuvosi mukaan ja korjaat minut viimein kunniaan. Ketä muuta minulla olisi taivaassa! Ja kun sinä olet minun kanssani, en minä mistään maan päällä huoli. Vaikka minun ruumiini ja sieluni nääntyisi, Jumala on minun sydämeni kallio ja minun osani iankaikkisesti. Sillä katso, jotka sinusta eriävät, ne hukkuvat, sinä tuhoat kaikki, jotka haureudessa sinusta luopuvat. Mutta minun onneni on olla Jumalaa lähellä, minä panen turvani Herraan, Herraan, kertoakseni kaikkia sinun tekojasi.” Ps.73 (osa)

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (66 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121